Ekologisen demokratian oikeusperusta

Ekologinen käänne

Emeritus prof. Jukka Kekkonen vastasi kirjansa Mureneeko oikeusvaltio? julkistamistilaisuudessa 02.10.2025 kysymykseen ilmastokriisistä seuraavasti:

… Nythän se on saavuttanut aivan uudet mittasuhteet, kun lukee näitä ilmastopaneelin ja muiden raportteja. Niin siis tämähän on todella eksistentiaalinen uhka, mikä on koko ihmiskunnan tulevaisuudelle tämä luontokato ja ilmastonmuutos … ja siinä voi moittia heti itseäni, että en käsittele tässä kirjassa niin kuin lainkaan. … Olen paljon miettinyt sitä seikkaa, että mikä on se päätöksentekoonteon tapa, jolla … ihmiskunta pystyy parhaiten torjumaan ilmastonmuutosta ja siinä minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että se on demokratia kaikkine ongelmineen.

Minä en missään tapauksessa luota edes valistuneeseen itsevaltiuteen ja valistumattomaan vielä vähemmän, …  syvästi tunnen sympatiaa viimeisiä Georg Henrik von Wright’in haastatteluja kohtaan, jossa hän katsoo, että mennään sitten vaikka sinne tuhoon, mutta mennään … kunniallisesti ja ihmisyyttä ja demokratiaa noudattavien periaatteiden kautta, että ei lähdetä … siitä, että joku viisas etujoukko tai vähemmistö tai joku yksittäinen diktaattori määrittelisi sen tien, miten me ehkä selvittäisi siitä. Mutta tämä on jättiläisluokan kysymys. … Minä puolustan demokratiaa niin kuin sinäkin.” (1)

Eikö kysymys pitäisi asettaa pikemminkin näin: miksi liberaalidemokratia luhistuu kerta toisensa jälkeen, ennen ensimmäistä ja toista maailmansotaa, ja nyt on samat tuhoutumisen merkit taas näkyvissä? Jospa liberaalidemokratiassa on jotain vialla? 

Mistä löytäisimme oikeudelliset perusteet sen vahvistamiselle ja laajentamiselle? Jospa emme jättäisikään ”etujoukoille” tai ”valistuneille itsevaltiaille”, puhumattakaan ”diktaattoreista” ekologisen realismin asettamia haasteita ratkaistavaksi, vaan asettaisimme ne kaikkien oikeudeksi ja velvollisuudeksi? Tavoittelisimme siis ekologista demokratiaa. Kun on kysymys reaalisesta suhteestamme luontoon, kysymys on omistusoikeudesta. Mitä tarkoitan? Tässä muutama ensiajatus (2).

Omistusoikeuden kolmijako – lyhyt länsimainen historia

Roomalaisessa oikeudessa omistusoikeus (dominium) tarkoitti täydellistä valtaa esineeseen/kohteeseen – plena potestas in re. Sen perusjako – usus, fructus, abusus – on länsimaisen omistusoikeuden kivijalka:

• Usus: oikeus käyttää,
• Fructus: oikeus nauttia tuotoista,
• Abusus: oikeus määrätä esineen kohtalosta, myös tuhota.

Tämä kolmijako muodosti dominium’in, omistajan täyden suvereenin vallan omistamaansa. Historian kuluessa se on muuttunut, mutta peruslogiikka säilyi: omistaja erottautuu muista abusus-vallan, hävitysoikeuden kautta.

Keskiajalla feodaalinen järjestelmä muokkasi tätä jaottelua:

• dominium directum (maan herran omistusoikeus)
• dominium utile (käyttö- ja hyötyoikeus vasallilla)
  

Abusus jäi siis omistajalle, usus ja fructus vasallille. Tämä kerrostunut omistusmalli loi pohjan myöhemmälle maanvuokra- ja hallintaoikeuksien kehitykselle, jotka jatkuvat monissa oikeusjärjestelmissä yhä vielä.

Modernissa yksityisoikeudessa nämä kolme elementtiä ovat yhä tunnistettavissa:

• Usus → käyttöoikeus (esim. vuokralaisella)
• Fructus → tuotto-oikeus (esim. osingot, vuokratuotot)
• Abusus → omistajan määräysvalta (esim. myynti, lahjoitus, kiinnitys)

Eri järjestelmät (siviilioikeus, common law) erottavat nämä eri tavoin, mutta ”täysi omistusoikeus” on yhä näiden kolmen summa.

Ekologinen realismi: omistusoikeus tilan muodostuksena

Klassinen oikeus perustuu erotteluihin:

• henkilö / esine/kohde
• yksityinen / julkinen
• omistusoikeus / käyttöoikeus
• luonto / kulttuuri

Ekologinen realismi kuitenkin purkaa näitä dikotomioita ja näkee elämän tekstuurina, jossa oikeus ei ole vain normatiivinen sääntö, vaan muodonantaja valtasuhteille, semioottinen ja ekopoieettinen rakenne. Omistusoikeudessa kysymys ei ole pelkästään henkilön ja kohteen välisestä suhteesta vaan se on tilan muodostuksen periaate.

Omistaminen (possession) on tekninen muoto sille, mitä asuminen (dwelling) on eksistentiaalisesti kotimaapallollamme. Asuminen on olemisen tapa tilassa, kun taas omistaminen on oikeudellinen abstraktio siitä. Ekologinen realismi pyrkii palauttamaan omistamisen takaisin asumisen yhteyteen: oikeus tilaan on samalla vastuu siitä tilasta. Siten oikeus ei ole enää pelkkä valtasuhteiden sääntelijä, vaan elämän jatkuvuuden sääntöjärjestelmä.

Omistaminen ei ole siis vain valtaa “kohteeseen”, vaan oikeutta ja kykyä muodostaa, rajata ja ylläpitää toimintatilaa, jossa:

• sisäinen järjestys (mitä tilassa tapahtuu) määrittyy, ja
• ulkoiset yhteydet (miten tila liittyy muuhun maailmaan) avataan tai suljetaan.

Omistaminen on portin hallintaa: kenen päätösvaltaan kuuluvat aine-, energia- ja informaatiovirtojen kulku sisään ja ulos. Se on siis myös semanttinen (merkityksiä jäsentävä) ja ekologinen (virtoja ohjaava) instituutio.

Ekologinen realismi: tuhoamisesta (abusus) → uusintamiseen (restitutio)

Ekologinen realismi kääntää oikeudellisen perinteen kriittisen kohdan: abusus ei voi olla rajaton.
Luonto ei ole passiivinen kohde, vaan itseorganisoituva, itsesäätelevä ja uusiutuva kokonaisuus. Siksi:

• Usus (käyttö) on oikeutettua vain, jos se tapahtuu luonnon itsesääntelyn ja uusiutumisrytmin puitteissa.
• Fructus (tuotto) on oikeutettua vain, jos se on uusiutumisen tuottamaa ylijäämää, ei varannon kuluttamista.
• Abusus (tuhoamisvalta) muuttuu huolenpidon, restitution, periaatteeksi: velvollisuudeksi olla tuhoamatta ja palauttaa/korjata käytön vaikutukset.

Tämä koskee sekä ulkoista luontoa (ekosysteemit, aine- ja energiavirrat) että sisäistä luontoa (ihmisten ja yhteisöjen henkinen, psyykkinen ja sosiaalinen uusiutuminen). Omistajalla ei ole oikeutta “polttaa loppuun” sen enempää maaperää kuin ihmisten elämänvoimaakaan.

Dominiumista custodiumiin – tuhomisvallasta huolenpitoon

Kun abusus rajataan pois, omistamisen ehdot muuntuvat: Dominium (valta) → Custodium (hoiva ja säilyttäminen). Omistaja on tällöin ekologisen tilan sisäinen toimija, jonka valtuudet määräytyvät sen mukaan, mikä ylläpitää elämän tekstuuria – luonnon ja yhteisön jatkuvuutta.

Jos kulttuuri (<viljellä, hoitaa) ymmärretään sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäiseksi, toisiaan tukevaksi uusintamiseksi, tätä vastaava oikeudellinen kehikko voidaan tiivistää kolmeen periaatteeseen:

1. Reproductio iusta – oikeudenmukainen uusintaminen
   Oikeus ja velvollisuus käyttää resursseja niin, että uusiutumiskyky säilyy.
2. Communio responsalis – yhteisvastuullinen yhteisyys
   Oikeudet johdetaan yhteisestä hyvästä, ei yksilöllisestä suvereniteetista.
3. Custodia vitalis – elämän hoivan periaate, omistusoikeus sisältää velvoitteen säilyttää, korjata ja palauttaa.
   

Näistä rakentuu communium-logiikka: oikeusjärjestys, jossa keskiössä ei ole “kuka saa kuluttaa”, vaan miten elämä jatkuu.

Kolmitasoinen normirakenne

Ekologisen realismin oikeus jäsentyy käytännössä kolmena toisiaan tukevana tasona:

• I. Ius naturae (luonnon itseoikeus):
  Tunnustetaan luonnon järjestelmien itsesääntely oikeudellisesti. Luonnon oikeudet ja ekosysteemien “oikeushenkilöllisyys” ovat tämän suuntaisia keinoja.
• II. Ius communis (yhteisöllinen oikeus): Commons- ja yhteishallintamallit (metsä- ja vesiyhteisöt, paikallisenergiat, osuuskunnat), joissa käyttö ja tuotto ovat sidottuja uusiutumisen ehtoihin, ja vastuu palauttamisesta on yhteinen.
• III. Ius participationis (osallistumisen oikeus): Jokaisella on oikeus ja velvollisuus osallistua elinympäristön hoivaan ja yhteisen mielen/sivistyksen uusintamiseen; osallisuus on oikeuden ydin, ei reunaehto.
  

Omistusoikeus on tilan muodostuksen periaate, mutta ekologinen realismi sitoo tämän periaatteen luonnon ja yhteisön uusiutumiseen: usus on vastuullista käyttöä, fructus on uusiutumisen tuottamaa yhteistä ylijäämää, ja abusus korvautuu restitutiolla – velvollisuudella säilyttää, korjata ja jatkaa elämän prosessia.

Mikä tästä seuraa käytännössä?

1. Sääntelyn peruskysymys ei ole “kuinka paljon omistaja saa tuhota”, vaan miten uusiutuminen varmistetaan.
2. Sopimukset eivät ole vain vaihdon välineitä, vaan sitoutumista yhteiseen huolenpitoon ja palauttamiseen.
3. Oikeussubjekti ymmärretään osallistuvana toimijana ekologisessa kokonaisuudessa – oikeudet ja velvollisuudet kietoutuvat toisiinsa uusintamisen logiikassa.
4. Kulttuuri on oikeudellisesti yhteisöllistä viljelyä: sisäisen (ihmisen ja yhteisön) ja ulkoisen (ekosysteemien) luonnon vastavuoroista ylläpitoa (commoning reproduction).

Ottakaamme tehtäväksemme siis liberaalin demokratian laajentaminen kattamaan reaalisia luontosuhteitamme, jotta voimme kaikki olla mukana ratkaisemassa ekologisen realismin asettamia eksistentiaalisia haasteita. Demokratia ei siis vie meitä tuhoon, vaan avaa mahdollisuuden – kaikille!

Viitteet

(1)  Kekkonen, J.2025. Mureneeko oikeusvaltio? (Art House) Rosebud Sivullinen 02.10.2025 17.00 –

https://www.youtube.com/watch?v=yNRAP9zUNi4  40.00 – (tallenteesta ylöskirjattuna, hieman lyhentäen).

Yrityksistäni huolimatta en ole löytänyt Kekkosen mainitsemaa Georg Henrik von Wright’iin liittyvää viitettä. Jatkan etsimistä. En ole vielä lukenut kirjaa, työn alla.

 (2) Olen käynyt pitkän ja monipolvisen keskustelun ChatGPT/Thinkings alustan kanssa Ekologisesta realismista, ekologisestaa demokratiasta ja niiden vaatimista oikeudellisista muodoista.