Kaksi vallankumouksellista
Jussi Alhroth pitää Edmund Husserlia vallankumouksellisena ajattelijana:
Länsimaisen filosofian suurin mysteeri on kuinka ”Ilmiöihin, asioihin itseensä, päästään takaisin” Se vaatii kumouksellinen metodin, reduktion. ”Sen löytyminen 1900-luvun alussa oli nykyfilosofian tärkeimpiä käännekohtia”. Ei siis ole brittiläisen empirismin mukaisesti ”ihmissubjekti täällä ja maailma ulkona tuolla” vaan … ”ihmisen kokemus ja varsinkin kaikki yhteiset, yhteiskunnallisesti toteutuvat ilmiöt rakentuvat niin, että olemme osa ilmiöiden muodostumista”, klassisen saksalaisen filosofian mukaisesti. ”Husserl jatkoi Kantin aloittamaa filosofian tekemisen tapaa, jossa maailma ja mieli, ihmisen tietoisuus ja ilmiöt, ovat väistämättä kietoutuneet toisiinsa eikä yhtä voi tutkia ilman toista.” (1)
”Filosofian tehtävä ei ole tutkia maailmaa vaan sitä, miten me koemme maailman. Tämä oli vallankumous, joka aloitti modernin maailman” Filosofi ei siis kysy ”mistä tämä johtuu?” vaan ”mitä tämä tarkoittaa?” Filosofi ei selitä vaan tulkitsee maailmaa. (1)
Eräs toinen vallankumouksellinen, Karl Marx puolestaan totesi:
”Filosofit ovat vain eri tavoin tulkinneet (interpretiert) maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen (verändern)”.
Kysymys ei siis ole pelkästään selittämisestä tai tulkinnasta vaan käytännöllis-kriittisestä toiminnasta, jonka mukaan maailman ymmärtäminen – selittäminen ja tulkitseminen – ja maailman muuttaminen ovat yhtä ja samaa prosessia. Jos jää pelkän selittämisen tasolle, tulee uusintaneeksi olemassa olevia olosuhteita. Jos jää pelkän tulkinnan tasolle, tulee uusintaneeksi olemassa olevia merkityksiä ilman, että kyetään puuttumaan niiden materiaaliseen perustaan. Ja siitähän juuri nyt kysymys: ekologisesta realismista ja sen asettamista elämän ehdoista. Katsotaanpa, kuinka voisimme siirtyä fenomenologiasta praksikseen ja praksesta ekologiseen realismiin.
Fenomenologiasta praksikseen, praksiksesta ekologiseen realismiin
Edmund Husserlin fenomenologia syntyi tilanteessa, jossa filosofia ja nouseva psykologia etsivät kokemuksen perustaa. Husserlin ratkaiseva siirto oli, ettei hän tyytynyt kysymään, mitä tietoisuudessa tapahtuu, vaan suuntasi huomion siihen, miten maailma ylipäätään ilmenee kokemuksessa merkityksellisenä, jäsentyneenä ja samana pysyvänä. Hänen reduktionsa pyrki vapauttamaan ajattelun luonnollisen asenteen itsestäänselvyyksistä, jotta kokemuksen konstituution rakenteet voisivat tulla näkyviin.
Tässä liikkeessä oli suuri filosofinen voima. Mutta siinä näkyy myös sen raja. Jos tavoitteena ei ole vain maailman ilmenemisen ymmärtäminen vaan maailman muuttaminen, reduktio ei voi olla viimeinen sana. Ja omassa historiallisessa tilanteessamme tämä muutos ei voi enää tarkoittaa mitä tahansa muutosta. Se tarkoittaa kotimaapallomme pinnan ohuttakin ohuemman elämän tekstuurin pelastamista: niiden aineellisten, ekologisten ja yhteisöllisten ehtojen turvaamista, joiden varassa elämä ylipäätään voi jatkua.
Schole, polis, oikos, agora
Tätä kysymystä voi jäsentää neljän klassisen kentän avulla.
Schole viittasi alun perin vapaiden miesten aikaan, joka oli vapaa välittömistä velvollisuuksista ja välttämättömästä työstä. Tästä juontuu myös koulun, teorian ja tarkastelun maailma. Schole on etäisyyden, oppimisen ja ilmiöiden seuraamisen tila. Siihen liittyy mimesis, ei banaalina jäljittelynä vaan kykynä asettua ilmiön äärelle niin, että sen oma rakenne voi tulla näkyviin.
Polis on yhteisen maailman järjestämisen kenttä: julkinen harkinta, päätöksenteko, yhteisöllinen itsehallinta. Sen toimintamuoto on praxis, toiminta, jonka päämäärä ei ole ulkoinen tuote vaan yhteisen elämän muovaaminen itse toiminnassa.
Oikos on ylläpidon, uusintamisen ja aineellisen jatkuvuuden kenttä: ravinto, hoiva, työ ja elämän materiaalinen perusta. Tähän liittyy poiesis, tekeminen ja valmistaminen, mutta myös metis, tilanteinen ja käytännöllinen järki, joka oppii materiaaleista, rajoista, vastuksista ja oikeasta hetkestä. Oikos ei siis tarkoita vain talonpitoa suppeassa mielessä, vaan koko sitä uusintavaa ja aineenvaihdunnallista kenttää, jossa elämä pysyy käynnissä.
Agora taas on vaihdon, mitallistamisen, vertailtavuuden ja kierron kenttä. Siihen liittyy khrematistike, vaihdon ja varallisuuden kasvattamisen ulottuvuus, jossa asiat abstrahoidaan vaihdettaviksi, hinnoiteltaviksi ja liikuteltaviksi suhteissa toisiinsa.
Tätä nelijakoa ei pidä ymmärtää jäykkänä lokerojärjestelmänä. Se on pikemminkin tapa hahmottaa erilaisia maailmasuhteita. Juuri tästä näkökulmasta voidaan kysyä, jääkö fenomenologinen reduktio pääasiassa schole/mimesis-piiriin, missä se alkaa avautua polis/praxis-suuntaan, ja mitä tapahtuu, kun mukaan tuodaan oikoksen, poiesiksen, metiksen ja agoran kysymykset. Vielä olennaisempaa on kysyä, miten nämä kaikki liittyvät siihen, mitä tässä kutsun elämän tekstuuriksi: kotimaapallomme pinnan ohueksi, hauraaksi ja jatkuvasti uusiutuvaksi elämän kudokseksi.
Husserlin metodin voima ja raja
Husserlin metodi voidaan jäsentää kolmeen liikkeeseen: epoché, fenomenologinen reduktio ja eideettinen reduktio.
Epoché on sulkeistamisen ele. Siinä ei kielletä maailmaa, vaan pidätetään luonnollisen asenteen oletus siitä, että maailma on yksinkertaisesti valmiina annettu tosiasioiden kokonaisuus. Tässä mielessä epoché kuuluu selvästi scholenpiiriin. Se on pysähtymistä, etäisyyden ottamista ja vetäytymistä pois välittömän hyväksymisen pakosta.
Fenomenologinen reduktio syventää tätä liikettä. Kun maailman itsestäänselvyys on pantu sulkeisiin, huomio voidaan siirtää siihen, miten maailma ilmenee: miten kohteet annetaan, miten näkökulmat kytkeytyvät toisiinsa, miten samuus säilyy vaihtelussa ja miten ajallinen jatkuvuus rakentuu. Tässä mielessä fenomenologinen reduktio on mimesiksen syvenemistä. Ajattelu ei enää pyri hallitsemaan ilmiötä ulkoapäin, vaan seuraamaan sitä uskollisesti sen omassa näyttäytymisessä.
Eideettinen reduktio vie tämän vielä pidemmälle. Siinä pyritään erottamaan ilmiön olennainen muoto sen satunnaisista variaatioista. Husserl yrittää tavoittaa sen, mikä ei voi kadota ilman että ilmiö lakkaa olemasta se mitä se on. Tässä mielessä eideettinen reduktio on muodon artikulaatiota.
Näin Husserlin metodinen rata voidaan tiivistää seuraavasti: epoché = schole, fenomenologinen reduktio = mimesiksen syveneminen, eideettinen reduktio = muodon artikulaatio.
Tämä on filosofisesti voimakas liike. Se vapauttaa ajattelun maailman naiivista itsestäänselvyydestä ja opettaa seuraamaan ilmenemisen rakennetta. Mutta samalla juuri tässä tulee näkyviin Husserlin raja. Liike jää enimmäkseen kokemuksen muodon avaamiseen. Se ei vielä kunnolla siirry kysymykseen siitä, miten nämä muodot elävät, muuttuvat, koetellaan ja murretaan yhteisessä käytännöllisessä maailmassa.
Toisin sanoen: jos schole irrottaa, mimesis seuraa ja eideettinen reduktio nimeää, praxis kysyy, miten muoto muuttuu toiminnassa.
Husserlista praksikseen
Tämä siirtymä ei tapahdu yhdellä kertaa.
Heidegger siirtää painopistettä kohti maailmassa-olemista. Maailma ei enää näyttäydy ensi sijassa tietoisuudelle annettuna kohteena, vaan välineiden, tehtävien, huolen ja käytännöllisten yhteyksien kenttänä. Tässä siirtymä schole/mimesis-kehyksestä kohti praxis-ulottuvuutta alkaa. Ihmisen perussuhde maailmaan ei ole enää pelkkä tarkasteleva katse, vaan käytännöllinen osallisuus.
Merleau-Ponty vie tämän vielä pidemmälle ruumiillistamalla sen. Havainto ei ole vain tietoisuuden akti, vaan ruumiillista osallistumista maailmaan. Näin mimesis muuttuu eletyksi kenttäsuhteeksi, jossa maailma ei ole vastapäinen kohde vaan lihallinen ympäristö. Tässä kohtaa myös metis alkaa häämöttää: tilannesidonnainen taito, käytännöllinen orientoituminen ja ruumiillinen oppiminen.
Mutta vasta Marxissa painopiste siirtyy ratkaisevasti. Schole ei katoa, mutta se menettää johtoasemansa. Maailma ymmärretään historiallisesti tuotettuna, uusinnettuna ja muutettavana. Praxis ei ole enää vain maailmassa-olemisen rakenne, vaan yhteiskunnallista, ristiriitaista ja materiaalista toimintaa. Samalla poiesis ja agora astuvat näyttämölle täydellä painolla: työ, tuotanto, vaihto, raha, pääoma, omistusmuodot ja uusintaminen eivät ole enää sivuseikkoja vaan yhteiskunnallisen todellisuuden ydinmekanismeja.
Tässä Marxin kuuluisa vaatimus tulee ratkaisevaksi: filosofian tehtävä ei ole vain tulkita maailmaa, vaan muuttaa sitä. Mutta omassa historiallisessa tilanteessamme tämä muutos saa uuden ja planetaarisen määrityksen. Kyse ei voi enää olla vain yhteiskunnallisten valtasuhteiden uudelleenjärjestelystä sinänsä, vaan kotimaapallomme pinnan ohuttakin ohuemman elämän tekstuurin pelastamisesta. Maailman muuttaminen tarkoittaa silloin niiden elämän ehtojen turvaamista, joiden varassa sekä inhimillinen että muu-kuin-inhimillinen elämä voivat ylipäätään uusiutua.
Tämä ei tee Husserlia turhaksi. Päinvastoin. Ilman kykyä ottaa etäisyyttä maailman itsestäänselvyyksiin ei ole myöskään kriittistä praksista. Mutta Marx muistuttaa, että maailmasuhde ei ole ensisijaisesti katselemista vaan toimintaa. Ihminen ei kohtaa maailmaa vain havaiten, vaan työstäen, rakentaen, jakaen, hoivaten, kuluttaen, halliten ja kamppaillen. Siksi vapautuminen ei voi toteutua vain tietoisuuden puhdistumisena, vaan maailmasuhteen muutoksena.
Praksiksesta ekologiseen realismiin
Käytännöllinen maailmasuhde ei kuitenkaan ole vain historiallinen ja yhteiskunnallinen. Se on myös ekologinen.
Maailmaa ei ylläpidetä vain havainnoimalla eikä vain yksittäisillä teoilla, vaan työn, infrastruktuurien, energian, ravinnon, hoivan, materiaalivirtojen ja instituutioiden kautta. Tässä kohtaa esiin astuvat täydellä painolla oikos, poiesis ja metis.
Oikos muistuttaa, että maailma on aina myös uusintamisen tila: elämä ylläpitää itseään aineenvaihdunnassa ulkoisen luonnon kanssa. Poiesis muistuttaa, että ihmisen maailmasuhde on tekemistä, valmistamista, rakentamista ja muodon antamista. Metis taas muistuttaa, että tämä tekeminen ei ole pelkkää abstraktia suunnittelua, vaan käytännöllistä järkeä, joka oppii materiaaleista, vastuksista, oikeasta hetkestä ja rajoista.
Tästä seuraa askel ekologiseen realismiin. Fenomenologinen reduktio voi osoittaa, ettei maailma ole vain objektiivinen esinevarasto vaan elävä ilmenemisen kenttä. Praksis voi osoittaa, että tämä maailma on historiallisesti tuotettu ja siksi myös muutettavissa. Mutta ekologinen realismi lisää tähän kolmannen väitteen: maailman muuttaminen ei tapahdu tyhjiössä eikä pelkästään tahdon varassa, vaan aina biogeofysikaalisten reunaehtojen sisällä.
Tässä yhteydessä ekologinen realismi voidaan ymmärtää elämän tekstuurin realismina. Se muistuttaa, että elämä ei tapahdu abstraktissa maailmassa eikä pelkästään kulttuurisen merkityksen kentässä, vaan kotimaapallomme pinnan ohuessa aineenvaihdunnallisessa kudoksessa, jonka energiset, materiaaliset ja ekologiset ehdot eivät ole neuvoteltavissa pois. Energia, materia, entropia, ekosysteemien kantokyky, ilmaston rajat ja elollisen maailman omat rytmit eivät ole vain ulkoisia olosuhteita. Ne kuuluvat siihen todellisuuteen, jonka sisällä kaikki praksis tapahtuu.
Tässä mielessä ekologinen realismi ylittää sekä puhtaan fenomenologian että puhtaan voluntaristisen praksiksen. Se sanoo: maailman merkityksellinen ilmeneminen on tärkeää, mutta niin on myös maailman materiaalinen uusintaminen. Yhteiskunnallinen transformaatio on välttämätöntä, mutta sen on oltava ekologisesti mahdollinen ja hyväksyttävä.
Vapautuminen ei siis voi enää tarkoittaa vain irtautumista vanhoista tietoisuuden muodoista eikä vain vanhojen valtarakenteiden murtamista. Sen täytyy tarkoittaa myös uudenlaisen aineenvaihdunnallisen, teknisen ja yhteisöllisen järjestyksen rakentamista, joka suojelee ja uudistaa elämän tekstuuria sen sijaan että repisi sitä hajalle.
Reduktio ja muutos
Siksi kysymys “reduktio vai muutos?” on lopulta väärin asetettu, jos se ymmärretään vaihtoehdoksi.
Tarvitsemme reduktion, jotta näemme maailman ilmenemisen rakenteet emmekä jää sen naiivien itsestäänselvyyksien vangiksi.
Tarvitsemme muutoksen, jotta tämä näkeminen ei jää kontemplaatioksi vaan muuttuu maailmasuhteen käytännölliseksi uudelleenjärjestämiseksi.
Ja tarvitsemme ekologisen realismin, jotta muutos ei muutu uudeksi hybrikseksi, jossa ihminen kuvittelee voivansa muovata kaiken mielensä mukaan.
Näin katsottuna vapautuminen ei ole vetäytymistä pois maailmasta eikä pelkkää aktiivista maailman hallintaa. Se on oppimista suojelemaan, uusintamaan ja muuttamaan kotimaapallomme pinnan elämän tekstuuria siten, että kokemuksen merkityksellinen rakenne, yhteisen toiminnan käytännöllinen järjestys ja luonnon ei-neuvoteltavat ehdot tulevat yhteen.
Fenomenologiasta praksikseen, praksiksesta ekologiseen realismiin: tämä on liike, jossa Schole ei katoa, mutta sen on avauduttava Polikseen, Oikokseen ja Agoraan – lopulta yhteiseen planetaariseen vastuuseen.
Viite
(1) Ahlroth, J. 2025. Kirje Buddhalta. SKS kirjat Helsinki.
—–
Olen hyödyntänyt moninaisesti tekoälyä tekstin muotoilussa.
… julkaisi tämän uudelleen!