Tämä on poliittinen, muttei kovinkaan puoluepoliittinen kirjoitus. Tämän kirjoittamiseen minut innosti tämänaamuinen pääministeri Sanna Marinin haastattelu TV 1:n Ykkösaamussa.
Sanna Marin esiintyi yksiselitteisesti hyvin! Olen itse kahdeksankymppinen mies. Haastattelua katsellessani ajattelin, että jos ikäiseni mies olisi antanut Seija Vaaherkumpulle ne sujuvat, napakat ja erittäin asiantuntevat vastaukset, jotka Marin antoi, se olisi ollut minusta asiaa sen enempää ajattelematta ”normaalia”. Nyt ne antoi hieman yli kolmekymppinen nainen. Se ei ole tavannut olla ”normaalia”, mutta siitä on tulossa ”uusi normaali”. Tuore tutkimus kertoo, että yli puolet suomalaisista luottaa Sanna Marinin hallituksen kykyyn selvitä hyvin. Suurinta luottamus on yli seitsemänkymppisten keskuudessa. Se on kunniaksi ikäpolvelleni ja edustaa realismia.
Vaaherkumpun kysymyksiä oli laidasta laitaan. Ajankohdan huomioon ottaen niistä monet liittyivät al-Holin leiriin ja ulkoministeri Pekka Haaviston toimintaan. Näissä asioissa Marinin vastauksissa ei ollut mitään yllättävää. Hän ja hänen hallituksensa ovat jo ehtineet tehdä kantansa selväksi viime päivien kiihkeässä sanailussa. Kokoomukselle esitetty kysymys ”Eikö teitä hävetä?” on osoittautunut – hieman tunteelliseksi tottakai, mutta – täysin asialliseksi ja aiheelliseksi. Sensijaan hallituksella ja aivan ilmeisesti myöskään ulkoministeri Haavistolla ei ole asiassa mitään hävettävää; päinvastoin. Viisaan silmissä hallitus voitti välikysymyskeskustelun 6 – 0.
Osa kysymyksistä koski kuitenkin ajankohdan kohukeskustelut ylittäviä yhteiskunnan syvärakenteiden ongelmia: työmarkkinoita ja hyvinvointivaltiota. Ja tietysti hallitusohjelmassakin keskeiseksi asetettua 75 %:n työllisyystavoitetta.
Kylmän sodan vääristämän poliittisen kielen takia näistä asioista on vaikea puhua ja kirjoittaa. Vasemmistossa on edelleen paljon ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että me elämme kapitalismissa, koska kapitalismi ymmärretään samaksi asiaksi kuin markkinatalous.
Joillakin vasemmistossa – tosin kovin harvoilla – on nostalginen suhde sanaan sosialismi, jota he uskoivat Neuvostoliiton edustaneen. Että se oli totalitaristinen komentotalous ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen näkökulmasta katsoen rikollinen valtio, on valjennut useimmille vähitellen – joillekin jo välittömästi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, joillekin vasta 1990-luvulla. Se, oliko se joka tapauksessa sosialismia, on kysymys joka askarruttaa joitakin, mutta ei useimpia. Journalismin ja politologiankin mielestä juuri se oli sosialismia.
Minun teesini on, että vasemmiston ei tule hyväksyä niitä merkityksiä, jotka hegemoninen (uusliberaali) normaali antaa sanoille kapitalismi ja sosialismi.. Se olisi pitäytymistä kylmän sodan aikaisessa läntisessä retoriikassa. Asia on tärkeä vasemmiston itseymärryksen kannalta; ja sen oikaisemiseen tarvitaan paluu ja perehtyminen 1800-luvun kielimaailmaan, jolloin nämä sanat syntyivät.
Yllättäen Karl Marx ei ole kovin huono opas, kun lähdetään täsmentämään näille sanoille järkevä vasemmistolainen merkitys.
Marx itse saattoi luulla, että arvon työhön perustuva teoria olisi käyttökelpoinen ajatusväline hyödykkeiden hinnoittelussa kokonaan valtiollistetussa suunnitelmataloudessa. Hän ei tosin sano näin missään, mutta niin hänen ajattelunsa voi rekonstruoida. Ja jos, niin hän oli ”väärässä”. Oikeassa hän oli siinä, että keskitti huomionsa arvojen tuottamisen prosessiin eli hyödykkeiden tuotantoon. Niissä prosesseissa pääoman (eli kapitaalin) omistaja otti itselleen työn tuottaman lisäarvon, joka oli tuotetun hyödykkeen myyntihinnan (eli sen vaihtoarvon) ja sen tuottamisesta maksetun palkan (siis työvoima-hyödykkeen käyttämisestä maksetun hinnan eli sen vaihtoarvon) erotus. Marx kutsui tapahtumaa riistoksi.
Sana ”riisto” on pejoratiivinen eli moittiva ilmaisu. Marx itse ei näytä olleen täysin selvillä ilmaisunsa normatiivisesta luonteesta, vaan piti koko analyysiaan jollakin tavalla puhtaana ja objektiivisena tieteenä. Meidän hänen jälkeensä tulleiden vasemmistolaisten on syytä tiedostaa ja tunnustaa ilmaisun normatiivisuus. Riisto on moraalisesti väärin.
Kannattaa myös miettiä Marxin käsitettä ”luokka”. Marxille porvaristo oli luokka, samoin työläiset. Lisäksi hänen aikanaan kaikissa maissa oli melko suuri talonpoikaisluokka. Porvaristoon kuuluivat kapitalistien lisäksi heidän lakeijansa sekä yrityksissä että valtion hallinnossa. Yksi Marxin kuuluisimpia huudahduksia on: ”Valtio on vain hallitsevan luokan kabinetti.”
Marxin ennuste polarisaatiosta on osunut aika hyvin kohdalleen. Entinen suuri talonpoikaisluokka on joko kutistunut hyvin pieneksi tai kokonaan olemattomiin riippuen siitä, miten maatilojen omistus on kehittynyt. Nyky-yhteiskunnassa on kaksi suurta luokka: palkansaajat eli työläiset ja porvaristo, jossa kuten ennenkään kaikki eivät ole kapitalisteja, vaikka voivat olla kapitalismin asialla.
Valtion ymmärtäminen hallitsevan luokan kabinetiksi edellytti ajatuksen siitä, että ”yövartija-valtion” menot kustansi porvaristo ”omista” varoistaan.
Miten tilanne on muuttunut kun varsinkin toisen maailmansodan jälkeen on synnytetty ”hyvinvointivaltio”, jota koko kansa kustantaa verovaroin?
Verotus on hyvin koukeroinen ja mutkikas asia otettavaksi intellektuaalisesti haltuun. Vallitseva ajattelutapa on, että kaikki maksavat veroja ns. ”omistaan” (jolloin vasemmistossa voidaan tietysti viritellä keskusteluja siitä jakautuvatko tulot ja varallisuus alunperinkään oikein ja kohdistuuko verotus oikein, ja onko sen taso kussakin tulo- ja omaisuusluokassa oikea).
Marxin metodia noudattaen – tai sitä mukaellen – asiaa voidaan kuitenkin katsoa kokonaan toisin. Kiinnitetään huomio arvon tuottamisen prosessiin juuri sen syntyvaiheessa, in statu nascendi, aivan kuten Marxkin teki. Marxilla siinä oli kaksi toimijaa: työläinen ja kapitalisti. Entäpä jos me hahmotammekin siihen kolme toimijaa: työläisen, kapitalistin ja verottajan (eli julkisen vallan).
Filosofisesti tilanne muuttuu sikäli täysin, että työläiset ja kapitalistit eivät enää maksakaan veroja ”omistaan”, vaan koko tuotetun arvon jako voidaan nähdä oikeudenmukaisuus-kysymyksenä riippumatta siitä miten verojen kanto on käytännössä organisoitu. Filosofisesti tämä lähestymistapa tunnustaa, että kaikilla kolmella osapuolella on legitiimi oikeus (omistajuus) tuotettuun arvoon. Mitkä ovat oikeat jakosuhteet sekä oikeudenmukaisuuden että tarkoituksenmukaisuuden kannalta ja miten jako organisoidaan palkkojen, voittojen ja verojen kesken, onkin sitten poliittinen kysymys.
Tällä tavalla hahmottuvassa maailmassa kapitalismi on vasemmiston näkökulmasta nimenomaan riistoa, eli se tarkoittaisi tilannetta, jossa pääoman omistajat saavat kohtuutonta etua työntekijöiden ja julkisen vallan (eli ennen kaikkea hyvinvointivaltion) kustannuksella. Ajatus että kaikki yritystoiminta ja yritteliäisyys olisi kapitalismia, joutaa kuitenkin romukoppaan – määrätietoisesti.
Axel Honneth ehdottaa sosialismin käsitteen uuden ymmärtämisen ytimeksi sosiaalisen vapauden ajatusta. Jotta sosiaalinen vapaus (siis mm. vapaus työttömyyden pelosta, vapaus montonisesta pakkotahtisesta työstä ja vapaus osallistua monipuolisesti kulttuurista nauttimiseen ja sen kehittämiseen) voisi toteutua, se edellyttää kivijalakseen taloudellista oikeudenmukaisuutta.
Hyvinvointiyhteiskunnalle ei ole tässä ajattelutavassa olemassa mitään vaihtoehtoa, jonka nimi olisi ”sosialismi”. Sensijaan, mitä suuremman kannatuksen sosialistiset ajatukset ja maailman hahmottamisen tapa saavat, sitä helpompi on kehittää hyvinvointiyhteiskuntia sellaisiksi, että niissä todellakin voidaan hyvin ilman että niissä on minkään kokoisia syrjäytettyjä vähemmistöjä, jotka voivat huonosti.
Viisaus alkaa siitä, että sosialismi ymmärretään poliittiseksi filosofiaksi ja aatteeksi, joka määrittyy ennen muuta liberalismin talousfilosofian kritiikiksi. Samalla jätetään historiaan se kylmän sodan aikainen täysin harhaan johtava kielimaailma, jossa vastakkain olivat ”sosialismi” ja ”kapitalismi”. Olen hyvin selvillä siitä, että ehdotan kivistä polkua, mutta ”elämä itse” on tainnut laittaa vasemmiston tälle polulle.
Kalevi, mielestäni nykymeno lienee lähempänä pörssikapitalismia, koska kaikki (!) maailman taloudet kuuntelevat ”herkällä korvalla”, mitä pörssissä milloinkin tapahtuu. Liekö sieltä myös peräisin tämä ”kvarttaali”-tyyli seurata talouden kehitystä. Mielestäni se on tulevaisuuden suunnittelua tuhoava elementti.
Sanna Marin on pääministerinä tolkun nainen iästään huolimatta, ja hänen arvonsa ovat perinteellisiä vasemmistolaisen työväenpuolueen arvoja, jotka ovat välillä olleet SDP:llä hukassa markkinalibertalistien kanssa tanssiessa ja flirttaillessa.
Hänen hallituksellaan on kuitenkin vastustajia joille suurin piirtein kaikki on sallittua, tartutaan epäolennaisuuksiin joita paisutellaan epäedullisten mielikuvien aikaasaamiseksi ja kerrotaan ”muunneltua totuutta” asioista, eli vääristellään tai pahimmillaan valehdellaan ”kansalle” jotta hallitus saadaan näyttämään kelvottomalta.
Kunnolliset oikeudentuntoiset kansalaiset halveksivat selkäänpuukottajien moraalia tai paremminkin sen puutetta.
Kun on aina tapana vedota siihen mitä mieltä kansa on asioista, niin tutkimuksen mukaan yli puolet kansasta uskoo Marinin hallituksen pätevyyteen. Jo alku on osoittanut että hallitus on asialinjalla ja tulee epäilemättä jatkamaankin samaan malliin.
Olen jälleen Suomelan kanssa pitkälti samaa mieltä mutta en malta, taaskaan, olla tarttumatta muutamaan kohtaan.
Ensinnäkään en näe vieläkään mitään syytä lähteä keksimään sosialismille uudenlaisia merkityksiä. Minusta pikemminkin niiden jotka uudenlaisina pitämiä ajatuksiaan lanseeraavat, pitäisi keksiä ajatuksilleen omat nimet. Tuollainen kun haiskahtaa n.s. kulttuuriselta omimiselta eli appropriaatiolta.
Toiseksi olisin mieltä, että termit ’kapitalismi’ ja ’sosialismi’ eivät ole kylmän sodan läntisen osapuolen terminologiaa vaan nimenomaan niiden jotka ovat halunneet haastaa heidän hegemoniansa. Hehän käyttävät mieluusti termejä kuten ’demokratia’, ’vapaus’, ’markkinatalous’ joko vapaana tai kontrolloituna ja ’roistovaltiot’ sekä ’punainen vaara’ ja ’pakkovalta’.
Kolmanneksi sosialismin klassisessa merkityksessä pitäytyminen ei tarkoita etteikö myös voisi pitää n.s. neuvostotodellisuutta komentotaloutena joka oli kaukana sosialismista ja jopa proletariaatin diktaruutista.
Kolmanneksi markkinatalous on pitkälti poliittisen oikeiston propagandistinen n.s. ’märkä uni’. Sen mahdollistava aikaikkuna kapitalismin kehityksessä ohitettiin aikapäiviä sitten se käyttämättä jättäen. Nyt mennään vinhaa vauhtia kohti finanssikapitalismia.
Siinä menossa n.s. hyvinvointivaltio on ’vain’ kapitalismin pahimpien pahoinvointien silottelua sen verran kuin kapitaalien omistajat katsovat itselleen välttämättömäksi ja hyödylliseksi. Sinällään tarpeellista ja ihmisille hyödyllistä mutta ei vaihtoehto millekään muulle kuin vielä raaemmalle kapitalismille.
Neljänneksi mitä verojen maksuun ja sitä kautta n.s. ’hyvinvointiyhteiskunnan’ kustantamiseen tulee niin näkisin sen kustantavan ne jotka eivät pysty siirtämään heille asetettuja kustannuksia eteenpäin ’ravintoketjussa’ seuraavien maksettavaksi. Siis niin, että kapitalisti voi itse nostaa maksettavakseen asetetun osan muiden tekemästä työstä, marksilaisittain ’riiston’ kautta. Lopputuloksena on, että me tavalliset taatiaiset maksamme kapitalisteille heidän valtionsa tuottamalla samaa lisäarvoa josta he myös kapitaaliensa kasaamisen tekevät. He eivät siis maksa sitä n.s. ’yövartiavaltiossakaan’ ’omista varoistaan’ vaan teettämällä työtä. Rahahan on tässäkin vain vaihdannan väline.
Käsittääkseni kovin harva väittää kaikkien yrittäjien ja yritystoiminnan olevan kapitalismia kapitalistien käsissä. Me vain elämme kapitalismisssa kapitalismiksi (Kuten Hannu Taanila osuvasti on sanonut) eli porvarillisen hegemonian alla. Silloin yleisessä keskustelussa käytettävä termonilogiakin on kapitalismia ja asiat vääristyvät sekä sekoittuvat yhteiskunnallisten valtasuhteiden tarkoituksenmukaisuuksien mukaan. On iso osa itse itseään yrittäjinä pitäviä jotka ovat ihan oikeasti työläisiä eikä silloin tavitse edes puhua pakkoyrittäjyydestä. Eikä pidä unohtaa glorifioitua keskiluokkaakaan eli noita ’teknokraatteja’ jotka pitävät kapitalismin rattaat pyörimässä ilman, että itse olisivat juuri muuten kuin palkkasuhteensa verran osallisena arvonmuodostuksesta. Pitää vain analysoida valtasuhteita ja suhdetta tuotantovälineisiin sekä kasaantuviin pääomiin.
Sen sijaan Marinin hallituksesta olen samansuuntaista mieltä. Se on saanut Rinteen hallituksen pohjilta ihan hyvän alun. Mitä nyt Kepun lahkolaisten yrittäjä-äijien (vastuulliseksi itsensä julistaneen bulevardilehdiston lanseeraama ilmaus) kööri yrittää heitellä kapuloita rattaisiin. Toivottavasti saavat pidettyä linjansa pitenpäänkin, myös muissa kuin näissä nyt esillä olevissa asioissa. Silloin ehkä pahimpien kapitalismin raakuuksien silottelua voidaan jatkaa.
Veikko Mäkinen, Aarno Koistinen ja Jorma Myyryläinen. Kiitos teille jokaiselle mielenkiintoisesta kommentista. Mäkisen kanssa on helppo olla samaa mieltä: pörssikapitalismi ja finanssikapitalismi ovat ajallemme leimallisia ilmiöitä. Rahan liikkeet kaiken kaikkiaan ansaitsisivat vasemmistolaisissa yhteiskunta-analyyseissa enemmän huomiota. Varsin mielenkiintoinen on tässä suhteessa Sahra Wagenknechtin tuore kirja ”Raha ilman ahneutta – Kuinka pelastautua kapitalismilta” (Into 2019).
Koistinen kiinnittää huomiota mielestäni aivan oikein viime viikkojen ja kuukausien hallituksen vastaisissa hyökkäyksissä opposition moraaliin tai sen puutteeseen. Kun me vasemmalta kritisoimme oikeiston moraalia, mittakeppimme ei oikeastaan voi olla taloudellinen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, sillä näistä asioista me olemme oikeiston kanssa teoriassakin eri mieltä. Sen sijaan arvioimme oikeistoa niillä mitoilla, joiden teoriassa tulisi olla meille yhteisiä: oikeusvaltio-periaate,ihmisoikeudet ja totuudessa pitäytyminen, jotka ovat keskeisiä demokraattisia normeja.
Myyryläisen kommentti antaisi aihetta oikein pitkään pohdiskeluun, mihin tässä ei ole tilaa. Heitän siksi vain lyhyesti pohdittavaksi: kenen terminolologiaa olivat kylmän sodan termit kapitalismi ja sosialismi? Kannattaa kiinnittää huomio siihen hämmästyttävään yksimielisyyteen, jolla näitä käsitteitä käyttivät sekä itä että länsi. Ero oli siinä, että termien etumerkit (+ tai -) olivat leireissä päinvastoin.
Kun blogissani puhun kylmän sodan ajan terminologiasta, niin kannattaa muistaa, että sillä oli esihistoriansa jo maailmansotien välisenä aikana. Propagandistisesti termit ja niiden päinvastaiset valöörit ”sementoituivat” kylmän sodan aikana.
Juuri siitä kielestä meidän tulee ravistautua irti!
Toistan hieman itseäni: sosialismi on syytä määritellä poliittiseksi filosofiaksi, joka on liberalismin talousfilosofian kritiikkiä. Sen pohjalla on kaksi ”aksiomaattista” lähtökohtaa: 1) kaikkien ihmisten tasa-arvo ja 2) työhön perustuva arvoteoria. Ne ovat normatiivisia lähtökohtia ja koko sosialismin ideologia on sitä myöten normatiivinen t.s. poliittinen teoria.
Kaikenlaisissa marxismeissa strateginen ratkaisu on ollut tuotantovälineiden yhteisomistus, mikä on käytännössä tarkoittanut ennen kaikkea ns. valtiososialismia. Ne ovat sekä käytäntönä että teoriana umpikujassa.
Minun teesini pähkinänkuoreen puristettuna on seuraava: Tarvitsemme sellaista sosialistisen yhteiskuntapolitiikan suunnittelua ja teoreettista kehittelyä, jonka perustavia instituutioita ovat markkinatalous ilman kapitalismia ja hyvinvointivaltio. (Tulosta – ja tavoitetta – voi huoletta kutsua vaikkapa nykyistä oikeudenmukaisemmaksi ja paremmaksi hyvinvointi-yhteiskunnaksi.)
Kiitokset Suomelalle kommentoinnista. Mieleni tekee puuttua pariin kohtaan siinä.
Olen samaa mieltä n.s. kylmän sodan historiasta, se on pidempi kuin vain II Maailmansodan lopusta 1990-luvun alkuun ulottunut aika. Minusta se myös jatkuu edelleen. Oli vain lyhyt ajanjakso jolloin asetelmallinen asemasotavaihe muuttui toisen osapuolen etenemiseksi ja nyt todistanemme sen ajanjakson kääntymistä joksikin muuksi. Itse liittäisin sen osaksi Halford Mackinder:n (1861-1947) aikoinaan esittelemän n.s. sydänmaa-teorian mukaista asetelmaa.
Olen myös samaa mieltä noista arvottamista kuvaavista etumerkeistä erilaisten termien suhteen kylmän sodan tuiskeessa. Sehän pitää muutenkin paikkaansa kaikkien suhtautumisessa kaikenlaisiin asioihin sillä eri tavalla suhtautuvat ihmiset arvottavat asioita eri tavoin.
Toisaalta sosialismi ei voi olla oikeasti mitään tapa suunnitella ja kehittää yhteiskuntaa jos typistämme sen vain kriittiseksi filosofiaksi. Onnistuva kehittäminen tarvitsee aina tavoitetilan johon pyrkiä ja sen tulee olla positiivinen ja rakentava. Siten, jos haluamme suuntautua sosialistisesti, meillä on oltava sille kritiittistä filosofiaa laajempi ja konkreettinen merkityssisältö.
P.s. Hyljeksin myös edelleenkin kulttuurisen appropriaation lisäksi myös poliittista ja yhteiskuntatieteellistä omimista. Jos haluamme esitellä uusia merkityksiä niin käyttäkäämme uusia nimiä. Toki käsitteiden edelleenkehittäminen olkoon sallittu mutta olkoon silloin kyse evo- eikä revoluutiosta.
Jorma Myyryläinen
Kylmällä sodalla oli esihistoriansa maailmansotien välisenä aikana, mutta se päättyi vuonna 1991 Neuvostoliiton romahdukseen. Puolusta tätä näkökantaani sillä, että kysymys oli nimenomaan sosialismin tai marxismin nimissä rakennetun totalitarismin ja liberaalin demokratian välisestä aseettomasta mutta asevarustelulla (ja ns. proxy sodissa sotimalla) kilpailevasta vastakkain asettelusta. Putin versus Länsi versus Kiina on nyt jotakin muuta.Sitä ei ole viisasta nimetä kylmäksi sodaksi.
Ymmärrän mitä tarkoitat appropriaation käsitteellä, mutta se ei sovellu liberalismin ja sosialismin aatehistorian ja niiden välisen jännitteen problematiikan arviointiin (tai mitätöintiin). Sosialistisesta liberalismin kritiikistä ja liberalismin filosofian ylittämisestä seuraa sitoutuminen tiettyihin arvoihin. Niistä taas seuraa pyrkimys arvojen mukaiseen institutionaaliseen kehittämiseen. (Tässä mielessä Neuvostoliiton totalitarismikin oli sosialistisen arvomaailman pohjalta tapahtunutta institutioaalista kehittämistä, mutta ihmisoikeuksien näkökulmasta rikollista, jonka vastenmielinen luonne luojan kiitos on vähitellen laajasti ymmärretty.)
Liberalismiin talousfilosofia on tänä päivänä tavallisten ihmisten kannalta yhtä vaarallista ellei vaarallisempaa kuin se oli Marxin aikana. Olisi typerää olla kutsumatta siihen jo ennen Marxia kohdistunutta sosialistista kritiikkiä sosialismiksi. Sosialismin liittäminen vain Neuvostoliiton (ja muiden ns. sosialististen maiden historiaan ja totalitaristiseen poliittiseen järjestelmään) on tyhmentävää.
Ystävällisesti, mutta aiheetta enempään
Kalevi Suomela
Vaikka Suomela omalta osaltaan katsoo aihe tyhjennetyksi en malta olla vastaamatta vielä parilta osin. Enkä kiittämättä tähän astisesta.
Minä lasken n.s. Kylmän sodan osaksi Halford Mackinder:n kuvaamaa sydänmaa c. reunamaa -asetelmaa. Silloin se on osa jo satoja vuosia kestänyttä vastakkaisasettelua. Siten en pidä vuotta 1991:ä sen loppuna koska se ei ollut luonteeltaan sosialismin ja marksilaisuuden nimissä rakennetun yhteiskuntajärjestyksen ja läntisen vastaavan vastakkainasettelua.
Voisimme myös keskustella pitkäänkin Suomelan kuvauksesta ”sosialismin tai marxismin nimissä rakennetun totalitarismin ja liberaalin demokratian välisestä … kilpailevasta vastakkain asettelusta.”. Etenkin siitä miten liberaali ja demokraattinen länsi oli ja on vai sortuuko hän nyt aiemmin mainitsemaansa ’kylmän sodan kieleen’. Mutta olkoon.
Joka tapauksessa en pidä n.s. Kylmää sotaa loppuneena vaan edelleenkin jatkuvana olotilana. Enkä näe sille loppua nyt näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.
En näe, että ”[S]osialistisesta liberalismin kritiikistä ja liberalismin filosofian ylittämisestä seuraa sitoutuminen tiettyihin arvoihin”. Kritiikistä, minkäänlaisesta, ei seuraa suoraan sitoutumista mihinkään muuhun kuin vastustamiseen. Se voi toki pohjata joihinkin arvoihin, hyviinkin, mutta se ei sisällä minkäänlaista sitoutumista mihinkään rakentavaan. Ei edes pyrkimyksiin. Tavoitteet on rakennettava erikseen, toki arvoihin perustaen, ja niillä on oltava nimi, kuvaus sekä perustelut. Sellaisena olen nähnyt sosialismin ja haluaisin nähdä sen tulevaisuudessakin.
Sen sijaan olen liberaaliksi talousfilosofiaksi kutsutun vaarallisuudesta samaa mieltä. En kuitenkaan kutsuisi sen kritiikkiä suoraan sosialismiksi. Sen sijaan meillä tulisi olla parempi vaihtoehto ja niiden välisiin eroihin meidän tulisi perustaa kritiikkimme. Silloin sosialismi pitäisi olla se parempi vaihtoehto ja sosialistinen kritiikki arvostelua joka perustuu niiden eroille jonka avulla sosialismi osoittautuu tavoitelatvaksi vaihtoehdoksi. Muuten kritiikki jää mihinkään vaikuttamattomaksi tuuleen huuteluksi.
P.s. En käyttänyt appropriaatiota sosialismin ja liberalismin välisten jännitteiden kuvaamiseen vaan siihen kuinka sosialismin hyvää nimieä yritetään käyttää milloin minkäkin oman tulkinnan kirkastamiseen.
P.p.s. Neuvostotodellisuudesta lienemme johonkin saakka samaa mieltä. Voisimme toki keskustella mihin saakka mutta olkoon. Enhän ole liittänyt sosialismia vain NL:on silläolen ollut jo vuosikymmeniä mieltä, että se ei ollut sosialistinen eikä edes sitä valtaosin rakentanut.
P.p.p.s. Pidän tämänkaltaisista keskusteluista sillä ne pistävät minut itsenikin kirkastamaan omaa ajatteluani itselleni. Ymmärrän jos tämä ei niin kiinnosta sellaista jolla ajatuksensa on paremmassa järjestyksessä kuin minulla.