Katsoin tänään Juho-Pekka Rantalan ohjelman Itse asiasta kuultuna, jossa haastateltavana oli Lauri Ihalainen. Suosittelen lämpimästi ohjelman katsomista. Se on Yle Areenassa.
Kansalaiskunnon merkityksessä Ihalainen on poikkeuksellinen henkilö. Suurin ansio siitä lankeaa luultavasti hänen harkitsevalle, asioihin paneutuvalle ja sovittelevalle luonteenlaadulleen. Muuten olisi vaikea käsittää hänen poikkeuksellisen menestyksellistä uraansa SAK:n puheenjohtajana ja myöhemmin ministerinä. Nämä asiat Ihalaisen haastattelussa eivät kuitenkaan ole syy, joiden vuoksi halusin kirjoittaa hänestä. Hän käytti haastattelussa sanoja, jotka toivottavasti vakiintuessaan auttavat hahmottamaan yhteiskuntaa – omaamme ja muiden – nykyistä paremmin.
Kysymys on sanoista hyvinvointivaltio ja hyvinvointi-yhteiskunta.
Tavanomainen tapa hahmottaa hyvinvointivaltion käsite tulee ilmi esimerkiksi seuraavasta virkkeessä: Suomi ja muut pohjoismaat ovat hyvinvointivaltioita.
Haluan haastaa tämän tavan käyttää hyvinvointivaltion käsitettä. Haluan määritellä hyvinvointivaltion niiden lakisääteisten instituutioiden kokonaisuudeksi, joiden tarkoituksena on edistää kansalaisten hyvinvointia.
Määritelmä ei ota kantaa onnistumisen määrään; se vain toteaa, että osalla maan lainsäädäntöä on hyvinvoinnin edistämisen intentio. Kaikkien yhteiskuntien (tai valtioiden) kohdalla, joilla on hyvinvointi-valtiollista lainsäädäntöä, voidaan siis asettaa selvitettäväksi kysymys: kuinka kattava, kuinka tehokas jne. maan hyvinvointivaltio on?
Hyvinvointivaltiosta kokonaisuudessaan voidaan sanoa, että se on instituutio, mutta se koostuu esim. Suomen tapauksessa valtavan suuresta määrästä erilaisia instituutioita. Pysähtykää hetkeksi ajattelemaan, kuinka paljon erilaisia lakisääteisiä juttuja meillä on, joiden tarkoitus on kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen. Ette mitenkään pysty muistamaan niitä kaikkia yhdellä istumalla!
Turvaako Suomen hyvinvointivaltio kaikkien suomalaisten hyvinvoinnin? Me kaikki ymmärrämme välittömästi, että on paljon parantamisen varaa – tai ainakin tilaa toiveille. Onko Suomessa hyvinvointivaltio viety liian pitkälle? On olemassa huolestuttava määrä porvareita, jotka vastaisivat tähän kysymykseen myönteisesti.
Onko hyvinvointivaltio sosialismia? Yhdysvaltalainen sosialistinen senaattori Bernie Sanders vastaa tähän kysymykseen myöntävästi. Meillä on vasemmistolaisia, jotka oudoksuvat Sandersin kantaa. Ei kannattaisi. Hän on aatehistoriallisesti oikeassa.
Lauri Ihalainen puhui hyvinvointi-yhteiskunnasta. Siihen kuuluu hänen mielestään aivan varmasti hyvinvointivaltio, mutta hän puhui paljon sopimusyhteiskunnasta, jolla hän viittasi työmarkkinajärjestöjen, ammattiyhdistysliikkeen ja työnantajajärjestöjen, vuosittaiseen sopimusten hierontaan. Toivon (ja itse asiassa uskonkin), että Ihalainen ei näe sopimusyhteiskuntaa hyvinvointivaltion osana. Sensijaan hän näkeen sen hyvinvointi-yhteiskunnan osana.
Teesini on, että vasemmisto ei tee viisaasti, jos se hylkii hyvinvointi-yhteiskunnan käsitettä ajatellen, että se on jonkinlainen porvarien käsite-hämäys, jolla on tarkoitus vesittää hyvinvointivaltiota koskevia vasemmiston vaatimuksia. Me tarvitsemme sekä hyvinvointi-yhteiskunnan että hyvinvointivaltion käsitteet. Ne voidaan – ja ne tulee! – määritellä täsmällisesti. Kumpikin. Silloin niistä on apua poliittisessa kommunikoinnissa.
Minun hyvinvointi-yhteiskunnan käsitteessäni on kolme elementtiä: hyvinvointivaltion ja sopimusyhteiskunnan lisäksi siinä on kolmantena elementtinä kansalaisyhteiskunta poliittisine puolueineen, kansalaisjärjestöineen, yhden asian liikkeineen, medioineen ja kahvilakeskusteluineen. Marxin bürgerliche Gesellshaft piti sisällään myös koko talouselämän. Ehkä uudempi (kuitenkin jo useita vuosikymmeniä vanha) punavihreä vasemmisto on tehnyt virheen halutessaan sulkea talouselämän kansalaisyhteiskunnan käsitteen ulkopuolelle?
Minun sosiologiassani kansalaisyhteiskunnan ideologinen hegemonia on se paikka, jossa ratkaistaan minkälainen hyvinvointivaltio meillä on ja minkälainen sopimusyhteiskunta meillä on.
Politiikassa ei pärjätä ilman abstrakteja käsitteitä. Politikoinnin mutapaineissa tarvitaan ihmisiä, jotka käyttävät käsitteitä johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi. Hyvinvointi-yhteiskunnan rakentajana ja hyvinvointi-yhteiskunnan käsitteiden käyttäjänä annan Lauri Ihalaiselle korkean arvosanan.
Sanotaan, että tieto on valtaa. Käsitteet edustavat vielä suurempaa valtaa. Määritelkäämme ne siis tarkasti ja olkaamme sitten johdonmukaisia.
Kun Lauri Ihalainen sanoi, että ”muutos pitää tehdä turvallisemmaksi kuin paikallaan pysyminen”, siihen sisältyi se asenne, että ammattiyhdistyliikkeen jäsenistöllä ja kansalaisilla tulee olla tasavertainen oikeus olla mukana rakentamassa yhteiskunnan muutosta. Muutos ei saa olla jotakin, joka vain tapahtuu ja johon on sopeuduttava. Tämä on älykäs ja assertiivinen asenne.
Haastattelun taustakuvituksessa vilahti SAK:n juliste, jossa oli kolme sanaa: voima – turva – tulevaisuus. Ne ovat tiivistettyä viisautta.
Juho-Pekka Rantala ansaitsee kiitoksen ohjelmasta.
Hyvä pohdintoja Kalevi, hyviä pohdintoja. Olen varsin samaa mieltä kanssasi.
Tällä kertaa olen jotakuinkin kokonaan Suomelan kanssa samaa mieltä. Selkeät ja tarkasti määritellyt käsitteet ovat tärkeitä. Tykästyinkin ilmaukseen jonka mukaan ne ovat vallakkaampia kuin jopa tieto. Enkä myöskään lipsauttaisi talouselämää ja sen valta- y.m. suhteita ulkopuolelle. Minusta on sääli, että esimerkiksi aiemmat puheet yritys- ja työpaikkademokratiasta on niin unohdettu. Emme osaa kaivata edes ruotsalaistyylistä myötämääräämistä.
Samaten olen hyvinvointiyhteiskunnan ja -valtion erosta samaa mieltä. Korostaisin eroa vielä niin, että nimittäisin hv-valtiota pahoinvoinninestovaltioksi. Nuo Suomelan viittaamat julkisen vallan toiminnothan ovat pääsääntöisesti rakennettu silottelemaan ja helpottamaan kapitalistisen yhteiskunnan pahoinvointia. Jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät.
Sosialismiksi en nimittäisi kummankaan käsitteen mukaista menoa. Kumpikaanhan ei puutu tuotantosuhteisiin. Se on ihan eri asteikolta vaikka tosin olen mieltä, että hyvinvointiyhteiskuntaa on vaikea toteuttaa kapitalismin puitteissa ilman puuttumista tuotantosuhteisiin ja jos niihin puututaan, ollaan vaihtamassa kapitalismia joksikin muuksi, esimerkiksi sosialismiksi.
Yhdyn siis täydetä sydämmestäni Suomelan toteamukseen ”Määritelkäämme ne [käsitteet] siis tarkasti ja olkaamme sitten johdonmukaisia.”
P.s. Sanders on todellakin puhunut vaalikampanjassaan pehmoisia sosialismista. Samaan syyllistyi Kalevi Sorsa 1970-luvulla luonnehtiessaan sosialismia kehottamalla katsomaan ympärilleen: ”ei se tämän kummempaa ole” tarkoittaen juurikin n.s. hyvinvointivaltion rakenteita.
Jorma Myyryläinen
Mukava kuulla, että olet jotakuinkin samaa mieltä käsite-erittelystäni.
Erimielisyytemme näyttää koskevan sosialismi-sanan oikeaa käyttöä.
Valtavirta-ajattelua on, että sosialismilla tarkoitetaan 1) talousjärjestelmää ja 2) sellaista, jossa tuotantovälineet ovat työntekijöiden omistuksessa.
Käytännössä sekä vanhassa sosiaalidemokraattisessa että sittemmin kommunistisessa marxilaisuudessa kohta 2 tarkoitti operationaalisesti valtion omistusta. Nyttemmin näyttävät sekä sosiaalidemokratia että kommunismi ainakin tuon määritelmän mukaisen sosialismin hylänneen.
Minun sanastossani sosialismin ei ole määritelmällisesti talous- eikä mikään muukaan järjestelmä, vaan poliittinen ideologia (ja kapitalismi-kriittinen yhteiskunta-teoria), jonka arvot ohjaavat joka päivä poliittista päätöksentekoa.
En ole aivan kaikesta Alex Honnethin kanssa samaa mieltä, mutta hänen yrityksensä saattaa sosialismi-sanan käyttö tähän päivään on parasta, mitä aiheesta on kirjoittanut kukaan hänen kaltaisessa erittäin arvovaltaisessa asemassaan oleva yhteiskunta-tieteilijä (Kts. Alex Honneth: Sosialismin idea, Gaudeamus 2018).
Suomela lienee oikeassa tahi ainakin oikeassa suunnassa erimielisyyksiemme luonteesta.
Minun käsitysmaailmassani sosialismi on noiden Suomelan mainitsemien kahden asian lisäksi myös kaikille yhteiskunnan aloille ulottuvaa demokratiaa, m.l. ja erityisesti talouden. Sen sijaan en rajoittaisi sosialismin määritelmää vaatimalla valtiollista tuotantovälineiden omista vaan ’sallisin’ (suvakki kun olen) myös muunlaisen omistamisen/hallitsemisen. Esimerkiksi osuustoiminta ja muut yhteisen toiminnan muodot voisivat ja varmaan tulisivatkin kyseeseen. Nykyajasta minusta kiinnostavia siinä suhteessa ovat esimerkiksi erilaiset kommunalistiset ajatukset ja kokeilut.
Lisäksi olen ollut havaitsevinani välillämme lievää erimielisyyttä siinä kuinka konkreettisesti yhteiskunnallista tavoitetilaa tulisi määritellä. Siis siinä, että jos ja kun asetamme sosialismin tavoitteeksemme, mitä konkretiaa siihen on liitettävä ja missä vaiheessa. (Huom. tässä kohtaa on muistettava, että yksityiskohtien määrä ei ole konkreettisuuden mitta vaan käsitteiden määrityksellinen tarkkuus suhteessa kohteeseensa). Tosin tässä suhteessa epäilen epäilykseni johtuvan siitä, että emme ole tonkineet asiaa samalla palstalla syvällisemmin.
Joka tapauksessa olen edelleenkin mieltä, että käsitteiden määritelmien muuttaminen on turhaa ja joskus jopa vaarallista, ihan ymmärtämisen kannalta. Siksikin toivoisin mielummin kehiteltävän uusia termejä kuin väännettävän aiempia. Jos ei muuta niin lisätään alkuun joku kuvaava attribuutti. Tosin käsitys sosialismista vain jonakin ’kriittisenä asenteena’ on turhan kaukana siitä minä se yleisesti käsitetään. Väheksymättä kriittisen asenteen ja ajattelun tarvetta yleensä ja erityisesti yhteiskunnallisissa yhteyksissä. Siten toivoisin Alex Honneth:nkin keksivän tuotokselleen uuden nimen eikä (ryöstö-)viljelevän vanhoja vaikka se houkuttelevaa usein onkin luodessaan oikopolkuja oman ajattelun levittämiseen.
Kalevi Suomela, blogisi ei aukea tavalliselle ihmiselle. Näitä tekstejä jouduin toimittaja-aikoina suomentamaan.
Muutos pitää tehdä turvallisemmaksi kuin paikoilleen pysähtyminen. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenille ja kaikille kansalaisille tulee olla täsmälleen samanlaiset oikeudet, kun rakennettaan yhteiskunnan muutosta. Näin taataan voima, turva ja tulevaisuus.
Sopimusyhteiskunta ei kuulu hyvinvointivaltioon vaan se on hyvinvointiyhteiskunnan osa. Kumpikin niistä on lakisääteisten instituutioiden kokonaisuus, joden tarkoitus on edistää kansalaisten hyvinvointia.
Kuinka kattava ja tehokas hyvinvointiyhteiskunta meillä on? Vastaako se nykyisiä tarpeitamme vai onko se viety liian pitkälle? Kysymys vaivaa tavallista lukijaa.
Maisa Vuorio
Kiitos kommentistasi. Olet luultavasti aivan oikeassa siinä, että blogini ei aukea – ainakaan nopeasti lukien – tavalliselle ihmiselle. Myös itse asia on todella vaikeasti hahmottuva, mutta sitäkin tärkeämpi. Blogini tarkoitus on tuoda selkeyttä siihen kieleen, jolla me hahmotamme sitä, mitä kutsutaan hyvinvointiyhteiskunnaksi.
Väännän tähän rautalangasta: Hyvinvointiyhteiskunta koostuu mielestäni kolmesta osasta 1) hyvinvointivaltiosta, 2) työmarkkinoiden sopimusyhteiskunnasta ja 3) kansalaisyhteiskunnasta, jossa hegemonia on ihmisten tasa-arvoa korostavalla hyvinvointi-ajattelulla.
Hyvinvointivaltio on minusta lakisääteisten hhyvinvointipalvelujen kokonaisuus. Meidän hyvinvointivaltiomme on kansainvälisesti vertaillen hyvä, mutta sitä voi – ja tulee – vielä kehittää.
Hyvinvointiyhteiskunnan epiteeteiksi sanat ”kattava” ja ”tehokas” eivät oikein sovi. Hyvinvointivaltion epiteeteiksi ne sopivat.
Ajatus, että hyvinvointiyhteiskunta olisi viety liian pitkälle, olisi ideologinen kannanotto. Minun ideologiani mukaan hyvinvointiyhteiskuntaa, siis reilua sopimusyhteiskuntaa ja toimivaa hyvinvointivaltiota, ei voi viedä liian pitkälle.
Kalevi Suomela, Kiitos vastauksesta
Rautalankablogi aukesi minulle. Kysymykseni hyvinvointiyhteiskunnan tilasta liittyi vanhusten hoitoon.
86-vuotias veljeni heikkeni kotihoidossa ja sairastui. Hän makaa sairaalassa kuolemaisillaan. 94-vuotias nokialainen kuvanveistäjä lähetettiin kotiin sairaalasta vuodepotilaana. Heille ei löytynyt ajoissa vanhainkotipaikkaa. Ystävykset ovat lähdössä, eivät kuitenkaan tavalla, joka kuuluu hyvinvointiyhteiskunnan jäsenelle.
Sopimusyhteiskunta ei ollut reilu ja hyvinvointivaltio ei toiminut.
Kalevi Suomela.
Pähkinä purtavaksi. blogiisi liittyen; sopimusyhteiskunta, joka ei ollut reilu ja hyvinvointiyhteiskunta, joka ei toiminut.
86-vuotiaalla veljelläni todettiin laajalle levinnyt syöpä. Sairautta ei voi enää hoitaa eikä parantaa. Sovimme lääkärin kanssa, että siirrymme ns. palliatiiviseen hoitoon eli käytännössä saattohoitoon. Potilaalle annetaan vain kipua lievittäviä lääkkeitä.
Turussa ei kuitenkaan ole kuin yksi palliatiivista hoitoa antava osasto, jossa on muutama potilaspaikka. Veljeni siirrettiin Kaupunginsairaalassa yhden hengen huoneeseen. Se on asiallinen, mutta ei ole tarkoitettu syöpäpotilaan hoitopaikaksi.
Vuosi sitten 97-vuotias tätini oli samassa sairaalassa. Hänkin oli parantumattomasti sairas, ja hänetkin siirrettiin suuresta potilashuoneesta osaston yhden hengen huoneeseen. Kun menimme tätiä tapaamaa, hän oli vaivihkaa siirretty vanhainkotiin ja siellä entiseen varastohuoneeseen, joka oli kolkko kamala koppi. Se toimii tätä nykyä potilashuoneena.. Siellä hän kuoli tapaninpäivänä.
Jotta ei sama kohtalo koituisi veljelleni istun hänen kuolinvuoteensa vieressä aamupäivästä iltaan asti joka päivä. varmistaakseni, että hän saa pitää sairaalapaikkansa kuolemaansa saakka.
Vanhuksille suomalainen sopimusyhteiskunta ei ole reilu eikä suomalainen hyvinvointivaltio ole heidän kannaltaan toimiva. Miksi kutsumme yhteiskuntaa, joka ei huolehdi vanhuksista. Mitä pitäisi tehdä. Olen äänestänyt.