Paavo Väyrynen vetosi viime maanantain kapina-julistuksessa (blogissaan 25.1.) useammassa kohdassa alkiolaisuuteen, jonka Juha Sipilä on puolueen puheenjohtajana Väyrysen mukaan pettänyt. Petokseen puolueen perusaatetta vastaan Sipilä ei ole syyllistynyt vain politiikassa, vaan on lisäksi varmistanut petturi-linjansa pitävyyden sekä eduskuntaryhmän avain-paikkojen että puolueen ministeripaikkojen miehityksellä.
Väyrysen katkeruus Sipilää kohtaan on sitäkin syvempi kun hän puoluekokouksen jälkeen oli uskonut, että ”Juha Sipilästä saattaa tulla Keskustan puheenjohtajana ensimmäinen, jonka poliittiseen linjaan voin olla tyytyväinen.”
Kepun linjaa vetävät Väyrysen mukaan nyt puolueen lestadiolaiset ja liberaalit, jotka taipuvat kaikessa kokoomuksen liberaali-politiikkaan. ”Kansantaloutta yritetään tervehdyttää epätoivoisesti sisäisen devalvaation ja leikkaus-politiikan keinoin, vaikka tarjolla olisi parempi vaihtoehto, eroaminen euro-alueesta. Tästä ei suostuttu keskustelemaan. Eurooppa-politiikan linjana on federalismi.”
Suomalaisessa politiikassa tapahtuu harvoin mitään niin dramaattista, kuin tämä Paavo Väyrysen kapina omaa puoluettaan vastaan. Sen eri ulottuvuuksia tullaan pohtimaan pitkään; ei vähiten Kepun sisällä. Ulkopuolisia analyyseja tullee niinikään runsaasti, lopulta ehkä väitöskirjojakin, koska argumentit, joihin Väyrynen vetoaa, avaavat politiikan ideologisia syvävirtoja poikkeuksellisen haastavalla tavalla.
En tässä yritä kosketella niitä kaikkia. Kaivoin kuitenkin esiin Seppo Niemelän kirjan Ajankohtainen Alkio (Maahenki Oy 2012) palauttaakseni mieleen, mitä alkiolaisuus oikein on. Seppo Niemelä on viime vuonna aivan liian varhain kuollut Santeri Alkion elämään ja ajatteluun syvällisesti perehtynyt filosofian tohtori. Tunsin Niemelän vuosikymmenien takaa yhteisten kansansivistys-harrastustemme tiimoilta. Hänelle Alkio ei ollut vain Maalaisliiton/Kepun ja Suomen yleisen poliittisen historian takia mielenkiintoinen tutkimuskohde. Hän oli itse alkiolainen par excellence.
Santeri Alkio syntyi vuonna 1862 ja kuoli vuonna 1930. Hän ei ollut Maalaisliiton perustaja, jos sellaiseksi ylipäänsä voidaan nimetä joku yksi henkilö, mutta hän oli mukana vahvana vaikuttajana aivan alusta alkaen. Hänestä tuli pian puolueen ideologinen johtohahmo. Vuonna 1906 hän oli mukana perustamassa Ilkka-lehteä, jonka päätoimittaja hänestä tuli. Kansanedustajana hän toimi vuoteen 1922, jonka jälkeen hän keskittyi pelkästään kirjoittamiseen. Hän kirjoitti elämänsä aikana useita romaaneja ja pohtivia yhteiskunnallisia teoksia.
Kun Alkiota arvioidaan, tärkein lähtökohta on ymmärtää, että se Suomi, jossa hän tempautui mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja politiikkaan, oli Venäjän keisarikunnan osana oleva autonominen suuriruhtinaskunta. Toinen tärkeä lähtökohta on sen tiedostaminen, miten ylivoimaisen maatalousvaltainen maa oli, vaikka 1800-luvun jälkipuoliskolla maahan oli jo syntynyt joitakin vahvoja teollisuuskeskuksia. Venäjällä maaorjuus oli lakkautettu vain muutama vuosikymmen aikaisemmin. Suomessa vallitsi perinteinen talonpoikainen vapaus. Kaikkialla Venäjällä talonpojat/torpparit olivat ’yhteistä rahvasta’, joilla oli vain erittäin rajoitetusti valtiollista vaikutusvaltaa. Suomessa talonpojilla oli oma ns. sääty valtiopäivillä, joilla itsellään oli vain neuvoa antava asema, ja joka oli alkanut kokoontuakin säännöllisesti vasta 1860-luvulla.
Muutoksen pysähtyneeseen yhteiskunnalliseen tilaan toi Venäjän tappio sen Japania vastaan käymässä sodassa vuonna 1905. Se johti Venäjällä suureen yleislakkoon ja duuman perustamiseen, Suomessa yksikamarisen eduskunnan perustamiseen. Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin vuonna 1907. Nämä vuodet eivät olleet vain valtavan kansallisen heräämisen ja itsetunnon voimistumisen aikaa, vaan ennen kaikkea kansan heräämisen ja poliittisen järjestäytymisen aikaa. Sosiaalidemokraatit, jotka saivat pääosan voimastaan pientilallisilta ja torppareilta, tulivat valtavalla voimalla eduskuntaan. Talonpoikaisen väestön edustamisesta kilpailemaan syntyi muutama vuosi vanhan työväenpuolueen perustamisen jälkeen Maalaisliitto.
Näissä vielä vakiintumattoman, mutta väkevässä syntymisensä prosessissa olevan demokratian oloissa Alkio opasti talonpoikaista kansaa henkilökohtaiseen kansalaisuuteen ja sivistyneen yhteiskunnan rakentamiseen. Hänen oppi-isiään olivat J. W. Snellman ja Agathon Meurman. Alkio näki yhteiskunnallisena visionäärinä paljon aikalaisiaan pidemmälle. Hän oli sisäistänyt voimakkaasti yhteiskunnallisen – sekä taloudellisen että poliittisen – kehityksen ajatuksen. Alkiolla se tarkoitti universaalin ja tasa-arvoisen ihmisyyden pohjalle rakentuvaa maailmankuvaa. Suomessa sisäisesti se tarkoitti kansalaisten sivistyksen perustalle rakentuvan demokraattisen suvaitsevaisuuden ja yhteistyön rakentamista. Maailmanlaajuisesti se merkitsi sellaisen Suomen rakentamista, joka globaalissa kehityksessä ottaa luontevan, toisia kansoja kunnioittavan ja niiden kanssa yhteistyötä tekevän paikkansa.
Kun Paavo Väyrynen Euroopan unionin ja euron vastustamisessaan vetoaa Alkioon, hän tekee itsensä naurunalaiseksi niiden ihmisten silmissä, jotka ovat perehtyneen Santeri Alkion ajatteluun. Kukaan, ei edes Paavo Väyrynen, voi tietää, mitä Alkio – jos eläisi – ajattelisi tänä päivänä Euroopan integraatiosta. Voimme vain arvailla. Pidän omaa arvaustani sen perusteella, mitä tiedän Alkion ihmis- ja maailmankuvasta, pätevämpänä kuin Väyrysen arvausta. Uskon, että Alkio olisi omien lähtökohtiensa takia integraation vankka kannattaja. Todennäköisesti hän pohtisi, miten unionia tulisi kehittää, jotta se olisi instituutiona demokraattisempi ja sosiaalisempi. Luultavasti häntä myös askarruttaisi se, miten unioni lunastaa parhaiten paikkansa laajemmassa globaalissa kehityksessä. Luultavasti hän pohtisi paljon sitä, mitä on rakentava EU-kansalaisuus, ja miten sitä voidaan sivistystyöllä edistää.
Pidän myös varmana, että Alkio olisi edelleen valtio-instituution vankka kannattaja, mutta suhtautuisi täysin torjuvasti valtion suvereniteetin sellaiseen tulkintaa, joka torjuu yhteistyön kansainvälisissä ja ylikansallisissa organisaatioissa tai pyrkisi sulkemaan rajoja niiden avaamisen sijaan. Väyrysen populismi ja hänen itsekeskeinen uhoamisensa eivät saa mitään pohjaa Alkion maailmankatsomuksesta ja sivistysihanteesta.
En tässä yritä kosketella niitä kaikkia. Kaivoin kuitenkin esiin Seppo Niemelän kirjan Ajankohtainen Alkio (Maahenki Oy 2012) palauttaakseni mieleen, mitä alkiolaisuus oikein on. Seppo Niemelä on viime vuonna aivan liian varhain kuollut Santeri Alkion elämään ja ajatteluun syvällisesti perehtynyt filosofian tohtori. Tunsin Niemelän vuosikymmenien takaa yhteisten kansansivistys-harrastustemme tiimoilta. Hänelle Alkio ei ollut vain Maalaisliiton/Kepun ja Suomen yleisen poliittisen historian takia mielenkiintoinen tutkimuskohde. Hän oli itse alkiolainen par excellence.
Ahaa tässäpä meillä on sanansaattaja vuodelta 2012, joka TIESI mitä Alkio ajatteli 1900- luvun alussa. Epäilen, että hän ajattelisi samoin tänä päivänä.
Kiitos tästäkin puheenvuorosta, mutta nykyisinä internet- aikana olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää , että blogien kautta kansalaiset toisivat julki OMIA mielipiteitään. Se, että blogi- kirjoittaja käyttää sivistys- sanoja ( jopa ranskalaisia) kirjoituksissaan osoittaa vain moukkamaisuutta
Paavo Väyrysen vaatimus Suomen erosta EMU- jäsenyydestä ratkaisemalla kansanuudistuksella on tarpeellinen.
Katso sinäkin kuinka pohjoismainen hyvinvointivaltio rapautuu…
Ehkä Väyrynen ajaa vain omaa etuaan, en tiedä, mutta käsittääkseni Alkio ajoi köyhän kansan etua ja puolusti sivistystä.
Keskustan nettisivuilla todetaan puolueen arvoista: ”Keskusta rakentaa politiikkansa ihmisen, ei järjestelmän tarpeille. Sata vuotta sitten Keskustan aatteeseen vahvasti vaikuttanut Santeri Alkio linjasi:
”Ihmisyyden kehitystarve ja sen edellytykset on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi.” ( Santeri Alkio, Maalaisliittolaisesta näkökulmasta. Nälkäisille leipää, työttömille työtä. Vaasa 1919, s. 11.)”
Tässä mielessä Väyrysen vetoamainen Alkioon on mielestäni enemmän kuin tervetullut muistutus keskustalaiselle pääministeri Sipilälle.
Naurettavia ajatuksia…
Tarkasti ottaen, hyvä Show must go on,
olen sanonut vain, että vaatimusta euro-erosta Paavo Väyrynen ei voi perustella alkiolaisuudella. Se on epärehellistä demagogiaa.
Pitäisikö Suomen erota Euroopan rahaliitosta ja luopua eurosta, on oma kysymyksensä. Minä pidän ajatusta huonona, mutta sen perusteleminen olisi toisen tarkastelun aihe. Totean tässä siis vain moukkamaisesti: discussion goes on!
Miten unionia tulisi kehittää, jotta se olisi instituutiona demokraattisempi ja sosiaalisempi?
Ei sen ole tarkoituskaan tulla demokraattisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, vaan epädemokraattisemmaksi ja byrokraattisemmaksi suuryritysten etujen ajajaksi. Valtaa keskitetään entistä enemmän unionille, kansallisvaltioiden parlamenteille jää vain hieman valtaa. Ne olisivat kuin unionin kunnanvaltuustoja.
Suomi liittyi EMU:uun ilman kansanäänestystä, siis hyvin epädemokraattisin muodoin. Se oli vähemmän viisasta politiikkaa. Nyt olisi aika erota ennen kuin on myöhäistä, koska olemme menossa Kreikan kaltaiseen talous- ja yhteiskunnalliseen kriisiin: leikkauksia leikkausten perään, jotka kohdistuvat pahiten köyhiin, sosiaaliturvaan ja koulutukseen. Leikkaukset kyllä onnistuvat mutta potilas on vaarassa kuolla…
Paavo Väyrysen kansalaisaloite EU:n rahaliitosta eroamiseksi on järkimiehen tekoa, mutta nykyisen hallituksen ministerit ovat sen verran kevyen sarjan poliitikkoja, ettei Stubbilla, Sipilällä ja Soinilla ole edellytyksiä oivaltaa miksi EMU:sta kannattaa erota. He ovat valinneet leikkaamisen ja kurjistamisen tien. Se tie vie kansan kurjuuteen.
EU on poliittinen organisaatio ja poliittinen foorumi. Siitä ei voida sanoa, että se ikäänkuin olemuksellisesti on sitä tai tätä. EU kehittyy siten kuin eurooppalaiset haluavat. Eurooppalaisilla ei tietenkään ole vain yhtä mielipidettä, vaan unionin kehitystä halutaan viedä milloin minnekin. Viisasta on kasvattaa niitä voimia, jotka haluavat tehdä unionista demokraattisemman ja sosiaalisemman. Oikeistolaiset ajatukset näyttävät nyt olevan niskan päällä, mutta sen ei tarvitse olla ikuista.
Suomela:”Kukaan, ei edes Paavo Väyrynen, voi tietää, mitä Alkio – jos eläisi – ajattelisi tänä päivänä Euroopan integraatiosta. Voimme vain arvailla.”
Tuo on totta. Niin Väyrysellä kuin minullakin on siihen vielä (?) oikeus :
Alkio omaksui jo varhain J. V. Snellmanin ihanteen suomenkielisestä sivistysvaltiosta ja kansasta. Alkio, kuten Snellmankin, ymmärsivät sen tosiasian, että sivistyksen täytyy lähteä yksilöstä, kansalaisista itsestään. Vain siten voi demokratia toteutua. Minun käsitykseni mukaan Alkio sitoi demokratian kehittymisen sivistykseen.
Se, että suomalaiset federalistiset piirit perustelevat Euroopan liittovaltiota Alkion sanomisilla on vähintäänkin yhtä pahaa propagandaa kuin Väyrysen alkiolaisuuteen turvautuminen.
Alkio nimittäin sanoi: Jotta Eurooppa selviäisi, valistunut sivistys, sen luomat demokraattiset oikeusvaltiot, niiden yhteistyö ja yhteistyö sivilisaatioiden kanssa on otettava kaiken valtiollisen ja eurooppalaisen politiikan pohjaksi.
EU-federalistit , ja Emu-kannattajat, nojaavat Alkioon seuraavaan lausahdukseen , mutta ”unohtavat ” sivulauseen.Tunnetuksi on tullut hänen korkealentoinen pohdiskelunsa yhteismarkkinoihin ja yhteisvaluuttaan nojaavien Euroopan yhdysvaltain perustamisesta. Alkio piti yleiseurooppalaisen liittovaltion perustamista mahdollisena heti, kun ”kommunismi ja kapitalismi olisivat sortuneet”.
Tuosta päämäärästä olemme vielä kaukana. Kommunismi aatteena on kärsinyt haaksirikon, mutta maailmanlaajuinen kapitalismi voi hyvin ja sen vaikutus mm. pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden itsenäisyyteen on kasvamassa. Meidän suloisessa Suomessamme täytyy AINA Alkion kannattamassa, ja puolustamassa, yksikamarisessa eduskunnassa nykyään huomioida se, että EU-lainsäädäntö on ensisijaista ja omamme toissijaista.
Kuvaavaa nykymenolle on, että olemme joutuneet taantumukselliseen kierteeseen:
Luokkaerot ovat kasvaneet ja fasistiset ääriliikkeet ovat saaneet voimaa ( sivistys häviää).
Ajattominta Alkion sanomassa on seuraava: Kommunismin vastaista kansanliikettä vastaan ei Alkiolla periaatteellisesti ollut yhtään mitään, mutta liikkeeseen pesiytyneet ”fascistit” ja näiden ”vallankaappaus- ja diktatuurihommat” herättivät hänessä jo varhaisvaiheessa vastenmielisyyttä. Lapualaisten laittomuudet Alkio tuomitsi välittömästi ja syytti Kokoomusta kyynisestä yrityksestä hyötyä kansanliikkeen toiminnasta. Heinäkuussa vuonna 1930 sairauttaan ja ikäänsä valitellut Alkio kirjoitti päiväkirjaansa Lapuan liikkeeseen liittyen merkinnän ”Voi Jumalani. Älä jätä kansaani siihen johtoon joka nyt keräilee ohjaksia käsiinsä”.
Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta nojasi positiiviseen vapauteen:
Positiivisella vapaudella voidaan tarkoittaa yleistä kykyä saavuttaa tahtonsa mukaisia päämääriä tai mahdollisuutta harjoittaa kansalais- tai ihmisoikeuksia, saada osa yleisesti arvokkaina pidetyistä asioista (koulutus, terveydenhoito, työ, asunto, kulttuuri ym.) ja siten myös oikeutta tulla autetuksi. Positiivinen vapaus voi siis tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan jäsenille taataan tietyt oikeudet heidän lähtötilanteestaan, esimerkiksi varallisuudesta, riippumatta. Positiivinen vapaus on esimerkiksi sosiaaliliberalismin, sosialismin, kommunitarismin ja eräiden konservatismin (mm. Alkiolaisuus) muotojen korostama vapauden laji. Muun muassa jo Rousseau, Hegel, Herder ja Marx pitivät positiivista vapautta tärkeänä.