Aivan tavattomasti tekisi mieleni kommentoida Ylen tämän aamun tarjonnasta Roman Schatzin Maamme kirjaa, jossa ekonomistit Juhana Brotherus ja Sixten Korkman puhuivat valtioiden ja Euroopan unionin velkaantumisesta. Taustalla oli tietysti unionin korona-epidemian takia ottama elpymislaina.
Asiantuntijat puhuivat rauhallisesti täyttä asiaa ja Roman Schatz teki rooliinsa sopivalla tavalla hyviä ns. tyhmiä kysymyksiä, joihin talouden asiantuntijat antoivat viisaita vastauksia. Yleisvaikutelmaksi jäi heidän käsityksensä, että tilanteessa ei ole mitään erityisen huolestuttavaa, oikeastaan päinvastoin, mutta mietittävänä on tulevaisuutta ajatellen monia visaisia kysymyksiä. En mene tämän pidemmälle tuon Maamme kirjan avaamisessa. Suosittelen vain erittäin lämpimästi sen kuuntelemista Ylen Areenassa.
Nostan sen sijaan esille Janne ”Rysky” Riiheläisen kolumnin Ylen Ykkösaamusta, jonka otsikkona on Suomi haluaa voimaa käyttävän Euroopan unionin.
Riiheläinen viittasi tasavallan presidentti Sauli Niinistön tapaamiseen Ranskan presidentin Emmanuel Macronin kanssa. Tapaamisessa on taatusti puhuttu muustakin, mutta esillä oli keskeisesti Euroopan turvallisuus ja siihen jo pitkään joidenkin – olletikin juuri ranskalaisten – poliitikkojen halu edistää Euroopan ”strategista autonomiaa”. Minulle jäi se vaikutelma, että Riiheläinen puhui asiasta yksiselitteisen myötäsukaisesti ja ymmärtävästi.
Riiheläinen antoi myös ymmärtää, että pohjoismaissa on pitkälle menevä poliittinen yhteisymmärrys Euroopan unionin pyrkimyksestä suurempaan strategiseen autonomiaan. Riiheläinen on oikeassa. Tosin hän aivan oikein muistutti Ruotsin hieman puolalaisesta asenteesta, joka korostaa enemmän suoraa kahdenvälistä yhteistyötä USA:n kanssa
Kun Euroopan strategisesta autonomiasta on puhuttu, se on yleensä liitetty varsinkin viime vuosina eurooppalaisissa puheenvuoroissa amerikkalaisten, siis yhdysvaltalaisten, valituksiin siitä, että eurooppalaiset Nato-maat eivät osallistu riittävän suurilla puolustusbudjeteilla Naton puolustusvalmiuden ylläpitoon, vaan taakkaa on jätetty liiaksi USA:n harteille.
Riiheläinen sanoi kolumnissaan, että sotilaat ajattelevat turvallisuutta pelotteena, jolloin uhka = tahto x kyky, ja lisäsi että jos poliittinen tahto on nolla, niin silloin uhka on nolla. Tällä hän viittasi toistaiseksi vallalla olevaan Euroopan valtioiden puutteelliseen tahtoon rakentaa Euroopan ”strategista autonomiaa”. Hän totesi kuitenkin, että Ranska on ensi vuonna EU:n puheenjohtajuus-vuorossa ja että Niinistön ja Macronin keskusteluissa oli ollut esillä Macronin idea sopia ”strategisesta kompassista”, joka opastaisi Euroopan strategisen autonomian vahvistamiseeen.
Luin viime lauantain Iltalehdestä Sauli Niinistön erikoishaastattelun, jossa hän otti yllättäen esiin vuoden 2012 presidenttiehdokas Paavo Väyrysen väitteen, että ”Niinistö yrittää hivuttaa Suomea salaa Natoon”. Vuonna 2011 Väyrynen oli Uuden Suomen blogissaan sanonut, että se tapahtuisi ”muuttamalla EU sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi”. Tätä Niinistö halusi nyt kommentoida sanomalla, että ”minusta meidän pitää olla mukana EU:n omassa sotilaallisessa kehityksessä, mutta että mahdollisesti jossakin vaiheessa tulee Nato vastaan, ja silloin meidän on tehtävä ratkaisu, että olemmeko edelleen pidemmällä mukana”.
Minusta Niinistön logiikka on poliittisesti täysin korrektia, jos ajatellaan niillä konventionaalisilla ehdoilla, joilla turvallisuutta on totuttu ajattelemaa toisen maailmansodan jälkeisessä Nato-ajattelun hegemonisoimassa Euroopassa. Ensimmäisen suuren kolauksen Nato-pelotteeseen perustuva turvallisuusajattelu sai kuitenkin jo Neuvostoliiton tuhoutuessa endogeenisistä syistä vuonna 1991. Itä-Euroopan entisten satelliittimaiden Venäjän pelko antoi kuitenkin Naton elämälle jatkoajan.
Voi kuitenkin vieläkin kysyä, oliko Naton laajentaminen Itä-Eurooppaan Euroopan ja maailman turvallisuuden kannata viisasta? Tai jos Nato piti säilyttää, olisiko myös Venäjä ollut viisasta pyytää sen jäseneksi?
Vuoden 2014 Ukrainan tapaukset ovat vakuuttaneet monet ihmiset Naton hyödyllisyydestä ja tarpeellisuudesta, mutta asiaa voi katsoa myös toisin. Jos Natoa ei olisi ollut, olisiko Ukrainassa puhjennut se sisällissota, jota siellä on vuodesta 2014 lähtien käyty? Tällä kysymyksellä en ota mitään kantaa siihen, olisiko Ukraina nyt Euroopan unionin jäsenmaa. Ilman Naton Itä-Euroopa-laajennusta Euroopan historia olisi ollut kokonaan toisenlainen kuin se on ollut. Meillä olisi Euroopan naapurina (tai Euroopan osana) myös aivan toisenlainen Venäjä.
Kannattaa muistella, että 1990-luvulla Ruotsi Etyk-Euroopan kehitykseen nojautuen ajoi alas ns. aluepuolustuksensa ja keskittyi asevoimiensa kehittämisessä niiden käytettävyyteen kansainvälisissä rauhanturva-ja kriisinhallinta-operaatioissa. Tällä vuosituhannella kaikissa eurooppalaisissa maissa – Ruotsissakin – tuo perinteinen sotilasajattelu ”uhka = tahto x kyky” on kuitenkin jälleen noussut kansallisen ja eurooppalaisenkin turvallisuuspoliittisen ajattelun keskiöön.
Olisiko nyt Afganistanin mission päätyttyä kuitenkin mahdollisuus katsoa tätä koko problematiikkaa kokonaan toisella tavalla. Ehkä Ruotsissa oltiin 1990-luvulla oikeassa, ainakin oikeilla jäljillä?
Ukrainan tapaus opettaa, että nyt kun Nato on edelleen olemassa, reviirikiistat voivat Euroopan sydämessäkin saada rajuja muotoja. Sotilaallisesti kysymys on ollut Sevastopolista. Ukrainaa laajemmin ajatellen kysymys on kuitenkin ollut enemmän maan ei-sotilaallisesta kansainvälisestä asemasta, mutta Ukraina ja Krim opettavat myös, että suuri sotilaallinen voima ydinpelotteineen on melko käyttökelvotonta tilanteessa, jossa kansa on jakautunut ja ollaan sisällissodan kaltaisessa tilanteessa.
On varmasti totta, että sotilaallista voimaa tullaan maailmassa tarvitsemaan tulevaisuudessa – luultavasti aina – mutta ennen kaikkea rauhanturva- ja kriisinhallinta-operaatioiden turvaamisessa. Pelotteeseen perustuvan kansallisen turvallisuuden aika siirtyy toivottavasti historiaan. YK:n peruskirjan määrittämä kansainvälinen järjestys on osoittautunut toimivaksi. Sen legitimiteetti vain vahvistuu tulevaisuudessa, jos on riittävästi YK:n jäsenmaita, jotka korostavat sen ensisijaisuutta turvallisuusregiiminä.
Pelotteeseen perustuvaa kansallisen turvallisuuden ajattelua ei tietenkään voi loihtia tai noitua pois yht’äkkiä. Maailman turvallisuuden kannalta keskeinen kysymys onkin nyt, miten säädöspohjaista sopimuksiin perustuvaa yhteisen turvallisuuden järjestelmää kyetään kehittämään niin dynaamisesti, että asevarustelun lisäämisen sijaan päästään vähittäisen aseidenriisunnan aikaan.
Suomi on asemassa, jossa se voi tehdä tämän prosessin käynnistämiselle merkittäviä palveluja. Niinistön aloite Etyk 50 juhlavuoteen liittyen tarjoaa tässä suhteessa tärkeän mahdollisuuden, muttei tietenkään ainoata. Sillä, mitä me toivomme Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistumiselta, on suuri merkitys. Suomella on valtiona kohtuullisen komea historia yhteisen kansainvälisen turvallisuuden edistäjänä. Se tarjoaa maallemme maine-pääoman, jonka varaan on hyvä rakentaa aloittellisuutta.
Palaan vielä tuohon Niinistö Iltalehden Kreeta Karvalan haastattelussa lausumaan: ”minusta meidän pitää olla mukana EU:n omassa sotilaallisessa kehityksessä, mutta että mahdollisesti jossain vaiheessa tulee Nato vastaan, ja silloin meidän on tehtävä ratkaisu, että olemmeko edelleen pidemmällä mukana”. Lausuma on Niinistölle tyypilliseen tapaan apokryyffinen, ja hyvä niin.
Tottakai meidän pitää olla mukana EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehityksessä ja vielä mieluummin sen kehittämisessä. Meidän ei siis pidä vain sopeutua, vaan myös tahtoa jotakin. Mitä enemmän me valtiona ja kansakuntana tahdomme ylläpitää ja kehittää sääntöpohjaista rauhanomaista kansainvälistä järjestystä, sen parempi. Siinä ei tarvita aseita ja niiden varaan rakennettua pelotetta sen paremmin yksin kuin yhdessä toisten kanssa, vaan sopimuksia, jotka muuttuvat kansainväliseksi oikeudeksi.
Iltalehti oli vetänyt Niinistön haastattelulle koko aukean yli levitetyn otsikon: ”Silloin Suomen on tehtävä ratkaisu”. Jutun ingressi antoi ymmärtää, että kysymys on Natosta. Se oli huijarijournalismia, joka nuoleskeli aivan tiettyä yleisöä. Se loi mielikuvaa, että Niinistön mielestä oltaisiin aivan kohta liittymässä Natoon. Eihän Niinistö niin sanonut, vaan spekuloi eräällä mahdollisella kehityskululla.
Suomessa on paljon ihmisiä, jotka luulevat että Nato-jäsenyys olisi Suomelle autuus. Ei se olisi. Meillä on optio, jota toivottavasti ei koskaan käytetä. Sotilaallisesti liittoutumattomana maana meillä on laajempi liikkumatila tehdä maailmalle (ja samalla itsellemme) hyviä turvallisuuspoliittisia palveluja.
Jos Suomi liittyisi Natoon, Venäjä toisi rautaa rajalleen riittävästi varautuakseen Naton mahdolliseen hyökkäykseen, koska pitää Natoa vihamielisenä organisaationa. Rauhanomaisen rinnakkainolon aikana Venäjän sotarauta on ollut Suomen vastaisella rajalla kohtuullista, mutta luonnollisesti se varustautuu, jos heidän agressiiviseksi mieltämänsä sotilasliitto tunkeutuu koko pitkälle rajalle, lähelle strategisia ydinalueitaan ohjuksineen.
Vanha kiistakysymys ”raja on liian lähellä Pietaria” aktivoituu…
Helsingin Sanomien Saska Saarikoski lietsoo hysteriaa kirjoittamalla, että Venäjän armeija harjoittelee Suomen läheisyydessä hyökkäystä länteen. Mitäpä jos Venäjän puolustusvoimat vaan harjoittelevat isänmaansa puolustamista?
Ja Suomen puolustusvoimat varautuisi isänmaan puolustamiseen, sen sijaan että varustautuu osallistumaan USA:n johtamiin sotaseikkailuihin maailmalla, joita eufemistisesti kutsutaan ”demokratian viemiseksi” tai ”kriisinhallinnaksi”, kun tilanne on Afganistanissa, kuten Irakissakin lähtenyt täysin käsistä. Jos käytettäisiin pyssyjen sijasta enemmän järkeä diplomatian ja kehitysprojektien muodossa Afganistanissa ja muuallakin.
Miksi Suomi ei niin halutessaan saisi liittyä sotilasliittoon, vaikka itäinen naapurivaltiomme Venäjä kuuluu Armenian, Kazakstanin, Kirgisistanin, Tadžikistanin ja Valko-Venäjän kanssa vuonna 2002 perustamaansa sotilasliittoon, Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestöön (ODKB)?
Vaikka Saksa on Pohjois-Atlantin sopimusjärjestön (NATO) jäsen, niin sopimuksessa Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä vuodelta 1990 ei sallita vieraita joukkoja (siis ei muiden Nato-maiden kuin Saksan omia joukkoja) eikä niiden ydinaseita, mukaan lukien myöskään kuljetusalustoja Berliinissä ja entisen Itä-Saksan valtion alueella. Näin mahdollinen Nato-maa Suomikin voisi tehdä samankaltaisia rajoituksia rauhan aikana, kuten Nato-maa Norja on tehnyt.
Mitä tulee toteamukseen ”raja on liian lähellä Pietaria”, se ei voi mitenkään enää pitää paikkaansa. Neuvostoliittohan aloitti talvisodan hyökkäämällä Suomeen 1939 ja Moskovan rauhansopimuksessa 1940 pakotti luovuttamaan alueen Raja- eli Siestarjoelta aina Viipurin länsipuolelle Virolahdelle saakka. Luulisi, että ydinasein varustetulle Venäjälle riittää se, mikä kelpasi jopa neuvostodiktaattori Iosif Stalinille.
Sari-Johanna Koskinen
Kysymyksesi ”miksi Suomi ei niin halutessaann saisi” on siinä mielessä lähtökohtaisesti ongelmallinen, että Suomi on julistanut toistuvasti turvallisuuspoliittisissa selonteoissaa, että Suomella on optio liittyä Natoon. Optio tarkoittaa juuri sitä, että Suomella on (omasta mielestään) halutessaan oikeus ja vapaus liittyä. Liittymiseen tarvitaan tietysti myös Naton suostumus. Suomi ei siis voisi liittyä yksipuolisella päätöksellään.
Kysymys ei siis ole siitä, miksi Suomi ei saisi, vaan miksi Suomen ei ole viisasta pyrkiä liittymään Natoon. Kun keskustellaan siitä kysymyksestä, ollaan Suomen turvallisuuspolitiikan keskiössä. Se on pitkä keskustelu, jota on käyty jo vuosikymmeniä ja keskustelu jatkuu…
Venäjän perinteinen pelko on, että joku suurvalta tulisi käyttämään Suomen aluetta hyökkäysalustana Venäjälle, ja näin on myös tapahtunut. ”Yhdessä mahtavan armeijan kanssa…)
Olisikohan suomalaisilla jotenkin turvallisempi olo jos Natolla olisi valmius milloin tahansa siirtää ydinohjuksensa Suomen Venäjän vastaiselle rajalle (Puolan ja Venäjän rajalla on ”torjuntaohjuksia” tiettävästi koko ajan…) Venäjän ydinohjuksia vastaan.
Suomella on aina ollut huono sotaonni liittoutuessaan suurvaltojen sotaliittoihin.
Liittoutumattomuus ja uskottava oma puolustuskyky on toiminut hyvin vuosikymmeniä, eli Paasikiven ja Kekkosen rauhanomainen rinnakkaiselo. Aina kun on ruvettu uhoamaan ”rrautaa rrajalle” on käynyt vanhanaikainen.
Mielenkiintoista, että aseita olisi vain Venäjän vastaisilla rajoilla, mutta ydinasevaltio Venäjän puolella ei niitä olisi lainkaan 😄
Olisiko viimeinkin aika lopettaa kommunistidiktatuuri Neuvostoliiton ihannoiminen samoin kuin autoritaarisen Venäjän myötäily?
Mitä tulee uhoamiseen ”rrautaa rrajalle”, niin sitähän toteutti myös Neuvostoliitto mm. jakaessaan Puolan natsi-Saksan kanssa ja hyökätessään Suomeen 1939, miehittäessään Baltian maat 1940 ja 1944, kukistaessaan kansannousut Itä-Berliinissä ja Itä-Saksassa 1953 sekä Unkarissa 1956, miehittäessään Tsekkoslovakian 1968 ja hyökätessään Afganistaniin 1979. Venäjä puolestaan on käynyt kaksi sotaa Tsetseniassa, miehittää Ukrainan Krimiä sekä on osapuolena niin Itä-Ukrainan sodassa kuin Syyrian sisällissodassa.
Kalevi Suomela
Miksi Suomi ja Ruotsi eivät ole Naton jäseniä, mutta Viro, Latvia ja Liettua sekä Norja ja Tanska ovat? Vastaus lienee suurelta osin historiassa. Kaikki olivat puolueettomia ennen toista maailmansotaa, mutta vain Ruotsi onnistui sen aikana pysymään puolueettomana. Tanska ja Norja sekä Baltian maat joutuivat miehitetyiksi ja sama kohtalo uhkasi Suomeakin, joka kuitenkin onnistui pysymään itsenäisenä.
Nato-optiollahan Suomi antaa viestin Venäjälle: jos Venäjän politiikka muuttuisi uhkaavaksi Suomen suuntaan, niin Suomi voi luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Viestinä on myös: jos Venäjän ja Suomen suhteet pysyvät toisiaan arvostavalla tasolla, Suomella ei ole tarvetta liittyä Natoon.
Oltakoonpa Suomen Nato-jäsenyydestä mitä mieltä tahansa, niin sitä ei ainakaan Venäjän suhteen voida pitää moitittavana, koska Venäjä itse kuuluu sotilasliittoon eli Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestöön (ODKB). On myös muistettava, että naapurimme Norja ja Viro eivät ole mitään ”pahan valtakuntia”, vaikka ovat Naton jäsenmaita.
Tottahan se on, että Suomen Nato-jäsenyyttä ei voitaisi pitää ”moitittavana”, mutta kylläkin epäviisaana. Suomen turvallisuuspoliittinen asema on nykyisellään paras mahdollinen.