Saatteeksi: Käsiini sattui vanhemman yliopistolehtori Riikka Kuusiston (HY) uunituore kirja ”Kilpailevia metaforia kansainvälisiä suhteita varten – viidakko vai leikkikenttä?” (Competing Metaphors for International Relations Jungle or Playground? (Routledge)). Kirjaa selaillessani törmäsin Immanuel Kantin ajatukseen luonnosta “suurena taiteilijattarena” (die große Künstlerin) ja ”ikuisen rauhan” takaajana. En nyt arvioi kirjaa kokonaisuudessaan vaan yritän ymmärtää nykytilanteesta lähtien Luonnon merkityksen rauhan takaajana.
Diplomatian kriminalisointi
Suvereenien valtiopersonallisuuksien anarkististen suhteiden voimatasapainopohjaisesta yhteensovittamisesta päätettiin 30- vuotisen sodan jälkeen Westfalenin rauhassa 1648 pyrkien luomaan uusia jakamattoman turvallisuuden muotoja diplomatian kautta löydetyn yhteisymmärryksen myötä. Tämä lähtökohta oli vielä voimissaan 1900 -luvulle saakka, tosin monine sotineen ja rauhansopimuksineen.
”Kylmän sodan jälkeen Westfalenin järjestelmä hylättiin, kun poliittinen länsi pyrki hegemoniaan perustuvaan kansainväliseen järjestelmään. Tässä järjestelmässä turvallisuus ei riipu voimatasapainon hallinnasta ja vastustajien turvallisuushuolien huomioon ottamisesta. Voimatasapainon sijaan hegemonian on oltava niin voimakas, ettei sillä ole väliä, vaikka heikentäisimme vastustajien turvallisuutta.” … “Aseet on polku rauhaan” (Jens Stoltenberg). (1)
Liberaalin hegemonian puolustajien ajatuksissa ”diplomatia saa pedagogisen muodon subjektin ja objektin, opettajan ja oppilaan välillä. Tässä suhteessa diplomatian tavoitteena ei ole kompromissin saavuttaminen, koska opettaja ei tee kompromisseja oppilaan kanssa. Sen sijaan oppilaan on hyväksyttävä yksipuolisia myönnytyksiä.” … jos luotetaan ”Ideologisiin stereotypioihin, joiden mukaan jokainen konflikti on taistelua liberaalien demokratioiden ja autoritaaristen valtioiden välillä, niin sodasta tulee hyveellistä ja diplomatiasta maanpetosta”. (1)
Ukrainan sota oli viime vaiheessa presidentti Bidenin hallinnon provosoima, Putinin laittomasti aloittama USA:n ja Venäjän sijaissota, jonka alustaksi Ukraina ensin johdateltiin ja myöhemmin monin, sittemmin pitämättömin lupauksin, rohkaistiin. (2)
Kun Putinin hallinto luokiteltiin ”autoritaariseksi”, katsottiin, että sillä ei ole oikeutta itse määritellä intressejään, uhkiaan eikä eksistentiaalisia uhkiaan. Se on ”demokraattisten” valtioiden etuoikeus.
Tämä sulki diplomatian – etujen ja intressien yhteensovittamisen – toiminnan ulkopuolelle. Tällöin oletettiin, että Putinin hallinto ei taloudellisesti eikä sotilaallisesti kestä ”demokraattisten voimien” – sisäisten ja ulkoisten – painostusta. Putinhan ymmärtää vain voimaa. Tulos on nyt nähtävillä sotatantereella, hautausmailla ja sairaaloissa, kodeissa ja pakolaisuudessa, hirvittävinä kohtaloina rajan molemmin puolin, sekä Euroopan talouden alas ajamisessa ja sen pelastusyrityksissä tuotantoa militarisoimalla.
Onko sitten ratkaisu yksinkertaisesti palata westfalenialaisen suvereenien valtiopersoonien diplomaattiseen vuoropuheluun, jota nyt Trump ja Putin yrittävät. Enpä usko. Katsotaan vähän historiaa.
Valtiopersoonat
Valtioiden personominen, tulkitsemisella ajattelevaksi, tuntevaksi ja toimivaksi henkilöiksi, persooniksi, on pitkät perinteet. Ajatus orgaanisesta, hierarkkisesta valtiosta oli jo keski-ajalla hyvin konkreettinen: ”ruhtinas oli järki, papisto sielu, tuomarit ja hallitsijat aistielimet, senaatti sydän, raha-asioiden hoitajat vatsa ja suolisto, jalat maanviljelijät, käsityöläiset ja vähävaraiset työläiset jne. … Hobbesin suuren Leviatanin sielu oli suvereniteetti; julkiset palvelijat toimivat hermoina ja jänteinä, jotka liikuttavat kehon raajoja; kaupan mahdollistava raha on verta, joka ravitsee kansakuntaa. … siirtokunnat ovat … Leviatanin lapsia. (3:13-14)
”Hobbesilaisessa” maailmassa, jossa ”jokainen mies on jokaista vastaan”, asevarustelukilvat ja sodat ovat luonnollisia, ja vallitseva ilmapiiri on pelon ja hädän ilmapiiri. ”Kantilaisessa” maailmassa, jossa ”luonto vastustamatta haluaa (Die Natur will unwiderstehlich) oikeuden (das Recht) lopulta saavuttavan korkeimman auktoriteetin”, tunnelma on aivan toinen, luottavaisempi ja rauhallisempi: rauhanomainen toiminta on sääntö, sodat poikkeama.” (3:148)
Mikä on tämä Kantin ”luonnon tahto” että ”oikeus” saavuttaa ”korkeimman auktoriteetin”?
Kantille luonto on lainalainen järjestys, jolla on ”salainen suunnitelma” (Naturabsicht). Se pakottaa ihmiset järjen mukaiseen oikeuteen, vaikka kärsimyksen kautta. Sodat, valtioiden välinen pakko, johtaa siihen, että kärsimysten kautta syntyy oikeusvaltioita.
Oikeusjärjestys ei siis synny luonnosta, vaan järjen ja sopimuksen kautta, kas kun ihmiset ovat järjellisiä olentoja, jotka pystyvät sopimaan keskenään oikeudesta. Luonto siis pakottaa – ihmiset sopivat: Jos ihmiset eivät järjestä, luonto tekee sen. Oikeus syntyy järjen ja sopimuksen kautta, ei luonnosta suoraan. Käsitys luonnosta, siis luonnontieteet ja käsitys ihmisestä, siis ihmistieteet, pysyvät erillisinä, mutta liittyvät teleologisesti yhteen historian kulussa, tai kuten uuskantilaiset asian tällä hetkellä ilmaisevat syntyy ihmisten tiede, science for humans, joka ei ole enää turvaudu luonnon teologisuuteen eikä valtion orgaanisuuteen 1800- luvun tarkoittamassa mielessä eikä silti ole mekanistinen. (4)
Valtioiden tulkitseminen persoonallisiksi toimijoiksi, on tuottanut uskomattoman määrän mitä erilaisimpia mielikuvia, metaforia, tuon persoonan toiminnan perusluonteesta. Riikka Kuusisto listaa niistä keskeisimmät juuri ilmestyneessä kirjassaan Competing Metaphors for International Relations Jungle or Playground? (3)
- väkivaltaisia viidakoita ja evolutiivista kehitystä (luonnonvalinta),
- rakastavia vanhempia ja katkeria riitoja (perhedynamiikka),
- mekaanista punnitsemista ja henkistä vakautta (tasapainottaminen),
- tukevia linnoituksia ja avoimia ovia (rakennukset),
- vankien pulmia ja vilkkaita leikkikenttiä (pelien pelaaminen),
- tarjouskilpailuja ja reilua kauppaa (liiketoiminta),
- kuolemaan johtavia sairauksia ja parannettavia tauteja (sairauksien hoito),
- umpikujia ja yhteisiä polkuja (matkat),
- suloisia valsseja ja taistelumarsseja (musiikkiesitykset),
- järjettömiä arvoituksia ja ratkaistavia arvoituksia (pulmapelit).
Valinnanvaraa siis on loputtomiin antaa tulkinta ja siten perustelu toimia tavalla taikka toisella. Eri mielikuvat toiminnasta virittävät hyvin erilaisen keskusteluavaruuden, jossa liikkua. Kukin niistä antaa myös kehyksen sille kertomukselle, narratiiville, jolla jokin toiminta oikeutetaan tai tuomitaan. Narratiivin tulisi kuitenkin olla johdonmukainen ja kestää tapahtumien kulkua ja historian käänteitä, jotta se ei menettäisi uskottavuuttaan.
Kun näin on, pitäisikö meidän asettaa kyseenalaiseksi näiden metaforien ontologinen oletus ja lähtökohta valtioista persoonina, ”states-as-persons” (3)? Onko kysymyksessä pikemminkin Immanuel Wallersteinin maailman järjestelmistä (world-systems), siis ”markkinoiden, yritysten, valtioiden, kotitalouksien, luokkien ja statusryhmien kamppailuista: ”tässä jatkuvassa luokkataistelussa […] valtio on keskeinen toimija [lisäarvon] kohdentamisen siirtämisessä suuntaan tai toiseen”… ”valtioiden suhde yrityksiin on avain kapitalistisen maailmantalouden toiminnan ymmärtämiseen” (3:16)
Määrittääkö siis muoto, kansallisvaltio, funktiot ja toiminnot VAI muokkaako toiminnot (tuotanto, vaihto, rahoitus) muodot, joissa toimitaan, elikä, kuten on tapana kysyä, ohjaako lippu (kansallisvaltio) laivaa vai laiva (talous kaikkinensa) lippua?
Tämä on väärin asetettu kysymys. Miksi? Se olettaa ulkopoliittisen realismin mukaisesti, että suvereenit kansallisvaltiot yrityksineen voivat omaehtoisesti ja rajatta rahamittaisesti pääomittaa, antaa siis lupauksia tulevaisuudesta ikään kuin biosfäärillä ei olisi meille kaikille yhteistä, rajallista tasetta. Olisi sitten vain taloudellinen ja poliittinen voimasuhdekysymys, mitkä lupaukset realisoituvat, mitkä eivät. Rajalliset luonnonresurssit siis jaetaan voimalla, ei luonnon vastustamattomasti vaatimalla oikeudella.
Ekologinen realismi puolestaan asettaa uuden ”kategorisen imperatiivin”: kotimaapallomme pinnan ohuttakin ohuempi elämän tekstuuri (texture of life) vaatii vastustamattomalla tavalla, että vain sen kudelman säilyttävät järjestykset ovat kestävällä perustalla. Emme voi vapautua luonnosta vaan vapaudumme vain ja vain luonnon kanssa.
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, sanotaan. Kun nyt juuri olemme taas tunnustamassa ydinasevaltioiden voittamattomuutta rauhan minimiehtona, joudumme tunnustamaan elämän tekstuurin voittamattomuuden selviytymisen ehtona: vapaudet on järjestettävä sen rajoissa. Se on ihmisten tieteen ja siten oikeuden lähtökohta.
Luonnonrauha
Takaako Kantin ajatus ”suuresta taiteilijaluonnosta” (natura daedala rerum), siis luonnosta “suurena taiteilijattarena” (die große Künstlerin) ”ikuisen rauhan”?
Kantin mukaan luonnon mekaanisesta kulusta huolimatta tarkoituksenmukaisuus loistaa esiin siten, että riidasta syntyy sopu (Eintracht durch Zwietracht), jopa vastoin ihmisten tahtoa. Luonnon ymmärtäminen daedala – taitavana muodonantajana- ja mētis-älyn (tilannetajuisen, käsillä tekevän oveluuden) kentässä toimivana voimana ei kuitenkaan merkitse varmaa lupausta: se avaa mahdollisuuden.
Se ehdottaa kehystä, jossa kohtaloksi luettu välttämättömyys (Schicksal/Fatum) ja kaitselmukseksi luettu tarkoituksenmukaisuus (Vorsehung) voidaan sovittaa toisiinsa siten, että syntyy kestävä kulttuuri: kulttuuri, joka välittää sisäisen ja ulkoisen luonnon itsesääntelyn ja uusintamisen keskinäissuhteen ja tekee tämän yhteisöllisesti uusintavalla (commoning reproduction) tavalla. Avaa siis mahdollisuuden, ei takaa.
Suvereenit valtiopersoonallisuudet, kansallisvaltiot, joutuessaan tunnustamaan ydintuhon lisäksi elämän tekstuurin voittamattomuuden, voivat palata – kuten Trump ja Putin nyt tekevät – menneeseen maailmaan, westfalenialaisen jakotalouden piiriin määrittämään voimasuhteiden mukaan kuka saa ja mitä ehtyvistä luonnonvaroista.
Toinen, kestävä suunta olisi suuntautua kohtuutalouden ajatusmaailmaan (kohtuus kaikessa, kaikille, kaikkialla, alati) kutsuen koolle maailman turvallisuus ja yhteistyökonferenssi, MTYK, edistämään ja läpiviemään YK:n Angenda2030:ta ja 17 kehitystavoitetta. Siihen tarvitaan jokaisen kansakunnan historiallista kokemusta ja sen myötä kehittynyttä osaamista.
Demokratiassa yhteisöllisyys perustuu tasa-arvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen. Tilanne on sama kansakuntien kesken: Ihmiskunnankaan moninaisuus ei tukeudu eriarvoisten kansakuntien samankaltaisuuteen vaan tasa-arvoisten kansakuntien erilaisuuteen, kuten jo vuonna 1975 Helsingissä sovittiin.
Viitteet
(1) Diesen, G. 2025. How the West Criminalised Diplomacy. Glenn Diesen’s Substack glenndiesen@substack.com15.08.2025
(2) Horton, S. 2024. Provoked: How Washington Started the New Cold War with Russia and the Catastrophe in Ukraine. ProvokedBook.com. Kindle edition.
(3) Kuusisto, R. 2025. Competing Metaphors for International Relations Jungle or Playground? New York: Routledge.
(4) Hanna, R. 2024. Science for Humans Mind, Life, The Formal-&-Natural Sciences, and A New Concept of Nature, Spriger.
Olen käynyt aiheeseen liittyen pitkän keskustelun ChatGPT 5:n kanssa.