Luin uudelleen Peter Singerin kirjan Marx (Into 2013, suomennos Teppo Eskelisen). Luin myös Kansan Uutisten siitä tammikuussa 2014 julkaiseman Juha Drufvan arvion. Mielenkiintoni palata tuohon kirjaan perustuu siihen, että suomensin itse John Seedin kirjan Ymmärrä Marxia, joka on juuri tullut markkinoille.
Nämä kaksi kirjaa ovat Marxiin kohdistuvassa perusasenteessaan varsin samanlaisia, mutta kuitenkin kovin erilaisia. Siinä missä Singer keskittyy melko lailla Marxin ajatusten teilaamiseen, Seed on paljon lempeämpi ja ymmärtäväisempi, mutta hän opastaakin ymmärtämään Marxia ja hänen ajatteluaan nimenomaan tämän omassa ajassa.
Peter Singer (s. 1946) on australialainen filosofi ja Pricetonin yliopiston professori, joka on tunnettu eläinten oikeuksien puolustajana. Singerin Marx ei ole suinkaan huitaisten kirjoitettu pamfletti, vaan perustuu Marxin tuotannon lukemiseen ja tuntemiseen. Kirja on kirjoitettu vuonna 1980, mikä selittänee sen, että kun Singer kirjan lopussa siirtyy tekemään eräänlaisen kokonaisarvion Marxista, hän pitää ”reaalisesti olemassa olevana tai reaalisesti olemassa olleena” kommunismina nimenomaan Neuvostoliittoa. Eskelinen kertoo kirjan esipuheessa käännöksensä perustuvan kirjan myöhempään (1996?) painokseen, mutta hämmästyksekseni Singer ei ole tehnyt tässä asiassa uuteen painokseen mitään muutoksia.
Kun Singer muuten tuntuu fiksulta, tämä historiallisen näkökulman kapeutumien tuntuu omituiselta ja dogmaattiselta (vaikka hän on kaikkea muuta kuin dogmaattinen marxisti-leninisti). Onko kysymys naiiviudesta? Vai mistä ihmeestä?
Totta kai Neuvostoliiton virallinen ideologia vannoi Marxin nimeen, mutta on tärkeätä ymmärtää, että Marxia ei voi missään mielessä panna vastuuseen Neuvostoliiton ja sen totalitarismin synnystä. Marx oli paljon suoranaisemmin yhteydessä Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, joka syntyi jo hänen elinaikanaan. Puolue mielsi itsensä marxilaiseksi, mitä Marx harmitteli. Hän yritti sekaantua puolueen ohjelmatyöhönkin, mutta huonolla menestyksellä. Marx kuitenkin tyytyi tähän konsulttina kokemaansa tappioon ryhtymättä asiassa julkiseen polemiikkiin. Murisi silti: ”Minä ainakaan en ole marxilainen”.
Siitä, mitä Marxin ajatuksilla on tehty, ovat vastuussa ne poliitikot, jotka ovat omaksuneet – hyvin tai huonosti ymmärtäen – hänen ajatuksiaan ja perustelleet niillä poliittisia valintojaan. 1900-luvun historia on siitä kauhistuttava, että Marxin nimeen vannoen Neuvostoliittoon syntyi erittäin vastenmielinen ja sitkeä totalitarismi. Sitä ei tee yhtään vähemmän vastenmieliseksi se, että vuosisadan toisella neljännekselle perustettiin toinenkin totalitarismi, joka piti Marxia ja marxismia vastustajinaan, mutta vannoi samalla sosialismin – siis kansallissosialismin – nimeen.
On oleellista muistaa ja ymmärtää, että etenkin toisen maailmansodan jälkeen erittäin suuri osa maailmaa kulki kohti demokratian lujittumista ja vakiintumista. Mittaamattoman suuri ansio siitä lankeaa lännen sosialistisille, sosiaalidemokraattisille ja kommunistisille puolueille.
Kylmän sodan aikana tuli tavaksi jakaa maailma sosialistiseen ja kapitalistiseen leiriin. Lännen sosialististen puolueiden näkökulmasta tuskin mikään on ollut harmillisempaa kuin tämä diskurssi, siis vakiintunut puheen ja ajattelun tapa. Se hämärsi täysin mahdollisuuden käyttää ja kehittää kapitalismin ja sosialismin käsitteitä poliittisesti hyödyllisellä tavalla.
Marx tarkoitti kapitalismilla sitä sosiaalista suhdetta, jossa pääoman omistaja riistää palkkaamaansa työvoimaa. Marx oli myös sitä mieltä, että valtio on vain kapitalistiluokan väline tuota riistoa mahdollistavien lakien ja ideologian ylläpitämiseksi. Marxin ehdottama ratkaisu, demokratia ja tuotantovälineiden ottaminen yhteiskunnan haltuun, oli filosofisesti elegantti, mutta poliittisesti ongelmallinen toteuttaa.
1900-luvun jälkeen nyt olisi nähtävä selkeästi, että demokraattinen hyvinvointivaltio on ollut mahtava siirtymä kohti sitä ”kommunismia”, jota Marx filosofiassaan ennakoi. Uusliberalismi taas on ollut voimakas hyökkäys tätä kehitystä vastaan. Kapitalistien etuja valvovasta luokka-valtiosta on kuitenkin jo tullut kansalaisyhteiskunnan valtio. Voidaan siis sanoa, että valtio Marxin tarkoittamassa merkityksessä on jo kuollut. Sosialistisessa politiikassa on oleellisesti kysymys siitä, miten hyvinvointivaltiota, sopimusyhteiskuntaa ja kapitalismin sääntelyä kehitetään tasa-arvoisemman ja järkevämmän yhteiskunnan aikaansaamiseksi.
Peter Singerin tapa katsoa Marxia ja hänen perintöään kapeasti johtaa hedelmättömään umpikujaan. Juha Drufva ei tätä omassa kirja-arviossaan oivalla, vaan kyselee valitettavan muodikkaasti ”Romahtaako kapitalismi sisäisiin ristiriitoihinsa?”
Meidän on lakattava näkemästä markkinatalouteen ja demokratiaan perustuvat hyvinvointi-yhteiskuntamme totalisoivasti ”kapitalistisina järjestelminä”. Kurinalaisessa ajattelussa markkinatalous ja kapitalismi eivät ole sama asia. Kapitalismia (pääoman mahdollisuutena riistää työvoimaansa) on yhteiskunnissamme toki olemassa, mutta osajärjestelmänä hyvinvointivaltion ja sopimusyhteiskunnan rinnalla. Kapitalismia, siis pääomille maksettua kohtuutonta osinkoa jne., on eri yhteiskunnissa ja eri aloilla enemmän tai vähemmän riippuen laeista ja sopimuksista.
Kapitalismi tuskin lakkaa pitkään aikaan olemasta järkevän sosialistisen vasemmiston silmissä paha asia, mutta hyvinvointivaltio-politiikka ja demokraattinen talous- ja veropolitiikka tekevät siitä kuitenkin siedettävän. Sietää ei ole samaa kuin hyväksyä. Se on vain tosiasian tunnustamista.
Sekä Singer että Seed ovat huolestuneita, kun he katsovat kapitalismin globaalia kuvaa. Globaali kapitalismi näyttää ilkeimmät kasvonsa kehitysmaissa. Jos sosialistisen politiikan lähityömaa onkin hyvinvointivaltio, niin se ei ole läheskään koko työmaa, sillä se on globaali. Eikä tehtävään sisälly vain kapitalismin suitsiminen ja kitkeminen, vaan myös myös vastuun ottaminen maailman ekologiasta. Ilman asuttavaa maapalloa ei voida harjoittaa edistyksellistä sosialistista politiikkaa.
Suomela ylistää n.s. ’hyvinvointivaltiota’ jonkinlaisena muutoksena suhteessa kapitalismiin. Minusta se ei sitä ole vaan vain kapitalistisen pahoinvointivaltion pahimpien oireiden silottelua johon työväenliikkeen joukkovoima on kapitaalien omistajat pakottanut. Sekin kehitys on pysähtynyt ja kääntynyt taantumiseksi (pitkälti n.s. reaalisosialismin romahduttamisen takia).
Tätä pahoinvoinnin siivoiluyhteiskuntaa voisi kai nimittää saksalaisella termillä ’der Kontrollierte Kapitalismus’ jota voisi kai myös n.s. äadenauerilaisuudeksi’ nimittää. Siinä pyritään pahimpia ylilyöntejä hillitsemään menetelmillä joita raflaavaksi demokratiaksi kutsutaan. Mutta joka ei kuitenkaan ylety kuin pieneen hallinnolliseen osaan yhteiskuntaa. Talouteen ei juuri ollenkaan ja muutenkin sitä siivotaan pois liikesalaiksuuksien taakse (vrt. yhtiöittäminen ja yksityistäminen).
Olen toisaalta samaa mieltä, että neuvostotodellisuudella ei pitäisi lyödä marksismia, sosialismia tai kommunismia. Olisihan paikallaan, jos jonkin todellisuuden haluaa jonkin mallin mukaiseksi osoittaa, ensin tarkastella tuota todellisuutta haluttua teoreettista mallia vasten ja todeta saman- ja erikaltaisuudet. Vasta kun samankaltaisuuksia on riittävästi, voidaan tarkastella teoriaa tuon todellisuuden valossa. Neuvostotodellisuus kuitenkin poikkesi niin paljon e.m. teorioista että niiden arviointi NL:n valossa on mahdotonta.
Der kontrollierte Kapitalismus on oikein hyvä termi kuvaamaan sitä, mitä hyvinvointiyhteiskunnissa parhaassa tapauksessa tapahtuu. En todennäköisesti ole Jorma kanssasi samaa mieltä siitä, miten sanaa ”kapitalismi” tulee käyttää. Oleellista on, että markkinataloutta ja kapitalismia ei tulisi pitää synonyymeina. Nämä teemat ovat intellektuaalisesti äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta tässä ei ole syytä yrittää problematiikkaan tämän syvemmin.
Olen samaa mieltä, että käsityksemme markkinatalous-kapitalismin (et vice versa) olemuksesta poikkeaa paljonkin. Kyseessä on kaksi termiä joita käytetään löysästi ja leväperäisesti (mutta emmehän toki me). Ne eivät ole synonyymejä vaikka niillä on paljon yhteistä mutta miltei enemmän eroja.
Itse näkisin ettei ’markkinatalous’ ole yhteiskunnallinen eikä talousjärjestelmällinen vaihe ihmiskunnan kehityksessä samalla tavalla kuin feodalismi ja kapitalismi (plus ehkä mahdollisesti sosialismi jossakin tulevaisuudessa). Markkinataloutta on ollut siitä lähtien kun n.s. barbaarisiksi nimitetyissä yhteiskunnissa alettiin jakaa työtä ja harjoittaa vaihdantaa. Sitä tullee olemaan myös tämän nykyisen kapitalisminkin jälkeen.
Valitettavasti tuo enemmänkin tekninen termi on ladattu utopiakapitalismin iskusanoilla. Siihen on haluttu liittää miltei kaikki mikä aikoinaan oli kapitalismin esiintulossa positiivista ja esittää, se jonakin omana mahdollisena yhteiskunnallisena tapana järjestää yhteiskunta. Sitähän se ei kuitenkaan ole sillä se ei kuvaa tuotantosuhteita vaan vaihdannan mekaniikkaa ja sitäkin kovin yleisellä tasolla. Se ei siis voi olla mahdollinen yhteiskunnallisen kehittämisen päämäärä, siis tavoiteltava tapa järjestää yhteiskunnallisia ja tuotannollisia suhteita.
Myöskään ’der Kontrollierte Kapitalismus’ eli ’adenauerilaisuus’ ei voi olla tavoiteltava päämäärä an sich koska se on vain mekanismi kapitalismin pahimpien ylilyöntien hillitsemiseksi siinä suhteessa ja määrässä kuin kapitalistit itse haluavat toimia itse luomiensa sääntöjen puitteissa. Silloinhan he muuttavat sääntöjä omaksi edukseen sitä mukaa kuin olosuhteet antavat myöten. Siitä on esimerkkinä n.s. hyvinvointiyhteiskunnan leikkaukset sitä mukaa kun n.s. reaalisosialismin (tunnustan: äärimmäisen huono termi) aiheuttama paine ja pelko on väistynyt. Kyse kun ei ole ollut halusta ihmiskasvoiseen kapitalismiin vaan sopeuma uhkaavissa olosuhteissa.
P.s. en malttanut olla jatkamatta sanojen mutustelemista sillä en mahda mitään etnisestä taustastani johtuvalle viehtymykselle verbaaliakrobatiaan ja sanojen merkityksien kaiveluun.
Kiitos Jorma
Kommenttisi selkeyttää ajatteluasia. Ehkä sinun kuitenkin kannattaisi miettiä tarkemmin, mitä on tarkoittanut ”der kontrollierte Kapitalismus” ja mitä mahdollisuuksia siihen sisältyy kamppailtaessa paremman yhteiskunnan puolesta. Mitä säädellympää kapitalismi (rahan tekeminen rahalla) on, sitä enemmän voidaan vaikuttaa efektiiviseen tulonjakoon työn ja pääoman välillä, sitä taloudellisesti ja sosiaalisesti tasa-arvoisempi yhteiskunta on. On harha kuvitella, että ”die Kontrollierung” on kapitalistien omaa tekoa. Se on laajemman yhteiskunnan demokraattista kontrollia, jossa työväenliikkeen taisteluilla on ollut ja on (mielestäni edelleen) merkittävä osuus. Hyvinvointivaltio ja ”der kontrollierte Kapitalismus” ovat merkinneet todellista yhteiskunnallista muutosta työväenliikkeen kannalta parempaan suuntaan. En näe, että olisi olemassa jokin muu järkevä mahdollisuus kuin jatkaa tällä tiellä.
Näkisin kuitenkin ettei edistyksellisessä ja humaanissa yhteiskunnallisessa kehittämisessä pitäisi pitää kapitalismin kontrollia todellisena päämääränä. Se voi ja sen tuleekin olla lyhyen tähtäyksen ’ad-hoc’ tavoite päivänpolitiikkaan. Siis sellainen jonka puitteissa pidetään oireita kurissa mutta sillä ei paranneta tautia itsessään. Taudin aiheuttajahan on syvällä kapitalismin olemuksessa ja sen sisäisissä lainalaisuuksissa. Unelmat ja pitkän tähtäyksen tavoitteet pitää asettaa juurisyiden korjaamiseen ja kapitalismin vaihtamiseen parempaan.
Mitä kapitalismin kontrolloimiseen tulee niin sitä kapitalismin oloissa on vain sen verran kuin kapitalistit antavat myöten. En todellakaan usko että se olisi aitoa kansanvaltaa eli demokratiaa. Sen illuusion minulta vei, jos sitä oikeasti olikaan jo Matti Virkkunen julistaessaan markka-ja-ääni -demokratiaa. Emmekä tainneet täällä saavuttaa kapitalismin kontrolloimisessa edes sen alkuperämaan tasoa Kokoomuksen n.s. ’remonttimiesten’ ajamasta ’vastuullisesta kapitalismista’ huolimatta (jos oli tarkoituskaan).
Aiemmissa oloissa II Maailmansodan jälkeen oli olosuhteet joissa kapitalistit katsoivat olevansa pakotettuja pidemmälle meneviin myönnytyksiin (n.s. ’hyvinvointivaltio’ ja sen sosiaaliturva, eläkesysteemit, laajempi mahdollisuus kouluttautua j.n.e.) välttääkseen kaiken menettämisen. Noissa olosuhteissa oleellista oli toisaalta kapitalismin tuotannollinen luonne, siis kapitalistin kannalta ’raha->työ->isompi raha’ ja työläisen kannalta ’työ->raha->toimeentulo’ -prosessit. Toisaalta taas oli olemassa NL:n et al ideologinen pelko. Siis enemmän pelko työläisten riehaantumisesta tavoittelemaan kapitalismin syrjäyttämistä kuin konkreettinen NL:n pelko. Nyt olemme kuitenkin tilassa jossa kapitalistin kannalta prosessi menee ’raha->isompi raha’ eikä sosialismin ideologista pelotevaikutusta ole kun Kiinakin elää omaa kapitalismiaan (tosin pikakelauksella). Silloin kapitalismin kontrolloimisen esittämiselle ei ole tarvetta joten se saa mennä ja onkin pitkälti viety. Niinpä n.s. ’hyvinvointivaltion’ purkaminen on pahassa vauhdissa.
En siis näe tulevaisuudessa tilaa ’kontrolloidulle kapitalismille’, ’ihmiskasvoiselle kapitalismille’, vastuulliselle markkinataloudelle’ ’adenauerilaisuudelle’ tai millä nimellä kapitalismin silottelua kutsutaankin. Historiaahan ei voi tunnetusti kääntää taaksepäin vaan se menee eteenpäin. Niinpä, toki puolustakaamme saavutettuja kapitalismin oireiden laastarointia mutta älkäämme kuvitelko kapitalistien olevan samalla asialla ja rakentakamme ideaa ja malleja kapitalismia seuraavasta paremmasta maailmasta.
Tähän blogiini on tarjottu paria kommenttia nimimerkillä. Ne jäävät julkaisematta.
Olen aikaisemmin ilmoittanut, että julkaisen vain omalla nimellä kirjoitettuja kommentteja.