Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Kotus tunnettiin aikaisemmin nimellä Kielitoimisto. Sen perustehtäväksi ymmärrettiin oikeakielisyyden varjelu ja toisaalta oikeakielisyydestä päättäminen niissä asioissa, joille ei vielä ollut vakiintunut niitä ilmaisevaa sanaa. Kielitoimiston nimen uudistaminen lienee liittynyt myös kieltä koskevan ”filosofian” uudistumiseen. Kotus sanoo nykyisin, että kieli kehittyy omia aikojaa, eikä sitä mikään toimisto voi määrätä. Seurata voi, ja tutkia.
Tietysti Kotuksen uusi ”filosofia” on pätevä, mutta kielen huoltoakin tarvitaan ja suosituksia varsinkin uusien termien käytöstä. Olen siksi oikein ilahtunut siitä, että Kotus on tarttunut siihen, millä nimellä uusia sote-alueita kutsutaan lakiesityksessä. Eli Kotus seuraa ja tutkii, mutta tarpeen vaatiessa palaa myös kielenhuoltajan tehtäväänsä.
Tänään Helsingin Sanomat kertoo Kotuksen antaneen tiedotteen, joka suosittaa että uusista sosiaali- ja terveydenhuollosta ja pelastustoimesta vastaavista alueista puhuttaisiin edelleen maakuntina, ei hyvinvointialueina kuten nyt tehdään lakiesityksessä. Helsingin Sanomat tietää lisäksi kertoa, että ministeriö oli konsultoinut asiassa Kotusta jo aikaisemmin lain luonnosteluvaiheessa, mutta jättänyt ottamatta huomioon Kotuksen suosituksen.
Kotuksen perustelu on järkevä: ”Hyvinvointi on abstrakti ja monimerkityksinen sana, joka ei kuvaa neutraalisti hallinnollisen yksikön tehtäviä, vaan viittaa hallinnon tavoitteisiin. Lisäksi se on laajalti käytössä kaupallisissa yhteyksissä, esimerkiksi liikunta- ja kauneuneuspalveluissa.”
Minusta Kotusta pitää onnitella siitäkin, että se ei ole tyytynyt vain siihen, että on ilmaissut kantansa lainvalmistelussa normaalin lausuntomenettelyn mukaisesti, vaan on nyt turvautunut julkisuuteen. Julkinen keskustelu on demokratiaa; ja demokratian kannalta kiistanalainen sana on mitä tärkein.
Ehkä lakiesityksen kirjoittajilla on ollut mielessään sana hyvinvointivaltio. Se on ongelmallinen termi samasta syystä, jolla Kotus nyt haluaa torjua ”hyvinvointialue” tai jopa ”hyvinvointimaakunta” käsitteet. ”Hyvinvointivaltio” on kuitenkin jo vakiintunut kieleemme, eli sen suhteen on myöhäistä rypistää. Toisaalta on kuitenkin myös niin, että (tietääkseni) sanaa ”hyvinvointivaltio” ei ole missään laissa.
Käsite ”hyvinvointivaltio” voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Tavanomaisempi tapa on pitää sitä terminä, jolla voidaan viitata sellaiseen valtioon, jonka kansalaiset hyvinvointipalvelujen ja valtion muun politiikan ansiosta voivat hyvin. Onko (mikä tahansa) valtio tässä mielessä hyvinvointivaltio, on tietysti viime kädessä arviointikysymys; joidenkin mielestä on, toisten mielestä ei.
Toinen tapa ymmärtää käsite hyvinvointivaltio on ”juridis-hallinnollisempi”. Sen mukaan hyvinvointivaltio on niiden lakisääteisten instituutioiden muodostama kokonaisuus, joiden tarkoituksena on edistää kansalaisten hyvinvointia. Olen itse mieltynyt tähän tapaan ajatella tuon käsitteen merkitystä, vaikka tietysti sekin jättää tilan erilaisille arvioille.
Jälkimmäinen ymmärtämistapa on myös reilu siinä mielessä, että se ei väitä eikä edellytä kaikkien voivan hyvin hyvinvointivaltiossa, vaan yksinkertaisesti määrittää hyvinvointivaltioksi ne lakisääteiset instituutiot, jotka pyrkivät edistämään kansalaisten hyvinvointia. Vasemmiston kannalta se on myös viisaampi ja tarkoituksenmukaisempi ymmärtämisen tapa, koska se ohjaa ajattelemaan täsmällisesti niitä instituutioita, niiden toimivuutta ja niiden muodostamaa kokonaisuutta, joiden tehtävänä on edistää kansalaisten hyvinvointia.
Lakiesityksen kirjoittajilla on siis, ehkä ja arvatenkin, ollut niin sanoakseni hyviä intentioita lanseeratessaan käsitteen hyvinvointialue. Toivottavasti käsite Kotuksen (ja tiettävästi Kepun) kannan mukaisesti kuitenkin hylätään ja unohdetaan lopullisesti.
Hallinnollinen selkeys puhuu sen puolesta, että puhutaan maakunnista – ja aikaa myöten demokraattisen hallinnon kolmesta tasosta: kunta, maakunta ja valtio. Olemme siis valtiollisten vaalien, eli eduskunta- ja presidentin vaalien, ja kuntavaalien lisäksi saamassa maakuntavaalit. Toivottavasti ei siis koskaan hyvinvointialue-vaaleja.
”Hyvinvointi” omien ja läheisten kokemuksen ja tuntemusten merkityksessä on melko selvä käsite; joko voin tai en voi hyvin lääketieteellisessä merkityksessä, elintarpeideni ja asuinolosuhteideni kelvollisuuden merkityksessä tai (sosiaali)psykologisessa merkityksessä. Viimeksi mainittu viittaa tietysti esim. työhyvinvoinnin ja parisuhde-hyvinvoinnin kaltaisiin asioihin.
Kun siirrytään puhumaan hyvinvoinnista yhteiskunnallisessa merkityksessä ja sen edistämiseen tarkoitettujen instituutioiden merkityksessä, siirrytään hyvin poliittiselle alueelle. Vasemmiston kannalta on siksi tärkeää, että sanaa ei banalisoida, eikä inflatoida. Sana on syytä säilyttää mahdollisimman poliittisena, sillä politiikasta yhteiskunnallisessa ”hyvinvointipuheessa” on kysymys: tuloeroista, eläkkeiden riittävyydestä, terveyspalvelujen joustavasta saatavuudesta jne. jne.
Sattuma tai ei, mutta myös Helsingin Sanomien pääkirjoituskin puhuu tänään sote-lainsäädännöstä. Lehti on hankkeen etenemisen kannalta toiveikas. Kirjoitus on otsikoitu ”Karsittu sote voi jopa onnistua”. Jutun loppu nostaa kuitenkin esiin mahdollisen kompastuskiven: ”Uudellamaalla perus- ja erikoistason palvelut eivät tule saman budjettivallan alle, koska Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (Hus) säilyy erillisenä Hus-yhtymänä. Erillisratkaisu on vastaus kuntapoliitikkojen toiveisiin, mutta palvelujen parantamista se ei Uudellamaalla helpota.”
Kaikkien poliittisten tahojen tarpeelliseksi, välttämättömäksi ja kiireelliseksi toteamaa sote-uudistusta on valmisteltu jo aivan liian kauan. Siksi on syytä toivoa hartaasti, että hanke ei nyt kariudu Hesarin esiin nostamaan kompastuskiveen. Jos tulkitsen oikein, lehti kuitenkin ihmettelee, miksi Uudellamaalla tehdään valtakunnan muissa maakunnissa noudatetuista linjauksista poikkeava ratkaisu. Vailla muuta asiantuntemusta kuin se, mikä karttuu politiikan katsomossa, mieleni tekee yhtyä Hesarin ihmettelyyn.
Lopuksi ihmettelen vielä vanhan kielitoimiston nimenmuutosta. Vaimoni puhisi tuohtuneena: ”Jos ihmisiltä kysyttäisiin kadulla, mikä on Kotus, juuri kukaan ei tietäisi. Jos kysyttäisiin, mikä on kielitoimisto, useimmat olisivat hajulla. Kotus, pöh!” Vanhojen tuttujen instituutioiden nimenmuutoksissa kannattaisi olla varovainen, sillä nimet ovat tunnistamista varten.
Juna meni jo. Valtiovarainministeriön nettisivulla (https://vm.fi/etusivu) puhutaan jo suu vaahdossa hyvinvointialueista (entisistä sotemaakunnista). Yksi näistä aiemmista nimenmuutostyperehtämisen kukkasista on se, että entiset lääninhallitukset – joista joka jeppe tiesi selittämättä minkä tason hallinnosta on kyse – muutettiin aluehallintovirastoiksi. Voi toisaalta olla hyväkin, ettei kunnianarvoisaa sanaa ’maakunta’ – jolla on paljon laajempaakin merkitystä kuin vain virkasampo Kepun uskollisille puoluejäärille – käytetä tässä yhteydessä.
”Kepun virkasampo” tai ei, mutta ennen maakunnat muodostivat myös läänit. Allekirjoittanut, ”vanha jäärä” (, 85 v.) ei yhtään kompannut Andersson`in Klasun toimeenpanemaa lääninuudustusta (?). Eniten ”pänni” Keski-Suomen Läänin kohtalo, läänin, joka kovan kamppailun tuloksena aikaansaatiin, ja Jonka silloinen Maaherra, Kalevi Kivistö, menetti siinä rytäkässaä virkansa, ja suuttuneena erosi Vasemmistoliitosta…
Kalevi Suomela on nyt antanut väärää tietoa. Kielitoimiston nimeä ei ole muutettu, vaan se on nimitys Kotimaisten kielten keskuksen kielenhuolto-osastolle.
Keskus perustettiin nimellä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (lyh. Kotus) vuonna 1976. Sen tehtäviä ovat suomen ja ruotsin kielen huolto, neuvonta ja sanakirjatyö sekä kielenhuoltoon ja sanakirjoihin liittyvä tutkimus. Kotuksen tehtävänä on lisäksi koordinoida saamen kielten, viittomakielen ja romanikielen huoltoa. Nykyinen nimi Kotimaisten kielten keskus (lyh. edelleen Kotus) otettiin käyttöön vuonna 2012.
Kalevi Suomela varmaan muistaa, että 1916-1992 toimineen KK:nkin nimi muutettiin, kun Kulutusosuuskuntien keskusliitto pidennettiin muotoon Kulutusosuustoiminnan keskusliitto vuonna 1983.
Ei mikään ”juna ole mennyt jo”, vaan alkuvaiheen jälkeen hyvinvointialueista tulee maakuntia, paitsi tietenkin Uudellamaalla. Siellähän on Helsingin kaupunki ja lisäksi tulevaa neljää aluetta tultaneen kutsumaan sosiaali- ja terveysalueiksi, lyhyemmin sote-alueiksi.
Itsehallinnollisten maakuntien myötä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset (ely) jäävät historiaan. Nykyisten aluehallintovirastojen (avi) tilalle tulee vain yksi.
On kummallista, että runsas kymmenen vuotta lakkauttamisen jälkeen yhä ikävöidään keskusjohtoista läänijärjestelmää. Kuka kaipaa Keski-Suomen lääniä, kun on Keski-Suomen maakunta? Kuka haluaa olla ”keskisuomenlääniläinen”, kun voi olla keskisuomalainen?
Sari-Johanna, ”en mä mittä läänii kaippa”…Käytin imperfektiä..(”pänni”)
Sari-Johanna Koskinen. Lämmin kiitos kommentistasi. Oikaiset virheellisen mielikuvani Kotuksen nimen historiasta. Pahoin pelkään, että mielikuvani on ollut melko yleinen. Oikaisu on siis sitäkin aiheellisempi.
Mitä KK:n nimen muutoksen tulee, niin muistan toki. Olin KK:ssa toimitusjohtajan varamies ja itse asiassa aloitteen tekijä nimenmuutokselle, vaikkei se toteutunutkaan toivomassani muodossa. Minun ensisijainen intohimoni oli päästä eroon sanasta kulutusosuusosuuskunta ja korvata se sanalla kuluttajaosuuskunta. Toinen motiivi nimenmuutokselle oli E-liikkeessä toteutunut suuri fuusio, jonka jälkeen KK:n jäseniä oli 49:n osuuskunnan sijaan enää kaksi, nimittäin Eka-yhtymä ja Elanto. Vuoden 1983 nimenmuutoksessa vain jälkimmäinen motiivi lopulta otettiin huomioon.
Kun vuonna 1990 perustimme yhdessä SOK:n kanssa yhteisen keskusjärjestön, myös alkuperäinen motiivini noteerattiin. Uuden liiton nimi oli Kuluttajaosuustoiminnan liitto.
On aivan oivallista, että ”juna ei mennyt jo”, millä viittaat Olavi Koskelan käsitykseen. Maakunnat siis ovat joka tapauksessa tulossa. Hyvä niin.
Mitä tulee Veikko Mäkisen lääni-nostalgiaan, niin se asia on mielestäni kimurantti. Silloin kun lääniuudistus tehtiin ja mm. Kalevi Kivistö menetti maaherran virkansa, uudistus oli minusta täysin järjetön (muttei ollut tietääkseni millään tavalla Claes Anderssonin syytä).
Maakuntauudistus siinä merkityksessä, että sen hallinto valitaan demokraattisesti vaaleilla, on ollut toiveeni niin kauan kun olen asiaa ymmärtänyt ajatella. Kun se nyt on toteutumassa, toteutuu pitkäaikainen toiveeni. Uskon myös, että maakuntien tehtävien määrittelyssä ei ole sanottu viimeistä sanaa. Ne aloittavat sote-maakuntina, mutta tulevaisuudessa voisin kuvitella, että työnjakoa kuntien ja maakuntien välillä välillä esimerkiksi kaavoituksessa tullaan tarkistamaan. Elinvoimaiset maakunnat ja siinä merkityksessä koko Suomen pitäminen asuttuna on hieno yhteiskuntapoliittinen tavoite. On nykyaikaa ajatella, että kuntien ja maakuntakeskusten (maakuntien pääkaupunkien) vuorovaikutusta koordinoidaan monipuolisesti ja useasta näkökulmasta. Nykyaikaa on myös sen ihmisen paikallisen identiteetin vahva huomioon ottaminen, jonka menetystä Kalevi Kivistö suri ja vastusti hänen aikanaan tehdyssä läänirakenteen uudistuksessa. Tämä asiahan on nyt korjaantumassa hienolla tavalla.
Joillakin maakunnilla oli todella täsmälleen oman alueensa kattava lääni ja vieläpä oikealla nimellään, kuten Keski-Suomen lääni ja Pohjois-Karjalan lääni. Toisaalta oli vain yhden kuntansa mukaan nimettyjä läänejä, kuten Vaasan lääni ja Oulun lääni. Näistä ensimmäinen käsitti jopa kolme maakuntaa ja jälkimmäinen kaksi. Sittenhän oli vielä kaksi maakuntaa käsittänyt Turun ja Porin lääni sekä Hämeen lääni, jossa oli noin kaksi ja puoli maakuntaa(!)
Oli siis eri asia olla keskisuomalainen tai pohjoiskarjalainen, kuin ”vaasanlääniläinen”, ”oulunlääniläinen” tai ”turunjaporinlääniläinen”. Hämeen läänin asukkaistakin vain osa saattoi olla hämäläisiä, koskapa valtaosa Pirkanmaata on historiallista Satakuntaa – vastaavastihan Keski-Suomi on historiallisen Hämeen pohjoisosassa.
Onneksi lääneistä päästiin 2000-luvun ensikymmenen päättyessä.
Hyvä Kalevi Suomela!
Lyhennettä ’sote’ on käytetty niin laajasti ja pitkään, että se voitaisiin minusta ottaa viralliseksi sanaksi. Tuleva uusi hallintoalue olisi nimeltään ’sote-alue’
Tai: Nythän on napakka termi ’lääni’ vapaa tarkoittamaan vaikka näitä uusia alueita. Ehkä siitä ajan oloon haihtuisi vanha merkitys.
Ei missään tapauksessa lääni-termiä enää käyttöön, sillä lääneistä onneksi päästiin eroon runsas vuosikymmen sitten. Ihmiset ovat maakuntiensa mukaan kainuulaisia tai pohjoispohjalaisia, eivät mitään ”oulunlääniläisiä” jne.
Kaikkein oudointa olisi ruveta kutsumaan Uudenmaan maakunnan viittä sosiaali- ja terveysaluetta, lyhyemmin sote-aluetta lääneiksi. Ei siis ”Itä-Uudenmaan lääniä”, ”Keski-Uudenmaan lääniä”, ”Länsi-Uudenmaan lääniä”, ”Vantaa-Keravan lääniä” eikä ”Helsingin lääniä”.
Läänihän tarkoittaa yleisemmässä mielessä vain hallintoaluetta. Ei sitä tarvitse ankkuroida alueisiin, joita ei enää ole, eikä näin hyvää sanaa pidä poistaa kielestä.
Kuka pitää nimihirviötä ’Keski-Uudenmaan hyvinvointialue’ parempana kuin ’Keski-Uudenmaan lääni’.
Läänillä tarkoitetaan aluetta, jota hallinnointiin ylhäältäpäin vai muistaako joku koskaan käydyn Suomessa läänivaalit?! Emme tosiaan halua valtion keskusjohtoisia läänejä maaherroineen, vaan itsehallinnollisia maakuntia.
Mitä tulee Keski-Uutenmaahan, se ei koskaan voi olla lääni, koska on Uudenmaan maakunnan osa, siispä Keski-Uudenmaan sote-alue.
Juupa-juu, Jussi-kulta.