Eilen (02.03.2026) Ylioppilasteatterin täpötäydessä salissa istuttiin ja kuunneltiin hiljaa kaksi tuntia keskustelua eroista ja toistoista Gilles Deleuzen väitöskirjan ”Ero ja toisto” (Différence et répétition (1968)) suomennoksen julkistamistilaisuudessa (Tutkijaliitto). Keskustelemassa olivat kirjan kääntäjä Eetu Viren, kirjailija ja filosofi Pontus Purokuru sekä runoilija Sini Silveri. Johdattelijana toimi Anna Nurminen.
En osaa ranskaa, tunnen tämän kirjan vain englanniksi (Difference and Repetition (1994)), suomenkielistä versiota en ole vielä ehtinyt selailla. Minulle Deleuze on paremmin tuttu Felix Guattarin kanssa tehdyistä töistä (kuten Anti-Oedipus, 1977).
Avainsana keskustelussa oli – kuinka ollakaan – ero ja erojen synty. Deleuze korostaa niiden tuotannollista (Oikos/Poiesis) perusluonnetta, eikä tyydy niiden esitykselliseen kuvaamiseen (Schole/Mimesis).
Minulle tämä avautui Metis -teemana (Detienne & Vernant, Cunning Intelligence in Greek Culture and Society (1991)), siinä, miten me arkipäivässä joudumme jatkuvasti arvioimaan kuinka asiat oikein ovat, mitenkä ne ovat, kun ne ovat hyvin, kuinka ne kauniisti saataisiin toteutettua reilulla tavalla?
Erottelut syntyvät siis käytännössä kohtaamisissa: tilanteissa, joissa vallitseva toimintatapa ei enää kanna. Tapahtuma on kynnyshetki, jossa järjestys muuttuu. Se, mikä näyttää “muodolta” arjessa (hinta, luokka, sopimus), on pitkällä aikavälillä prosessi (ylläpito, rapautuminen, muutos). Siksi politiikassa ja hallinnossa ratkaisevaa on, missä aika- ja tilaskaalassa metis -luonteinen toiminta organisoituu.
Tätä nykyä meillä on vähintäänkin kaksi erottelukoneistoa:
(1) yhteismitallistaminen rahamittaisesti pääomitetun tulevaisuuden realisaatiota varten
(2) erottelut huolenpidon ja kestävän ekologisen uusintamisen vuoksi
Pääomittaminen edellyttää realisointivaiheessa erotteluja, joiden tehtävä on muuntaa heterogeeniset kohteet ekvivalenssikoneeseen: vaihdettavuuden, hinnoittelun, vakuusarvon, riskin ja vastuun sopimuksellisen rajauksen piiriin. Tällöin “tarkkuus” tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että kohde voidaan kytkeä laskennallisesti tuotto-odotukseen ja riskin hinnoitteluun sekä tarvittaessa pilkkoa modulaariseksi omaisuuseräksi (assetization). Erottelu toimii tässä yhteismitallistamisprosessina: tuotetaan yhteinen mitta (tai mittaperhe, joka lopulta redusoituu hintaan ja rahoituskelpoisuuteen).
Yhteismitallistamisen realisaatiota varten (capitalization / assetization) tavoitteena muuntaa heterogeeninen vaihdettavaksi ja likvidiksi. Keinoina on standardit, sopimukset, mittarit, hinnoittelu, riskin ja vastuun pilkkominen, vakuudet, luotto. Onnistuminen tapahtuu, kun saadaan “sidottu” arvo ulos (myynti/exit/jälleenrahoitus), riskit hinnoiteltua.
Deleuze–Guattari -linjassa tätä voi lukea aksioomatiikkana ja kiinniottona (capture): virtoja dekoodataan paikallisista sidoksista ja kiinnitetään uudelleen standardien, sopimusten, rekisterien, velan, verotuksen ja laskennan avulla. Realisaatio on testi: onnistuuko muunnos likviditeetiksi (myynti, exit, jälleenrahoitus, arvopaperistaminen) ja onnistuuko riskin “paketointi” hallittavaan muotoon. Erottelun ontologia on tässä “representaatiota ekvivalenssina”: erot eivät katoa, mutta ne alistetaan vaihdon yhteismitalle.
Huolenpito: erottelut tilanteisuuden, turvallisuuden ja elämänprosessien ylläpidon ehdoilla
Care-taloudessa erottelut ovat yhtä lailla tarkkoja, mutta niiden funktio ei ole ekvivalenssin tuottaminen vaan toimivan vastuun toteuttaminen: mikä on relevanttia juuri tässä tilanteessa, miten vältetään vahinko, miten ylläpidetään ja edistetään toimintakykyä, miten edistään uusintamista (commoning reproduction), miten rytmitetään kuormitus ja miten jaetaan vastuu. Miten siis hyvä elämä perustuu ekologisiin realiteetteihin, tuotannollisiin mahdollisuuksiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, reiluuteen. Tosi, hyvä, kaunis ja reilu on siis suhteuttava toisiinsa.
Erottelu on tässä kentässä ensisijaisesti problematisoivaa ja geneettistä: se rakentaa ja ylläpitää kytkentöjä (huolenpito, tuki, korjaus, palautuminen, uusintaminen), eikä pyri yhden mittayksikön alle.
Näiden erotteluiden (huolenpito / ylläpito / uusintaminen) tavoitteena on vastata singulaariseen tilanteeseen ja ylläpitää toimintakykyä. Keinoina on tilannekohtainen arvio (tosi, hyvä, kaunis, reilu), riippuvuuksien tunnistus, rytmien säätö, moniulotteinen laatu. Onnistuminen tapahtuu palautumalla, uusintamalla, turvallisesti kuormitusta halliten, jatkuvuudella – ilman ulkoistuksia.
Care-erottelu on tyypillisesti monimittaista: onnistumiskriteeri ei redusoitu hintaan, vaan koskee turvallisuutta, luottamusta, kuormituksen jakautumista, toipumista, suhteen jatkuvuutta ja elämänprosessien kestävyyttä. Deleuzelaisittain tämä muistuttaa metis-tyyppistä “materiaalin seuraamista”: tilanne luetaan intensiteettien, kynnysten ja riippuvuuksien kautta, ja erottelut palvelevat singulaarisen tilanteen kannattelua. Huolenpito, care, tuottaa järjestystä immanenssissa – sen sisältä – eikä ensisijaisesti ulkoisen ekvivalenssimitan kautta.
Koska muoto–prosessi on resoluutiokysymys, myös erottelutekniikat voivat sekoittua. Huolenpito käyttää luokituksia ja standardeja (diagnoosit, riskiluokat), ja markkinat käyttävät tilanteisuutta (segmentointi, profilointi). Ratkaisevaa ei ole yksittäinen tekniikka, vaan mihin koneistoon se kuuluu ja mikä on sen viimekätinen mitta.
Lyhyellä aikaskaalalla standardointi voi näyttää “tehokkuudelta”, mutta pitkällä aikaskaalalla se voi heikentää metis-tyyppistä tilanneälyä ja tehdä uusintamisesta hauraampaa. Samoin realisaatiologiikan tarkkuus voi lyhyellä aikaskaalalla lisätä likviditeettiä, mutta pitkällä aikaskaalalla tuottaa poikkeusvyöhykkeitä (ulkoistuksia), jotka palaavat kriiseinä: tapahtumina, joissa “ulkoinen” paljastuu sisäiseksi.
Erotteleminen, erojen tuotanto vaatii siis mittakoneiston muutosta. Jos huolenpitoerottelut alistetaan ekvivalenssille (tuotteistaminen, suoritteistaminen, aikayksiköinti, KPI-hallinta), ne eivät katoa vaan uudelleen koodataan pääoman realisaation erotteluiksi.
Tällöin singulariteetti ei mahdu mittaan ja tapahtuma ilmestyy kriisinä (uupumus, laadun romahtaminen, ekologinen rajanylitys). Siksi ratkaisun ydin ei ole moraalinen korjaus, vaan mitta- ja kirjanpitokoneiston muutos: yhteismitallistamisen ehtojen on tehtävä ulkoistukset näkyviksi ja kytkettävä vaihdon mitta ekologisiin ja uusintamisen reunaehtoihin (esim. kolmoiskirjanpito: raha + energia/material + ekotase; “no exception zones”). Näin yhteismitallistaminen muuttuu ehdolliseksi ja huolenpitoerotteluille jää tilaa säilyttää monimittaisuus ja tilanteisuus.
Mitä tämä tarkoittaisi? Liberaalidemokratian, siis parlamentarismin laajentamista ihmisten keskinäisistä valtasuhteista koskemaan myös reaalista luontosuhdettamme. Meidän tulisi kaikkien olla mukana päättämässä mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan ja kulutetaan, miten aiheutettu luontohaitta kompensoidaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Kysymys on siis ekologisesta demokratiasta. … mutta se on sitten pitempi juttu se.
Kiitos käännöksestä!
… julkaisi tämän uudelleen!
… tykkäsi tästä!
… julkaisi tämän uudelleen!