Tänään perjantaina 2.6. kuuntelin Ruben Stillerin ohjelman, joka saattoi olla tarkoitettu lopulliseksi totuudeksi viime vuosina vilkkaasti käydyssä suomettumis-keskustelussa.
Ohjelman oivaltava otsikko oli Jälkiviisas historia. Stillerin haastateltavina olivat Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä.
Käsiteltävänä ongelmana keskustelussa oli yleisellä tasolla, miten erottaa oikea historia jälkiviisastelusta. Spesifisemmällä tasolla keskusteltiin ns. suomettumisesta erityisesti 70-luvulla ja ns. jälkisuomettumisesta erityisesti 90-luvulla.
Olen elänyt aikuisena ihmisenä nuo molemmat vuosikymmenet toisin kuin Stillerin haastateltavat. Jokisipilä on syntynyt 70-luvun alussa, Holmila sen lopulla. Ainakin sikäli meidän ikäeromme tuntuu vaikuttavan, että minä en mielelläni käytä lainkaan”suomettumis” sanaa. Molemmat professorit sensijaan käyttivät sitä ujostelematta.
Suosittelen lämpimästi ohjelman kuuntelemista; se on älykästä keskustelua lähihistoriamme ymmärtämisen kannalta tärkeästä aiheesta. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että ”suomettumisen” käsitettä on käytetty ja käytetään kahdessa eri merkityksessä, jotka kylläkin liittyvät toisiinsa, mutta eivät ole sama asia. Valitettavasti keskustelijat eivät tulleet korostaneeksi tätä asiaa.
Wikipedia kertoo hyvin asiallisesti, että käsitettä alettiin käyttää ahkerasti Saksan liittotasavallassa jo 1960-luvun lopulla. Termiä käyttivät mm. professori Richard Löventhal ja liittokansleri Willy Brandtin vastustajat kritisoidessaan tämän uutta ”Ostpolitik” nimellä tunnettua linjaa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsi termin käytön suomalaisia loukkaavana.
Suomessa käydyssä suomettumis-keskustelussa termiä on käytetty juuri samassa löventhalilaisessa merkityksessä Urho Kekkosen ajan ulkopolitiikan tuomitsemiseen.
Toisessa merkityksessään sanaa on käytetty nimenä sille Suomen sisäiselle poliittis-moraaliselle ilmapiirille, jossa poliitikot taklasivat toisiaan julkisilla syytöksillä neuvostovastaisuudesta tai kantelivat toisistaan ”kotiryssille” ja Neuvostoliiton lähetystövirkailijoille.
Olen itse ajatellut – jo kauan sitten – että presidentti Paasikivi teki 1940-luvun lopulla YYA-sopimusta valmistellessaan sanattoman sopimuksen suomalaisten kanssa, että meidän on kaikkien käyttäydyttävä siivosti ja ystävällisesti venäläisten kanssa, vaikka ”hammasta purren”, koska isänmaan etu edellyttää sitä. Paasikivi vetosi erityisesti julkisen sanan vastuullisuuteen.
Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmän epädemokraattisuudesta ja sen totalitaristisesta luonteesta ei Suomessa alunperinkään ollut epäselvyyttä. Jo 1940-50 lukujen taitteessa Suomeen alkoi myös tihkua riittävästi tietoja mm. Gulag-pakkotyöleireistä ja poliittisten vankien ”hoidoista” mielisairaaloissa, joten poliittisesti valveutuneilla suomalaisilla oli hyvinkin realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista.
Julkisessa keskustelussa presidentti Paasikiven kansan kanssa solmimaa sanatonta sopimusta kuitenkin noudatettiin, tosin aina välillä hieman ontuen.
Oma erikoinen roolinsa tässä historiassa oli Suomen kommunistisella puolueella SKP:llä, joka oli vuonna 1944 SKDL:ää perustettaessa otettu sen kollektiivi-jäseneksi. SKP hajosi vuonna 1966. Kysymys oli puolueen lojaalisuudesta NKP:tä kohtaan ja uskosta Neuvostoliiton epädemokraattiseen malliin myös Suomen sosialismin mallina. Puolueen enemmistö hylkäsi nämä molemmat lähtökohdat ja sitoutui demokratiaan ennakoiden siten ns eurokommunismin syntyä. Totean tässä varmuuden vuoksi, että SKDL syntyi syksyllä 1944 SDP:n hajoamisen seurauksena edistämään Suomen ja Neuvostoliiton välistä rauhanomaista yhteistyötä ja ystävyyttä. Kyse oli siis työväenliikkeen paasikiviläisistä.
Omituinen ja paljolti väärinymmärretty ilmiö oli 60- ja 70-lukujen vaihteessa syntynyt nuortaistolaisuus. Se oli romanttista sitoutumista, paitsi SKP:n vähemmistöön, ennen kaikkea intellektuaalista sitoutumista marxismi-leninismiin ja kommunismiin sellaisena kuin ne olivat Neuvostoliitossa. He eivät välttämättä pitäneet kaikesta Neuvostoliitossa näkemästään, mutta he uskoivat sellaisen väistämättömän maailmanhistoriallisen prosessin olemassa oloon, jossa Neuvostoliitto toteuttaa maailmanhistoriallista tehtävää ja johtaa käytännössä ihmiskunnan kapitalismista sosialismiin.
Presidentit Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto noudattivat Paasikiven pohjustamaa linjaa. Siinä maailmassa, jossa Neuvostoliitto oli olemassa ja me sen naapurina, linja oli järkevä eikä sitä ole mitään syytä nimitellä löventhalilaisittain suomettuneeksi.
Olisi ilmaa puhdistavaa lopettaa myös sen tunkkaisen sisäpoliittisen ilmapiirin nimittely suomettumiseksi, jossa poliitikot ilmiantoivat toisiaan neuvostovastaisuudesta. Minusta sitä voisi osuvammin kutsua vaikkapa ”väyrystelyksi”.
Olisi myös järjetöntä kutsua uussuomettuneeksi sitä asennetta, joka muistuttaa, että Venäjä tulee olemaan aina Suomen naapuri ja naapurin kanssa on hyvä olla hyvissä väleissä. Jos ei aivan hullusti käy, niin Ukrainan sota loppuu aikanaan. Venäjä tulee silloinkin olemaan suuri, mutta ongelmallinen valtio. Meidän on syytä ajatella, että ne yhteistyösuhteet, jotka meillä olivat vuosina 1944-2022 sopivat tavoiteltavaksi malliksi.
Taistolaisista sen verran, että Mäntän Yhteiskoulussa, keväällä 1975, nämä mänttäläisen eliitin siittämät hienostokakarat juhlivat ja ylistivät sitä, kun Neuvostoliitto yksin voitti toisen maailmansodan 30 vuotta aiemmin.
Sitä riekkumista ja henkistä itsetyydytystä sitten riitti! Eivätkä nämä raukat edes osanneet piirtää hakaristiä oikein! Ihme väkkyröitä julisteissaan…
Myöhemmin, samana vuonna, kun pääsin oppisopimuksella koneistajaoppilaaksi G.A.Serlachius Oy:n konepajalle, niin näistä eliittipenskoista EI NÄKYNYT minkäänlaista vilaustakaan!!! Ei silloin eikä muulloinkaan.
Eihän heidän arvolleen sopinut liata käsiään töissä niin nuhruisiksi, että Puts-Väck-pesuainetta menisi hirveitä määriä…
Kunhan näillä nyt oli jänskää. Ja kapakassa kuultua: ”Enhän vain ollut – hik – liian revisionistinen”?
Se, mitä näistä pöhelöistä olen jälkeenpäin kuullut, niin suuressa määrin ovatkin kovin porvarillistuneet ja ”patvineet” isomahaisiksi.
Hääh häh häh hää! Takinkääntökisat jatkuvat vielä.
Rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkaan Venäjän kanssa on mahdotonta palata niin kauan kuin olemme Naton jäsenenä, koska Nato/USA määrää Suomen suhteista Venäjään. Itsenäisyytemme on lopullisesti mennyttä, kuten historioitsija Keijo Korhonen sanoi jo kuullessaan Isäntämaasopimuksesta.
Natoon liittyminen oli viimeinen niitti. Nyt olemme rähmällään Yhdysvaltoihin päin, mitään ehtoja tai vaatimuksia ei ole, kaikki käy.
Suomi on luovuttanut alueensa Nato/USA:n harjoittelu- ja sotimisalustaksi.
Kova sotauho ja pullistelu käynnissä Naton joukkojen harjoitellessa Suomessa, kuin koko maa olisi vain Naton harjoittelumaastoa.
Paasikiven-Kekkosen linja takasi rauhan säilymisen harvinaisen pitkään, tästä nykyisestä Niinistön-Haaviston pyssyuskon linjasta epäilen seuraavan vaarallisia aikoja.
Aarno Koistinen, et varmasti ole ainoa, joka tuntee syvää epäluuloa USA:ta kohtaan. Se asenne syöpyi monen mieleen kylmän sodan aikana, jolloin Suomi saattoi harjoittaa menestyksellisesti liittoutumattomuus- ja puolueettomuuspolitiikkaa.
Neuvostoliiton kuoleman jälkeen elämme kuitenkin aivan uudenlaisessa maailmassa, jossa mitkään kylmän sodan aikaiset totuudet eivät enää päde.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan pelästytti suomalaiset niin perinpohjaisesti, että Nato-jäsenyyttä alkoi kannattaa lähes koko kansa.
Muodollisesti Nato tukeutuu YK:n peruskirjaan ja puolustaa sitä. Suomen kunniatehtävä Naton jäsenenä on pitää huolta siitä, että YK:n peruskirjaa puolustetaan myös käytännössä.
Epäluulolle Yhdysvaltoja kohtaan oli kylmän sodan aikaan ja nykyisinkin hyvät perusteet: Vietnamin sota, Chilen fasistivallankaappaus jota CIA oli kulissien takana suhmuroimassa, ja eräät muut järjestetyt vallanvaihdokset, jossa USA:lle vastenmielinen hallinto vaihdettiin väkivaltaisesti.
Parinkymmenen vuden takainen hyökkäys Irakiin, jossa Yhdysvaltain hallinto valehteli kansalleen oikeuttaakseen hyökkäyksen ilman YK:n valtuutusta, ja jossa on menehtynyt 1,5 miljoonaa siviiliuhria.
Pitäisikö unohtaa Isäntämaan sotarikokset ja epädemokraattiset puuttumiset muiden maiden asioihin, vain liehitelläksemme Yhdysvaltoja. Vaikuttaa aivan rähmälläänolon politiikalta…
Epäluulolle Neuvostoliittoa kohtaan olivat myös perusteet Unkarin kansannousun, Tsekkoslovakian ja Afganistanin miehityksen vuoksi.
Mutta Suomen puolueettomuus ja pyrkimys hyviin suhteisiin Neuvostoliittoon olivat menestyksellistä ulkopolitiikkaa. Vastakkainasettelun ulkopolitiikalla on taipumus johtaa konflikteihin.
Eräät kylmän sodan aikaiset geopoliittiset totuudet pätevät vieläkin, koska maantieteelle me emme voi mitään, eivätkä venäläisetkään.
Eräs suomalainen historioitsija sanoo, että aina kun Suomi on historiansa aikana liittoutunut vieraan suurvallan kanssa Venäjää vastaan, on seurannut sota.
Toivossa elämme, ettei tämä historian sääntö pitäisi tällä kertaa paikkaansa.
Niinpä Aarno Koistinen. Vaikka USA on maailman vanhin demokratia, se on hyvin ongelmallinen suurvalta; ja suurvallat ovat aina ongelmallisia. Ja toden totta: Nato on syytä nähdä – ainakin jostakin näkökulmasta – USA:n politiikan välineenä. On koko maailman etu, että Naton jäsenmaat pitävä huolta siitä, ettei Natoa käytetä yksipuolisesti USA:n edun ajamiseen, vaan Nato pysyy peruskirjansa mukaisesti YK-regiimin tukena.
Ruotsin pääministeri, sosiaalidemokraatti Olof Palme ei nöyristellyt pahimpinakaan kylmän sodan vuosina mihinkään suuntaan, vaan tuomitsi USA:n käymän ”kidutuksenomaisen” Vietnamin sodan vaatien sen lopettamista, toisaalta tuomitsi ankarasti myös Neuvostoliiton tekemän Tsekkoslovakian miehityksen ja muut laittomuudet.
Olof Palme oli myös hyvinvointivaltion tinkimätön puolustaja.
Nykyisin ei ole Olof Palmen tapaisia rohkeita poliitikkoja, oppurtinismi kun on paljon mukavampaa ja vaarattomampaa…
Vasemmistopuolueissakin pidetään nykyisin Yhdysvaltain kritisoimista ”ääriajatteluna,” ja eri maiden turvallisuuspoliisien luokituksissa jopa mahdollisina terroristeina, he kun käyvät vieläkin paranoian sävyttämää ”terrorismin vastaista sotaa” osin kuviteltuja terroristeja vastaan.