Minun sukupolvelle on taottu päähän ulkopolitiikasta kaksi asiaa:
Ensiksi: maantiedettä emme voi muuttaa, se on ja pysyy.
Toiseksi: Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän tulee olla täysin varma siitä, että missään olosuhteissa Suomen kautta ei avaudu mahdollisuutta uhata Leningradin/Pietarin turvallisuutta. Yksinkertaista, selkeää, ymmärrettävää ja hyväksyttävää.
Nyt tuo varmuus on menetetty: Suomi on luvannut kauttakulkuoikeuden NATOn nopean toiminnan joukoille myös kriisin oloissa. Ehtona on että jos kutsutaan. Venäjän kannalta tämä merkitsee, että se ei voi olla varma siitä, että Suomea ei käytetä kauttakulkureittinä kriisin oloissa.
On siis tapahtunut fundamentaalinen muutos Suomen ulkopolitiikassa. Seuraukset tulemme näkemään hyvin pian.
NATO on US johtoinen sotilasliitto. Vielä hetki sitten Obaman neuvoantajanakin toiminut Zbigniew Brzezinski kävi suurta sakkipeliä Euroopan vasallivaltioilla (The grand chessboard – American Primacy and Its Geostrategic Imperatives, 1997 s. 40): US:n “imperiaalisen geostrategian kolme suurta imperatiivia ovat estää salaliitot, pitää vasallivaltiot turvallisuusriippuvuudessa ja estää barbaarien (Venäjä ja Kiina, mvv) liittoutoutumasta yhteen”. Vaikka Brzezinskin sanasto on sittemmin muuttunut US:n “stragiseksi visioksi” (2012) ja “värivallankumousten” kautta toteutetuksi konversiopolitiikaksi, tavoite on yksi ja sama: vapaakaupan kautta tapahtuva maailman hallinta.
Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Sympatiapisteitä Venäjälle ei ole mitään syytä jakaa. Neuvostoliitto oli valtiokapitalismin mallimaa. Venäjä elää nyt harvainvaltaisen finanssikapitalismin kourissa. Siinä se ei paljonkaan poikkea Yhdysvalloista tai Kiinasta. Kaikilla niillä on syvällä kyntävät energia- ja luonnonvaroihin sekä vapaakauppaan liittyvät kansalliset elintärkeät intressit, joita ne ajavat keinoja kaihtamatta. Demokratia ja kapitalismi eivät enää pitkään aikaan ole kulkeneet käsikädessä.
Mutta maatiede ei ole muuttunut, eikä muutu. Pohjoisen Euroopan vakaus on ollut aina ja tulee olemaan kiinni Itä-meren ympärillä olevien maiden turvallisuuspoliittisten intressien tasapainoisesta huolehtimisesta.
Eurooppa tulee selviämään edessä olevasta puristuksesta vain tukeutumalla Euroopan vuosisataiseen edistykselliseen perinteeseen, jonka avainsanoja ovat demokratia, solidaarisuus ja tasa-arvo. On taas kansanrintamapolitiikan aika.
Hyvä avaus, toivottavasti jatkokin pysyy realiteettien rajoissa.
Muutos näkyy ehkä jo ilmavalvonnan testaamisena. Jyrkkä kyllä kansanrintamalle. Aluksi keskustan kanssa yhteinen välikysymys ulkopolitiikasta?
Melko kyyninen näkemys värivallankumouksista niputtaa ne pelkäksi amerikkalaisten manipulaatioksi.
Kehotan tutustumaan esim. F. W. Engdahlin teokseen Full Spectrum Dominance (2009). Kysymys on pikemminkin siitä, millaista demokratiaa US:n pakonomainen pyrkimys laajentaa vapaakauppa-alueita tuottaa. Kuluttaja/palkkatyöläinen -malli varmaan näyttäytyy mahdollisuutena, jopa edistyksenä, kun sitä katsoo korruptoituneiden ja taloudellisesti romahtaneiden valtioiden sisältä. Uskonpa että pettymys tulee olemaan suuri.
Hyvä kirjoitus Volaselta. Itse raapustin seuraavaa:
Suomi EU:n imperialistisen laajentumisen ytimessä?
Kun valtio- tai valtioiden yhdistelmä, joko valtioliitto tai liittovaltio, ryhtyvät laajentamaan rajojaan tai vaikutustaan tai molempia, puhutaan imperialismista: ”Imperialismin perinteisen ja kapeimman määritelmän mukaan imperialismina pidetään valtion pyrkimystä väkivaltaisesti laajentaa omaa aluetta tai vaikutusaluetta. Imperialismi voidaan määritellä myös suurvaltapolitiikaksi, jossa tavoitteena on mahdollisimman laaja vaikutusvalta maailmassa.” (Wikipedia)
Tästä määritelmällisestä lähtökohdasta käsin Euroopan Unioni on jo pitkään toiminut imperialistisin periaattein, vaikka eihän tämä valtioliitto sitä itse pysty tunnustamaan – ainakaan julkisesti.
Suomen asema tässä EU:n imperialismissa on ollut varsin mielenkiintoinen alkaen aina vuodesta 2004:
”Olli Rehn sai hoitaakseen EU:n laajentumiskomissaarin salkun
Suomen EU-komissaari Olli Rehn (kesk) sai hoitaakseen EU:n laajentumiskomissaarin salkun. Marraskuussa toimintansa aloittavan komission puheenjohtaja José Manuel Durao Barroso ilmoitti salkkujaosta torstaina 12.8.2004
Rehnin tehtävät pitävät sisällään EU:n seuraavan laajentumisen valmistelun. EU on jo aloittanut jäsenyysneuvottelut Bulgarian ja Romanian kanssa. Jos väistyvä komissio päättää lokakuussa aloittaa neuvottelut myös Turkin kanssa, Rehnin tehtäviin tulee kuulumaan myös Turkin jäsenehtojen täyttymisen seuraaminen. Rehnin toimialuetta ovat lisäksi entisen Jugoslavian valtiot sekä Albania.” Sanoi Suomen suurlähetystö Wienissä 8.9.2004 eli kymmenen vuotta sitten.
On samalla huomattavaa ja hyvin ajankohtaista havaita, että ”Europarlamenttiedustaja Alexander Stubbin mukaan laajentumiskomissaarin salkku on huomattavasti painavampi kuin Suomen aikaisemmin saamat salkut.” Jatkaa em. suurlähetystö uutisointiaan.
Nyt on sitten tämä kokoomuksen Alexander Stubb Suomen hallituksen pääministerinä ja otteet sekä Naton että EU:n suhteen näyttävät jatkavan tuolla EU:n ja Naton laajentumislinjalla. Näin ollen Suomen eduskunnan olisi syytä käynnistää välittömästi vakava kansalaiskeskustelu siitä, onko Suomen kansan etujen mukaista olla mukana näissä imperialismin perustoiminnoissa. Eikö Suomi pienenä maana ja kansalaisyhteiskuntana ole jo aiemmasta Hitler-seikkailustaan saanut riittävän karvasta kokemusta, miten tuon tyyppisessä politiikassa pakkaa käymään: jostain löytyy aina se ”Karjalan mänty”, johon pää iskeytyy ja pahastihan siinä sitten käy, hyvin pahasti.
kiitos Matti-Vesa asiallisesta jutusta, johon lisäisin muutaman pointin:
Suomi on 1990-luvulta lähtien luopunut käytännössä kokonaan Paasikiven-Kekkosen linjasta, jota voidaan varmaan luonnehtia realistiseksi tai jopa kyyniseksi ulkopoliittiseksi näkemykseksi. Sen tilalle on tullut idealistinen (liberaali) doktriini länsimaisista arvoista, demokratiasta ja laillisuudesta, doktriini, joka olisi saanut sodanjälkeiset ulkopolitiikan johtajamme tarttumaan kiukkuisesti kynäänsä ja kertomaan muutamia tosiasioita pienen kansakunnan asemasta näille haihattelijoille.
Kun Clintonin hallitus aloitti 1990-luvulla NATO:n laajentumisen itään suomalaiset poliitikot lähtivät innolla mukaan. Jälleen kerran ”takana Eurooppa, edessä inha Itä, ja toivottavasti Vienanlahdesta Laatokkaan me piirrämme demokratialla, arvoilla ja erilaisilla kehitysprojekteilla rajan”. Nämä tyypit ovat valmistelemassa Suomelle ”Ukrainan tietä”, joka ei varmaan toteudu samalla tavalla, mutta taatusti silti vaikeuttaa jokaisen suomalaisen elämää.
Kuukausikaupalla erilaiset mediat ovat rakentaneet Putinista kuvaa jonkinlaisena paholaisena, milloin hieman naurettavana, milloin taas pelottavana Ukrainan ja siinä sivussa Suomen syöjänä. Katsokaa YLE:n kanavia, kuunnelkaa radiota, kaikkialla käydään talvisotaa, jatkosotaa ja milloin Venäjää pilkataan, milloin lietsotaan pelkoa sitä kohtaan. Sanoma on, että ongelma on liki yksinomaan Putin ynnä tämän lähipiiri ja näiden unelma Euraasiasta ja Suuren Venäläisen Mielen vaikutuspiiristä. Putin ”ei ole tästä maailmasta”, kuten New York Times ilmoitti Angela Merkelin sanoneen, vaikka Merkel itse asiassa oli vain todennut, että Putinin näkökulma on toinen kuin lännen. Tavallaan on outoa, että tällä ristiretkellä innokkaimpina hääräävät juuri liberaalit ”hyvien arvojen” paasaajat.
Näyttää siltä, että etenkin eurooppalaisilta poliitikoilta – puhumattakaan leipäpalan toivossa mielipiteitään lausuvista professoreista ja tutkijoista – on turha odottaa minkäänlaista analyysia Venäjän ja ns. Lännen suhteista. Eurooppalaisten kyvyttömyyteen on selvä syy: Eurooppaa ei ole olemassa ja siksi sillä ei ole – ehkä Saksaa lukuun ottamatta – omia intressejä, omia etuja valvottavanaan. Siksi eurooppalaisten valtioiden eliitiltä kuuluu suhteessa Venäjään vain tyhjiä moralistisia purkauksia. Tai kuten Henry Kissinger jokin aika sitten kirjoitti: ”Putinin demonisaatio ei ole Lännelle politiikkaa; se on alibi politiikan puuttumiselle”.
Sen sijaan Yhdysvalloista ja jossain määrin Saksasta löytyy näkemyksiä, jotka jostain syystä eivät pääse medioissa esiin, mutta joiden esittäjillä on hieman kokemusta ja sitä kautta näkemystä konflikteista ja niiden ratkaisuista. Vanhana idealistina joudun myös outoon seuraan, niin sanottujen realistien joukkoon.
Ensimmäisenä kannattaa mainita tietysti Henry Kissinger ja hänen kirjoituksensa ”To settle the Ukraine crisis, start at the end”, Maaliskuun 5. The Washington Post. Kissingeriä tuskin tarvitsee esitellä edes kokoomuksen nappulaliigalle. Toinen on John J. Mearsheimerin artikkeli ”Why the Ukraine Crisis Is the West’s Fault
The Liberal Delusions That Provoked Putin”, Foreign Affairs –lehden Syys/Lokakuun 2014 numerosta. Mearsheimer on paitsi Chigacon yliopiston professori ja yksi keskeisiä ”Council on Foreign Relationsin” vaikuttajia. Kolmas on Jeffrey Taylerin artikkeli ” The Way Out of the Ukraine Crisis”, The Atlantic, 12.08 2014. Neljäntenä saksalainen näkemys sikäläisen Kauppalehden päätoimittajalta Gabor Steingartilta ” The West on the wrong path”.
Nämä herrat eivät ole Putinin faneja, eivätkä he ”ymmärrä” Venäjän näkemyksiä siksi, että rakastaisivat Venäjää edesmenneen Neuvostoliiton ja siihen liitettyjen unelmien jälkeläisenä. Mutta realisteina he asettavat kyseenalaiseksi koko sen utuisen tarinan, jota meille päivittäin taotaan päähän Putinin kahjoudesta ja Lännen arvoista. Seuraavassa jonkinlainen yhteenveto jutuista.
Ensin Henry Kissinger, jonka ainakin 1970-luvulla eläneet muistavat hyvin, järkytti artikkelillaan Washington Postissa, kun hän vaati lopettamaan Putinin demonisaation ja vastakohtaisuuksien lietsomisen sijaan aloittamaan neuvottelut ja sanoi myös, että Putin ei ole mikään hullu, vaan strategi. Sitten viime kuun aikana ilmestyi kolme edellä mainittua artikkelia. Niissä medioissa vallalla oleva tarina hajotetaan käytännössä palasiksi. Erityisesti Mearsheimer on hyvin systemaattinen. Nyt Putin ei ole se ”suuri saatana”, joka yrittää imaista itseensä enemmän ja enemmän maita rakentaakseen uudelleen Neuvostoliiton tai Katariina Suuren valtakunnan ja joka siksi pitäisi eristää.
Meille kerrotaan, että Länsi on Eu:n ja NATO:n kautta aloittanut aggression (Mearsheimerille EU on pelkkä NATO:n keppihevonen). Länsi järjesti aseellisen vallankaappauksen Kievissä käyttäen savuverhonaan Maidanin mielenosoituksia ja apunaan paikallisia, Puolassa NATO:n varuskunnissa koulutettuja uusnatseja (Mearsheimer). Näin valtaan saatiin tyyppejä, jotka eivät nousseet Maidanilta, vaan olivat Pentagonin ja Kansainvälisen valuuttarahaston aikoja sitten valitsemia nimiä. Tavoitteena oli ja on NATO:n ohjustukikohdat Venäjän rajalle, tavoite, joka virallisessa politiikassa kielletään, mutta jonka NATO-Ukraina komission edustajat kailottavat julkisuuteen. NATO on jo Ukrainassa, vaikka siitä ei paljon julkisuudessa puhutakaan. Toinen tavoite on viedä Venäjältä mahdollisuus käyttää hyväkseen Itä-Ukrainan teollisuuden sille tärkeitä toimituksia, kolmas tavoite on/oli viedä Venäjältä sen laivastotukikohta Krimillä ja luoda sinne NATO:n tukikohta. Neljäs tavoite on ottaa Ukraina Kansainvälisen valuuttarahaston ohjaukseen ja soveltaa siihen rahaston politiikalle tyypillistä ”shokkihoitoa”, minkä kautta ukrainalaiset olisivat valmiita toimimaan halpatyövoimana kehittyneille eurooppalaisille maille, etunenässä Saksalle, mutta myös muille ja näin auttaa osaltaan näitä maita ”rakennemuutokseen”. Tätä kautta voitaisiin kamppailla Kiinaa ja muita perinteisiä halpatyövoiman maita vastaan ja samalla dumpata halvalla tuotettua tavaraa Venäjälle.
Kaikki neljä kirjoittajaa ovat sitä mieltä, että Ukrainan kriisi on tulos Lännen väärästä politiikasta ja Putinin ja Venäjän toimet pikemminkin reaktioita (eikä kyse ole siitä, ovat Venäjän toimet oikeutettuja vai eivät, koska Hobbeslaisessa ja Schmittiläisessä katsannossa oikeutta ei ole valtioiden välisissä suhteissa: valtio, joka puolustaa omaa olemassaoloaan, puolustaa sitä kaikin mahdollisin keinoin eikä se ole minkään lain alainen jne.)
Itse asiassa näiden neljän herran pointti on yksinkertainen: koska koko virallinen tarina Ukrainan konfliktista on valheellinen, on mahdollista ratkaista konflikti tunnustamalla tosiasiat ja neuvotella niiden pohjalta.
Lännen olisi luovuttava ohjustukikohtien rakentamisesta Ukrainaan ja Itä-Ukrainan teollisuustuotteiden viennin estämisestä, jotta alue rauhoittuisi, hyväksyttävä Krimin itsenäisyys ja Venäjän laivastotukikohtien olemassaolo. Venäjän olisi hyväksyttävä Ukrainan ja EU:n taloudellinen yhteistyö, kunhan Ukraina pysyy sotilaallisesti puolueettomana (so. suomettuneena) jne.
Gabor Steingart muistuttaa Willy Brandtista, Berliinin pormestarista (ja myöhemmin Liittotasavallan kanslerista) muurin rakentamisen aikaan 1961. Kannattaa lukea, mitä Steingart kirjoittaa.
Imperialistisena suurvaltana esiintyvä Usa ja sen läntiset hännystelijät, ovat ottaneet oikeudekseen julistaa ”oikean yhteiskunnan mallin ja demokratian” – mikä antaa heille ”oikeuden” puuttua toisten valtioiden sisäisiin asioihin ylimpänä oraakkelina ilman mitään muita oikeudellisia legitiimi perusteita. Tämä on se viimmeisten vuosikymmenten aikainen globaali kehitys trendi,jonka tuloksista nyt ”nautimme”. Tästä perusasetelmasta johtuen – ei ole ollenkaan sattumaa se – että maailmamme on muuttunut vastakkaisten voimien temmellyskentäksi,jossa sotilaallinen voima ja kyky on ensisijaista ja ratkaisevaa. Tässä kehityksessä nykyinen valtaapitävä eliittimme on valinnut jälleen samoin kuin ennen toista maailmansotaa – valinnut olettamansa suuremman voiman puolella olon,Usan,jota se koittaa kaikintavoin palvella ja liehakoida – riippumatta sen teoista ja toimista – jotka todellisuudessa alkavat vertautua paljossa Hitlerin ”kolmannen valtakunnan” toimiin. Johtavalta eliititämme on tykkänään kadonnut esitys sanastostaan pariteetti,tasa-arvoisuus ihmisten ja kansojen välillä. Kun Usan hallinnon murharyhmät terrorisoivat ja murhauttavat ei valtioiden johtavia päättäjiä – hallinnossamme on myötämielinen hiljaisuus,mutta – kun kansainvälinen läntinen propagandakoneisto kehittää ”uskottavan” syylistävän tarinan Venäjän ja Kiinan päänmenoksi – viestimissämme räjähtää ”totuuden puhujien” armeija vaatimaan näitä tilille. Näin tasa-arvoinen on meidän läntinen informaatiomediamme – eikä se tiedä hyvää. Menneisyyden 20/30-luku on tästä hyvänä osoituksena,osoituksena siitä – mihin katteeton vihankylvö voi pahimmillaan johtaa.