Saatteeksi: Tämä puheenvuoroni perustuu pääosin Steve Keen’in uuteen kirjaan ”Money and Macroeconomics from First Principles for Elon Musk and Other Engineers” (2025) ja siitä käytyihin keskusteluihin sekä moniin kysymyksenasetteluihini ChatGPT 5/Thinking kanssa.
Väärä jarrupoljin
Valtio, jolla on oma valuutta ja keskuspankin tuki, ei “kuluta säästöjään” kuten kotitalous. Kun se käyttää rahaa, se luo ensin uusia varoja yksityiselle sektorille; vasta jälkikäteen verotus ja velkakirjojen liikkeeseenlasku säätävät likviditeettiä ja korkotasoa. Miksi?
Meillä on kirjanpidollinen identiteetti:
(G-T) + (I-S) + (X-M) = 0
Missä:
G = julkiset menot,
T = verot,
I = investoinnit,
S = yksityinen säästäminen,
X-M = nettovienti.
Jos julkinen sektori on alijäämässä (G-T>0), se kirjanpidollisesti vastaa yksityisen + ulkomaisen sektorin ylijäämää. Toisin sanoen valtion alijäämä = jonkun toisen ylijäämä (rahasäästöt).
Taantumassa julkinen alijäämä vakauttaa: se ylläpitää yksityisen sektorin tuloja. “Vyönkiristys” (alijäämän kiireellinen supistus) leikkaa suoraan yksityisen sektorin säästöjä/tuloja → lisää taantuman riskiä. Talouden kestävyyskysymys ei ole ensisijassa “velkasuhde”- kysymys, vaan kysymys inflaatio- ja kapasiteettirajoista, ts. onko reaalisia resursseja käytettävissä.
Edellä oleva yhtälö voidaan ilmaista näinkin:
(G-T) = (S-I) + (M-X).
Jos velkajarru pakottaa (G-T↓), niin joko yksityisen sektorin nettosäästäminen laskee (S-I↓) tai vaihtotaseen on parannuttava (M-X↑). Ellei kumpikaan tapahdu riittävästi, kokonaiskysyntä heikkenee → työttömyys nousee. Velkajarru leikkaa automaattisesti jonkun muun tuloja/ylijäämää.
On siis tunnustettava eksplisiittisesti, että yksityisen sektorin nettosäästötavoite edellyttää vastaavaa julkista alijäämää, ellei vaihtotase kanna.
Talouden suhdanteissa ei ole kysymys vain kysynnän ja tarjonnan välisistä suhteista, vaan suhdanne nojaa vahvasti myös luoton virtaan ja kiihtyvyyteen. Jos valtio kiristää, talouden pitää kompensoida yksityisluoton kiihtymisellä tai nettoviennillä. Ensimmäinen kasvattaa velkahaavoittuvuutta, toinen harvoin on nopeasti saatavilla. Velkajarru on tyypillisesti prosyklinen ja sysää taloa nojaamaan yksityiseen velkavipuun.
Kasvukyvyn mystisen, ns. “residuaalisen selittäjän” (Total Factor Productivity, TFP), selittäjä on ensi sijassa energiapanosten laatu ja konversiotehokkuus (η). Energiainfra (sähköistys, verkot, varastot, lämpöpumput, prosessien sähköistäminen) on pitkän syklin investointia, jota yksityinen ei yleensä tee ilman julkista ankkuria. Velkajarru lykkii juuri nämä pois → TFP/η jää matalaksi, energian hinta- ja saatavuussokit jäävät hoitamatta. Velkajarru voi heikentää tulevaa veropohjaa ja huoltovarmuutta.
Pankkijärjestelmässä jokainen rahoitusvarallisuus on jonkun velka. Kun valtio supistaa alijäämää, yksityisen/ulkomaisen sektorin nettorahoitusvarat eivät kasva samalla tavalla – päinvastoin ne usein pienenevät. Velkajarru ei “kerrytä yhteistä vararahastoa” sektoritasolla, se siirtää nettosäästön pois yksityiseltä/ulkomaiselta taholta.
Milloin velkajarru saattaisi olla vähemmän haitallinen?
- Suuri ja kestävä vaihtotaseen ylijäämä (toiset rahoittavat sinun ylijäämäsi).
- Yksityinen investointibuumi ilman velkakuplaa (harvinainen yhdistelmä).
- Täystyöllisyys + selvä ylikuumeneminen (inflaatiopaineet eivät johdu tarjontapuolen/energian pullonkauloista).
Näissäkin tilanteissa jarrun pitää olla vastasyklinen eikä mekaaninen.
Eikö meidän pitäisi kysyä:
- Onko vaihtotase selvästi plussalla? (Jos ei, jarru leikkaa kotimaista kysyntää.)
- Miten luottoimpulssi kehittyy? (Jos heikko, jarru pahentaa laskua.)
- Onko energiainvestoinnit kuilussa? (Jos on, jarru leikkaa tulevaa tuottavuutta.)
- Onko inflaatio kysyntä- vai tarjontavetoista? (Tarjontasokit ≠ velkajarrun paikka.)
- Mitä tapahtuu yksityisen sektorin nettosäästämiselle? (Tavoitellaanko sitä vai murretaanko sitä?)
Velkajarru on siis “väärän muuttujan jarru”: se ei ohjaa luottoa, ei korjaa energiatalouden rajoitteita, eikä kunnioita sektoritasapainoja. Se pitäisi vaihtaa vastasykliseen meno/tulokehykseen + luottojarruun + energia-investointipoikkeukseen.
Näin pidetään yllä työllisyyttä, vähennetään velkakupla-riskiä ja pidetään yllä tulevaa tuottavuutta juuri siellä, missä tuotannon “residuaali” -tekijä reaalisesti syntyy: energian muuttamisessa muotoon (in-form) – siis hyödylliseksi työksi.
Tämä on mahdollista vain, jos talouden kirjanpito perustuu vähintäänkin kolmeen taseeseen: rahoitus-, energia- ja ekotaseeseen siten, että yhtäkään hanketta ei rahoiteta, ellei sen energia- ja ekotase ole hyväksyttävissä.
Tällöin elintärkeää on viimekätinen huolenpito (care, metis) energiagradienttien hyödyntämisen joka ikisessä vaiheessa, lähtien saamastamme ilmaisesta auringon valosta ja päätyen hukkalämmön siirtymiseen takaisin avaruuden loputtomuuteen. Luonto on nyt työtoverimme ja matkakaverimme.
Lähde
Keen, S. 2025. Money and Macroeconomics from First Principles for Elon Musk and Other Engineers (p. 204). N V Barbalich production. Kindle Edition.