Joschka Fisherin tuoreen Epäonnistunut Eurooppa? kirjan kannessa on kustantajan (Intokustannus) laatima puffiteksti: ”Saksan vihreiden paha poika etsii vastauksia Euroopan kohtalonkysymyksiin. Helppoa se ei ole.”
Itse olisin kirjoittanut tekstin jälkimmäisen virkkeen toisin: Helppoja ne eivät ole (nimittäin Euroopan kohtalonkysymykset). Mitä taas Fisheriin tulee, hän itse asiassa tuntuu melko helposti löytäneen niihin vastaukset – yhden suuren ratkaisun.
Juuri se on Fischerin kirjassa kiehtovaa ja tekee siitä tavattoman selkeän ja lukukelpoisen, mutta onko hänen analyysinsa oikea, ja onko hänen ratkaisunsa Euroopan ahdinkoon oikea?
Kirjan julkistamistilaisuudessa Olli Rehn kiinnitti huomion kirjan saksankielisen nimen Scheitert Europa? epätarkkaan suomennokseen. Fischer ei pohdi, eikä kirjan nimikään viittaa siihen, että Eurooppa olisi alunperin, hiljattain tai joskus historiansa kulussa epäonnistunut, vaan kysymys on siitä, epäonnistuuko Eurooppa nyt nykyisten haasteidensa edessä.
Mikä Eurooppa?
Eurooppa-sanakin kirjan nimessä on varmuuden vuoksi syytä avata. Se tarkoittaa Fischerille instituutiota, Euroopan unionia. Kirjan sisällön perusteella voi kyllä ajatella, että se viittaa Eurooppaan myös yleisemmin historiallisena ja poliittisena kokonaisuutena, vaikkei sillä olisikaan institutionaalista muotoa Euroopan unionina. Fischeriä ahdistaa Euroopan unionin epäonnistumisen mahdollisuus siksi, että unioni on ollut ja on edelleen tavattoman onnistunut, viisas – ja itse asiassa maanosallemme aivan välttämätön projekti.
Kirjan ensimmäisen luvun otsikko on ’Suuri pamaus’. Sillä Fischer viittaa sunnuntaipäivään 14. syyskuuta vuonna 2008, jolloin vastuulliset tahot Yhdysvalloissa päästivät investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin. Se merkitsi paitsi USA:n myös Euroopan ja Euroopan unionin ajautumista kriisiin.
Mikä kriisi?
Fischer ei puhu kriisistä vain talouskriisinä, vaan tarkoittaa ensisijaisesti poliittista kriisiä. ”Kriisi”, toteaa Fischer ei käsitteenä tarkoita vain epäonnistumista, vaan sellaista päätöksenteon tilannetta, jossa voi joko epäonnistua tai edetä, mutta päättäjät eivät tiedä, mitkä päätökset johtavat mihinkin, eivätkä hämmentyneinä kykene tehokkaaseen päätöksentekoon.
Fisher tekee kriisistä kolme johtopäätöstä. Ensinnäkin sen, että euro on onnistunut pysymään hengissä ennen kaikkea poliittis-historiallisista ei siis taloudellisista syistä. Toisena johtopäätöksenään hän tekee sen, että euron äkillinen loppu voitaneen sulkea pois. Todellinen vaara ei olisikaan sen äkillinen loppu, vaan Euroopan kansojen keskinäisen solidaarisuuden vähittäinen hiipuminen. Kolmas johtopäätös on ennustus. Talouskuri-politiikka, luopuminen eurooppalaisesta visiosta ja jumittuminen pikkumaisen pragmatismin ja unionin uudelleen valtiollistumisen politiikkaan levittävät syntyneitä erimielisyyksiä ja ristiriitoja taloudelliselta ja sosiaaliselta saralta politiikan puolelle. Se jatkuu joka ikinen päivä, jos jatkamme edelleen samalla kurssilla.
Fischer toteaa tosiasiana, että erimielisyydet hallitusten välisen yhteistyön kannattajien ja unionin federalistisen kehittämisen kannattajien välillä ovat jatkuneet pitkään. Nyt on kuitenkin avautunut Euroopan kehittymismahdollisuuksia, jotka ovat kovin toisenlaisia kuin näiden leirien puhdasoppiset kannattajat ovat aikaisemmin ajatelleet.
Kriisi on jo saanut EU:ssa aikaan muutoksia, joiden toteuttamiseen olisi mennyt normaaliaikoina vuosia tai vuosikymmeniä – jos niitä olisi ylipäänsä saatu aikaiseksi koskaan.
Mitä historia opettaa?
Fischer itse ei peittele federalismiaan, vaan näkee paljon vaivaa todistaakseen, että ajatus Euroopasta yhtenäisenä poliittisen kokonaisuutena on vanha, eikä ole koskaan kuollut sitten Rooman valtakunnan päivien. Kirjan luku ’EU ja Euroopan historia’ onkin jo itsessään riittävä peruste ostaa ja lukea kirja. Se on tiivis, oppinut ja elegantti katsaus Euroopan ja Eurooppa-idean poliittiseen kehitykseen.
Oleellista siinä kehityksessä on, että pitkään – todella pitkään! – Eurooppa-ideaa on toteutettu voimapolitiikan keinoin, jolloin aina jokin valta on ollut laajempaa alueellista yhtenäisyyttä ylläpitänyt hegemoni. Valtiollinen ja kansallinen demokratiakehitys alkoi tietty jo 1800-luvun Euroopassa, mutta ajatus Euroopasta ylikansallisena demokraattisena yhteisönä on syntynyt ja on kehittymässä vasta Euroopan unionin myötä. Tässä suhteessa EU on historiallisesti täysin uusi ja uniikki ilmiö.
Kirja sisältää paljon tarkkanäköistä ja viisasta pohdiskelua myös siitä, miten erilaiset lähtökohdat USA:lla ja Euroopalla on ollut kehittää laajempaa poliittista yhteisöä. Suurin ero on tietysti kielioloissa. Pohjois-Amerikassa liittovaltiota on rakennettu yhden kielen, englannin, varassa. Vaikka Euroopassakin englanti erityisesti toisen maailmansodan jälkeen on kohonnut tärkeään asemaan yhteisenä kielenä, Eurooppa on ja pysyy monien kielikulttuurien maanosana.
Kaksi perinnettä
Fischer on saksalainen. Sitäkin nautittavampaa on lukea hänen ankarat madonlukunsa saksalaiselle traibalismille, joka on tietysti perua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tilkkutäkin kaltaisesta jakautumisesta lukemattomiin ruhtinaskuntiin. Myös ranskalaisten osoittaman kyvykkyyden rakentaa vahvaa keskushallintoa Fischer juontaa historiasta – ja luultavasti täysin paikkansa pitävästi. Molemmat perinteet vaikuttavat vahvasti, kun Eurooppa kehittelee sisäiselle keskinäiselle yhteistyölleen parasta institutionaalista muotoa. Fischer pitää unionin kehittämisen avainkysymyksenä Saksan ja Ranskan kykyä tehdä se yhteisymmärryksessä. Tämä on realismia, jossa Fischer on varmasti oikeassa.
Fischer näkee monia syitä, miksi Euroopan unionin tulisi kyetä olemaan paljon nykyistä vahvempi poliittinen toimija: mm. tarve tasa-arvoistavaan globaaliin talouspolitiikkaan, tehokas kehitysyhteistyöpolitiikka, ilmasto- ja muu ympäristöpolitiikka, ihmisoikeuspolitiikka, turvallisuuspolitiikka. Ongelma asettuu Fischerin mielessä siten, että unionin jäsenmaiden tulisi kyetä yhteisen (ja viime kädessä jokaisen jäsenvaltion oman) edun nimissä päättämään, mitkä ovat sellaisia asioita, joissa jäsenvaltioiden olisi viisasta – yhteismarkkinoiden lisäksi – luovuttaa suvereniteetti unionille.
Antaako Putin vauhtia?
Piiskatessaan unionia näiden kysymysten ymmärtämiseen Fischer nostaa vahvasti esiin Vladimir Putinin politiikan, joka Krimillä ja Ukrainassa polkee kaikkia kansainvälisen oikeuden normeja, pyrkii hajottamaan unionimaiden yhtenäisyyttä ja luomaan Venäjän ja unionin välille hajoita-ja-hallitse tilanteen. Jos Fischer tässä asiassa liioittelee vaaraa – mikä ei ole mitenkään ilmiselvää – hän tekee sen tavattoman hyvin argumentoiden.
Fischerin ’suuri ratkaisu’ perustuu analyysiin, jonka mukaan euromaat ovat avainasemassa unionin institutionaalisessa kehittämisessä. Peruskirjan muutokseen kaikkien EU-maiden yhteisellä päätöksellä ei nykyoloissa ole mahdollisuutta. Sen sijaan jäsenmaiden keskinäisellä sopimuksella (Schengen-sopimuksen tapaan) euro-maat voisivat muodostaa unionin tietoisen kehittämisen ytimen. Jos – ja se on suuri jos – Saksa ja Ranska voivat sopia yhteisestä visiosta.
Optimistinen puheenvuoro
Kirjan arvioinnin kannalta on oikeastaan sivuseikka, ovatko kaikki Fischerin ’suuren ratkaisun’ yksityiskohdat kohdallaan. Kirja on vahva ja selväsanainen puheenvuoro unionin kehittämisen puolesta realistisen kehitys- ja tilanneanalyysin pohjalta.
Paitsi sopimista niistä keskeisistä asioista, joissa unionin tulisi saada lisää itsenäistä toimivaltaa, Fischer haluaa vahvistaa Euroopan parlamentin ja komission asemaa. Nämä ovat pyrkimyksiä, joiden kannattajaksi minäkin ilmoittaudun mielihyvin. Kyse on unionin demokratiavajeen vähentämisestä ja sen demokraattisen legitimiteetin vahvistamisesta.
Kirja on optimistinen ja toivoa herättävä puheenvuoro Euroopan tilanteessa, jossa nyt päällekäin olevat talous- ja pakolaiskriisi tuottavat paljon paniikinomaista takertumista nationalismiin. On suorastaan kutkuttavan nautittavaa lukea, miten Fischer on osannut kääntää talouskriisin Euroopan unionille tuottaman uhan positiiviseksi haasteeksi ja mahdollisuudeksi mennä eteenpäin.
Tämän jutun otsikon kysymyksen ’Onnistuvatko eurooppalaiset?’ saakin mielellään käsittää seuraavasti: onnistuuko eurooppalainen politiikka ja onnistuvatko eurooppalaiset poliitikot (1) säilyttämään Euroopan unionin sinä rauhan, vakauden ja vaurauden takaajana, jollaiseksi se perustettiin ja (2) onnistuvatko he vauhdilla tasa-arvoistuvassa ja kiihtyvästi globalisoituvassa maailmassa rakentamaan nykyistä sosiaalisemman Euroopan ja samalla kehittämään Euroopan unionista vahvan globaalin toimijan demokratian arvojen puolesta. Vastuu on viime kädessä meillä kansalaisilla.
Toivottavasti Joschka Fischerin kirja hyvänä johdatuksena näihin kysymyksiin saa paljon lukijoita ja herättää vilkasta keskustelua.
Eurooppa-idea rauhan, vakauden ja vaurauden takaajana on on sinänsä hyvä ja kannatettava, mutta se ei ole oikein toiminut: demokraattisella ylikansallisella yhteisöllä on paha ”demokratiavaje” eikä se ole sattuma vaan se kuuluu koko yhteisön luonteeseen. Isot maat ja suuryritykset päättävät, pienet maat tottelevat isompiaan. Saksa on talouskurittaja unionin suurimpiin kuuluvana maana. Suuremmalla on enemmän demokraattista valtaa vaikuttaa asioihin, se on EU-demokratiaa…
Millä lihaksilla vasemmisto rakentaa EU:sta nykyistä sosiaalisemman Euroopan ja kehittää siitä vahvan globaalin toimijan demokratian arvojen puolesta? Varoufakis on perustanut liiton toimimaan näiden arvojen puolesta, joka toivottavasti onnistuu hankkeissaan. Oikeistoahan sosiaalisempi ja todellisesti demokraattisempi Eurooppa ei kiinnosta.
Petro Pacpio,
Todellakaan oikeistoa ja äärioikeistoa sosiaalisesti ja taloudellisesti demokraattisempi Eurooppa ei kiinnosta. Esimerkiksi brittien oikeistopyrkimys eroon EU:sta osoittaa heidän haluavan yhä enemmän vapaita markkinoita ja vähemmän Eurooppaa ja sen instituutioita, jotka valvoisivat demokraattisesti jäsenmaiden tekemisiä. Demokratiahan toimii juuri instituutioiden kautta.
Käsittääkseni Varoufakiksen perustama liitto pyrkii näiden EU:n instituutioiden entistä vahvempaan demokratisoimiseen.Onnistuuko se siinä ? Ainakin kannattaa yrittää. Mielestäni tuo onnistuminen riippuu kuitenkin paljon siitä, miten Euroopan vasemmistolaiset ym. demokraattiset poliittiset tahot suhtautuvat liittoon ja sen pyrkimyksiin, ja miten ne tukevat liikettä.
Suomela:
Fischeriä ahdistaa Euroopan unionin epäonnistumisen mahdollisuus siksi, että unioni on ollut ja on edelleen tavattoman onnistunut, viisas – ja itse asiassa maanosallemme aivan välttämätön projekti.
Lausahduksestasi ei käy ilmi onko tuo sinun mielipiteesi vai Fisherin.
No olipa kummin tahansa, niin se täyttää valkean propagandan tunnusmerkit:
Valkea propaganda on usein sanomaltaan myönteistä, ja se pyrkii synnyttämään kuulijassaan luottamusta antamalla lähettäjästä hyväntahtoisen asiantuntijan kuvan.
Propagandisti voi esittää kaikista asiaa koskevista yksityiskohdista, tilastoista ja muusta tiedosta ainoastaan ne, jotka saavat sen näyttämään myönteiseltä. Kielteiset puolet hän jättää esittämättä.
Suomela:
Valtiollinen ja kansallinen demokratiakehitys alkoi tietty jo 1800-luvun Euroopassa, mutta ajatus Euroopasta ylikansallisena demokraattisena yhteisönä on syntynyt ja on kehittymässä vasta Euroopan unionin myötä. Tässä suhteessa EU on historiallisesti täysin uusi ja uniikki ilmiö.
Oletko ”unohtanut” Kolmannen valtakunnan? Vaaleilla Hitlerkin valittiin… Alistettuaan melkein koko Euroopan Hitler puhui jopa tuhatvuotisesta valtakunnasta.
Esko Seppänen on kirjoissaan tuonut esiin EU:iin ja EMU- rahaliittoon liittyviä negatiivisia seikkoja. Viimeisin kirja, Mistä Suomi vaikenee, osoittaa selvästi myös sen ,että EU ja Nato kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Se todistaa , että Unionin rauhantahtoisuus on samanlaista lumetta kuin puheet siitä, että Euroopan unioni olisi rauhan, demokratian, vakauden, tasa-arvon ja vaurauden takaaja.
Demokratiasta puhuminen EU:n yhteydessä on suoranainen vitsi: Paras todiste siitä on, että 60 % kansalaisista jättää äänestämättä Europan parlamenttivaaleissa.
ps.
Suomela:
Sitäkin nautittavampaa on lukea hänen ankarat madonlukunsa saksalaiselle traibalismille, joka on tietysti perua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tilkkutäkin kaltaisesta jakautumisesta lukemattomiin ruhtinaskuntiin.
Tarkoitat varmaan tribalismia?
Otsikkosi, Onnistuvatko eurooppalaiset, haiskahtaa sekin propagandalta. Onnistuvatko saksalaiset, olisi mielestäni rehellisempi ja oikeampi muoto.
Fisher on kuitenkin kaikesta huolimatta ennen kaikkea saksalainen. EU ja erityisesti EMU ovat saksalaisia projekteja. Euro luotiin Saksan markan pohjalta.
Propagandisti voi hyödyntää ihmisten tarvetta olla ”voittavassa joukkueessa”. Hän vetoaa yleisönsä kansallisiin siteisiin, uskontoon, rotuun, sukupuoleen, ammattiin tai jopa valtioliittoon ja saa heidät kokoontumaan yhteen tai toimimaan yhdessä. Tällä propagandisti yrittää saada yksilöt ajattelemaan yhtenä ryhmänä ajatustensa takana.
Saattaa olla, että Sinä koet itsesi eurooppalaiseksi. Minä en. Ennemmin vaikka ”globaali vasemmistolainen”.
Väitän, että esim. se, että 60 % EU-kansalaisista jättää äänestämättä Eu-parlamentti vaaleissa johtuu juuri siitä etteivät he koe Unionia omakseen. Kansanvalta ilman yhdistävää kansaa on illuusio.
Show must go on:
Montako prosenttia kaikista äänioikeutetuista äänesti vaikkapa viimeisissä Suomen eduskuntavaaleissa ? Äänestämättä jättäminen taisi olla prosentuaalisesti sielläkin melko ”korkeatasoista”. Siis, todistaisiko tämä Suomen parlamenttivaaleissa äänestämättä jättäminen , että Suomessakin demokratia on vain vitsi ?
Jatkoa edelliseen:
Ajatustasi seuraten , voisi kysyä , että johtuuko nykyinen suomalaisten äänestämättä jättäminen mielestäsi mahdollisesti siitä, että suomalaiset eivät koe enää Suomea omakseen, eivätkä he enää usko vaikutusvaltaansa demokraattisessa Suomessa ? Vai luuletko, että hekin jo uskovat, että kansanvalta ilman ”yhdistävää” kansaa on illuusio ? Suomi kun tuntuu olevan ,kuten ennenkin, taloudellisesti ja poliittisesti jakautunut ainakin kahtia. Ja kaikenlisäksi se on jakautunut selvästi kahteen leiriin mm.käytännön maahanmuutto-ja pakolaiskysymyksissä. Mikä se kaikkia suomalaisia ”yhdistävä” kansa on ?
Ei se EU:in perustamiseen vaikuttanut edeltäjä EEC ainakaan ollut ihan puhdas saksalaisten projekti, vaikkakin nimensä mukaisesti oli taloudellinen yhteisö.. Tämän eurooppalaisen projektin perustajamaihin lukeutuu mm.Ranska, joka ei välttämättä ole yhtä mieltä Saksan kanssa.
Selväähän on minkä vuoksi joku joutuu vanhainkotiin ja joku toinen hullujenhuoneeseen: kumpikaan ei mahda sille mitään. Mutta yli minun ymmärrykseni käy se, että on niitäkin, jotka vapaaehtoisesti kannattavat
Euroopan Unionia, joka hyödyttää vain erittäin pientä , varakkainta, osaa
kansalaisista.
Minä en tavallisesti käytä linkkejä kirjoituksissani. Nyt teen poikkeuksen:
Googlaa: EEC, EU, TTIP – Kun pohjolassa tehdään lailliset Chilet… Harri Kiiskinen
Show must go on,
Siteeraamasi propagandistin tavoin tuot esille ainoastaan EU:n kielteisen puolen, etkä vastaa kiusallisiin kysymyksiin….
Mitä se kaikkia suomalaisia ”yhdistävä” kansa on, siis millä perusteilla puhut ”yhdistyvästä” kansasta ? Ja mikä suomalaisia yhdistää lopulta niin voimakkaasti nykyaikana, että se kansanvalta ei olisi vain illuusio Suomessakin ? Onnistuisiko Suomi yksin EU:n ulkopuolella ollen luomaan sen kaikkia hyödyttävän systeemin ja hyvinvoivan yhdistyneen kansan ?
Ajatustesi pohjalla leijailee jonkinlainen kansallismielisyys, jota meillä Ranskassa saarnaa nyt vasemmistolaisia tavoitteita ohjelmaansa ottanut ylikansallismielinen Front National.
Olisikohan tuosta EU:sta jotain hyötyä sinullekin, jos oikein tarkasti katsotaan ?
Yksi puolustus EU-kriittisillä on todeta, että EU on heikko, eikä se kykene tekemään kunnon päätöksiä , eikä toimimaan demokraattisesti.Ja että EU:n jäsenvaltioilla ei ole omia lainsäädäntö-ym.itsenäiselle valtiolle kuuluvia oikeuksia, eikä mitään mahdollisuutta toteuttaa omaa politiikkaansa.
Mutta oikeastaan itse jäsenvaltiot heikentävät omalla toiminnallaan kansainvälisiä instituutioita kuten YK:ta ja Euroopan Unionia mm.säätämällä yhteisten päätösten vastaisia lakeja ja säädöksiä, kyseenalaistamalla kansainvälisiä sopimuksia ja pyrkimällä tekemäään kansainvälisten sopimusten vastaisia päätöksiä. Suomi kuuluu näihin valtioihin varsinkin köyhyyden vastustamisen, ammattiyhdistysliikken oikeuksien ja pakolais/ihmisoikeuskysymysten ja naisten oikeuksien osalta.
Eivätkä nykyään Suomessa poliittista valtaa pitävät tahot aina näytä haluavan noudattaa edes maan omia lakeja ja säädöksiä, Jopa monet lakia säätävät kansanedustajat näkyvät avoimesti pyrkivän perustuslain ja muutamien muidenkin lakien vastaisen toiminnan oikeuttamiseen ja lakien rikkomisen banalisointiin. Miten näin ollen tällaiseen valtioon, tällaisen eduskunnan ( ja sitä kautta hallituksen ) valinneeseen ,”yhdistyneeseen ” kansanvaltaa toteuttavaan Suomeen voi luottaa kansainvälisellä areenalla ?Vai aiotaanko hetkessä vaihtaa koko lakia säätävä ja toimeenpaneva koneisto ? Millä konstilla ihmeen konstilla, kun miljoonat suomalaiset vielä kannattavat heitä kiristäviä ja kurjistavia hallisijoitaan ?
Taitaa jäädä pelkäksi illuusioksi se napansa ympärillä pyörivä , oikeasti demokraattisella tavalla kansanvaltaa harjoittava ”yhdistynyt” Suomen kansa ?
Pohjoismainen näkökulma
Eeva S-H:
Ajatustesi pohjalla leijailee jonkinlainen kansallismielisyys, jota meillä Ranskassa saarnaa nyt vasemmistolaisia tavoitteita ohjelmaansa ottanut ylikansallismielinen Front National.
Wiki:
Sosiologiassa identiteetti tarkoittaa yksilön näkemystä erilaisiin ryhmiin kuuluvuudesta. Identiteetin rakennuskomponentteja voivat olla sukupuoli, ikä, ammatti, etniset ryhmät tai mikä tahansa muu tärkeäksi koettu asia. Puhutaan esimerkiksi sukupuoli-identiteetistä tai kansallisesta identiteetistä. Identiteetin kehittymiseen vaikuttavat vahvasti vallitsevat sosiaaliset olot ja historiallinen aikakausi.
Vaikka yksilön identiteetti, käsitys itsestä tai minuus, on hyvin subjektiivinen kokemus, muotoutuu se niissä sosiaalisissa kehyksissä jotka yksilöä ympäröivät. Näillä on suuri merkitys siihen, millaisena yksilö ymmärtää itsensä. Ihminen tekee koko ajan havaintoja ympäristöstään ja liittää osan havainnoista osaksi identiteettiään, esimerkiksi vertailun kautta
Vai kansallismielisyys ? Minulle on sovitettu monenlaista stereotypiaa: stalinistia, palstaporvaria, änkyrää, persua, tosikkoa ym… Kiitos vaan mutta ohi meni taas…
Stereotypioiden luominen on yksi keskeisistä propagandan muodoista:
Stereotypialla tarkoitetaan yksinkertaistettua kaavamaista mielikuvaa jostakin ihmisestä, kansasta, kulttuurista, instituutiosta tai tapahtumasta.
—————–
Ihminen voi elämänsä aikana tehdä monia valintoja. Syntymä on kuitenkin sellainen tapahtuma johon yksilö ei voi vaikuttaa. Minä putkahdin maailmaan äitini vitusta yli kuusikymmentä vuotta sitten munat jalkovälissä.
Aikaa, paikkaa, sukupuoltani , kansallisuuttani ja yhteiskunta luokkaani en siis voinut valita. Kuulun siis niihin suuriin paljon puhuttuihin ikäluokkiin.
Lapsuuteni elin yhteiskunnassa, jossa sosiaaliset luokat olivat selvät: porvaristo ( akateemiset ja virkamiehet) ,maanviljelijät ja työväestö. Minä synnyin työväestön luokkaan.
Itsestään selvää oli, että minä myös omaksuin vasemmistolaiset arvot: Vapaus, veljeys ja tasa-arvo.
Vanhempani olivat ns. korpikommunisteja. Heillä ei ollut teoreettista tietoa sen enempää sosialismista kuin kapitalismistakaan. Veljeys merkitsi heille jotakin samaa kuin ”jätkäkulttuuri”, jossa korostettiin ennen kaikkea rehellisyyttä ja luokkatietoisuutta. Myöhemmin , radikalismin aikana 60-ja 70-luvuilla, alettiin puhua solidaarisuudesta.
Vapaus merkitsi heille ennen kaikkea vapautumista luokkayhteiskunnan kahleista. Heidän käsityksensä mukaan vapautumisen edellytys oli hyvin selkeä: Pois köyhyyden ikeestä. Vain sillä tavalla saattoi yksilölle kasvaa omanarvontunto ( ylpeys). Köyhyydessä ei ole mitään kaunista. Sen myötä ihmisestä nousevat esille kaikki negatiiviset luonteenpiirteet.
Tasa-arvo vaatimus voidaan kiteyttää lyhyesti oikeudenmukaisuuden vaatimuksena. Kutakin yksilöä on kohdeltava tasa-arvoisesti. Ensin perheessä ja sitten myös laajemmin yhteiskunnassa.
Vasemmistolaisuuteen olennaisena osana kuuluvaa sodanvastaisuutta ja rauhanaatetta minun ei tarvinnut kirjoista opiskella. Kaikki aikuiset olivat sotaveteraaneja ja evakkomatkat kokeneita naisia. Sota oli läsnä arjessamme vielä vuosikausia rauhanteon jälkeen.
Sotakokemukset näkyivät ja minä ymmärsin, että sota on kauhistuttavin asia mitä maailmassa voi tapahtua.Vaikeasti haavoittunut isäni ei koskaan osallistunut mihinkään sotaveteraanien toimintaan. Hän näki koko järjestön vain lakkautetun suojeluskunnan jatkeena, joka yritti tehdä tuosta kurjuudesta sankarillista isänmaanpalvelusta. Vieraillessani isäni kanssa sankarihaudoilla, jossa makasi monia sukulaisiamme ja isän kasvinkumppaneita ,hän kutsui tuota kalmistoa ihmisen hulluuden alttariksi.
Nämä korpikommunistien ajatukset ovat edelleen minun vasemmistolaisuuteni perustana. Maailma on ”pienentynyt”. Se on tullut meidän luoksemme. Ongelmat ovat edelleenkin samat .
EU ja EMU ovat uusliberalistisia projekteja. Uusliberalismi luotiin vastaiskuksi kaikille nuille edellä mainitsemilleni periaatteille. EU:n ja EMU:n myötä olemme palaamassa luokkayhteiskuntaan ja pohjoismainen hyvinvointivaltio alkaa olla raunioina.
Mielestäni jokaisen aidosti vasemmistolaisen tulisi vaatia Euro-eroa.
Se mitä Eurosta eroaminen maksaisi on sivuseikka. Vapaudella ei ole hintaa…Vapaus on kuin terveys:Sen arvon ymmärtää vasta sitten kun on sen menettänyt!
Show must go on:
Olen minäkin syntynyt työväenluokkaan kuuluvaan perheeseen. Nuo luokkaerot eivät ole tyystin kadonneet Suomesta edes sen hyvinvoinnin takia.
Tuo hyvinvointikin on suhteellinen, jokainen käsittää sen omalla kohdallaan omalla tavallaan.Ja käytännössä kaikille se ei niin hirvittävän korkeatasoista olekaan. Sekin on eräänlainen illuusio, jonka avulla pidetään kansa tyytyväisenä kohtaloonsa.
Samat käsitykset toimeentulosta, rauhasta ja sodasta ym. jokapäiväiseen elämään liittyvistä asioista vallitsivat meilläkin yhtälailla kuin sinunkin kodissasi. Ei tarvinnut opiskella noita asioita ymmärtääkseen oman asemansa ja paikkansa yhteiskunnassa, vaikkakin elämän varrella olen opiskellutkin lisätäkseni tietämystäni. Mutta olen maailmalla kulkiessani ja siinä yhteisessä Euroopassa eläessäni oppinut myöskin maltillisuutta ja katsomaan asioita monelta kantilta,Kenties ero näkemystemme välillä johtuu juuri siitä, että olen elänyt Euroopan Unionin ytimessä, enkä sen äärirajoilla jo pitempään kuin Suomessa ?
Olen sentään sen verran yhteiskunnallisista asioista perillä, että en luo mitään stereotyyppejä. En sinustakaan.
Puhut yksilön identiteetistä. Siitä en nyt tässä rupea jutustelemaan.Se on niin monimutkainen kysymys, ettei kommenttitila riitä.
Tuon näkemykseni ranskalaisen äärioikeiston/nationalistien ja sinun puheesi yhtäläisyydestä esitin siksi, että tosiaan ”kuulostaa” ihan samalta kuin FN:n puheet kansallisesta identiteetistä. Enkä ole ainut, joka toteaa, että äärioikeistolainen nationalistipuolue Fn on soluttanut ohjelmaansa ja propagandaansa vasemmistolaisia näkemyksiä.Tämän puolueen varapuheenjohtaja eli n° 2 on entinen radikaalivasemmiston kasvatti. Hän on puheenjohtajan suosikki ja hänen välityksellään puolue on ottanut propagandaansa vasemmiston esittämiä käsityksiä ja vaatimuksia. Tämä tapahtuu puolueen imagon parantamiseksi ja uusien äänestäjien haalimiseksi mm.työläisväestön keskuudesta. Ja tuon imagon puhdistuskampanja ja työtätekevän väestön mukaansaaminen näyttää onnistuvan. Puolueen ”vanhat ultranationalistiset konkarit” eivät pidä nykyisestä menosta, ja vaativat varapuheenjohtajan vaikutusvallan heikentämistä ja jopa hänen heittämistään syrjään puoluejohdosta.
Tuosta ”kansallisesta identiteetistä” meillä Ranskassa keskusteltiin kiihkeästi edellisen oikeistopresidentti Sarkozin valtakaudella vv.2007-2012 . Tällöin nimittäin heti alkuun perustettiin jopa jonkinlainen kansallisen identiteetin ministeriö äärioikeiston miellyttämiseksi ja äänien kalastelemiseksi. Tästä nousi kuitenkin valtava kohu ja kiihkeä julkinen väittely. Eri tieteenalojen ( mm.sosiologit, historioitsijat , yhteiskuntatieteilijät, filosofit jne.) edustajat nousivat sitä vastaan. Lopulta ministeriö ministereineen ( loikkari sosialisti ! ) poistettiin itse kansan yleisen vastustuksen ja vaatimuksen takia. Sen koommin ei edes oikeisto, äärioikeistoa ( FN ym. royalistit ja suvenetistit) lukuunottamatta, ole paljonkaan puhunut kansallisesta identiteetistä. Se ei ole enää ”muotiasia”.
Ja vasemmalla laidalla todettiin, että tuollainen ministeriö on tarpeeton, koska mitään varsinaista ”kansallista ranskalaista identiteettiä ” ei ole olemassakaan! Lienevätkö nämä ranskalaiset tieteentekijät ja tavalliset kansalaiset sitten edistyksellisempiä kuin suomalaiset, jotka tästä kansallisesta identiteetistä filosofoivat ? Luin tuolloin monia mielenkiintoisia kirjoituksia asian tiimoilta. Ja itsekin sain lopulta sen käsityksen, että ei ainakaan mitään yhtenäistä ranskalaisten nk. ”kansallista identiteettiä ” ole olemassakaan! Eri asia on sitten jokaisen ihmisen oma identiteetti. Mutta sitä oletettua ranskalaista tai suomalaista ”perusidentiteettiä” ei sitäkään ole olmemassa.Sekin on vain illuusio.
Luuletko todella saavuttavasi ja suomalaisten saavuttavan sen todellisen vapauden EU:n ulkopuolella ottaen huomioon nykymaailman globaalisuuden myllerryksen? Jos sitä siinä pyörteessä on edes olemassa…?
Show must go on:
PS. Jos et ole lukenut, niin suosittelen luettavaksi KU:n yhden blogistin, veljeni PENTTI STRANIUKSEN kirjoittamaa kirjaa ” VÄHÄN KARVAS JÄLKIMAKU”, kustantaja ww.Kirjokansi.fi v.2014.
Tässä kuvauksessa tulee hyvin esille se lapsuuteni kyläyhteisön ummehtunut ja tukala ilmapiiri, jota halusin pakoon mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas! Enkä ole sitten vanempieni kuoleman jälkeen syntymäkylässsäni käynyt kuin yhden kerran.
Lapsuuteni kylässä ei ollut silloin tosiaan helppoa olla vasemmistolainen, saati sitten kommunisti. Ja tuskin se on helppoa vieläkään. Lapsetkin saivat ”kuulla kunniansa” ja olivat monesti syrjittyjä pelkästään isän aatteiden takia!
Ranskalaisen populistisen nationalistipuolueen FN:n puheenjohtaja Marine Le Pen sanoi eilen brittien EU- eroamishalusta näin :” Ihmisiä ei voi rangaista siitä, että he haluavat vapautensa” ! Tässä ylikansallismielisen puolueen johtajan ajatus on pohjimmiltaan ihan samanlainen kuin sinunkin ”Vapaudella ei ole hintaa” …jne.
Mainitsemani presidentti Sarkozyn perustama ministeriö oli nimeltään Immigraatioministeriö. Sen tarkoituksena oli sulauttaa /assimiloida maahanmuuttajat nk.”ranskalaiseen identiteettiin” näiden integroimiseksi yhteiskuntaan. Tästä alkoi siis vilkas keskustelu ”kansallisesta identiteetistä”. Ja se johti nopeasti ministeriön lakkauttamiseen siitä syystä, että sille ei ole perusteita, ei ”ranskalaisen” eikä ”kansallisen ” identiteetin verukkeellakaan.
Suomessa puolestaan kuulee nykyään puheita maahanmuuttajien sulauttamisesta suomalaiseen kulttuuriin. Ja samassa yhteydessä tuodaan esille ”suomalainen kansallinen identiteetti”. Ja tätä käytetään nyt myöskin yhtenä populistisena kansaan vetoavana verukkeena EU-ja eurovastaisuudelle. Varsinkin populistinen äärioikeisto ja rasistiset liikkeet käyttävät noita identiteettipuheita tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Suomessakin.
Jokaisen vasemmistolaisen tulisi siis olla tarkkana ja varuillaan näiden puheiden sisällön suhteen.
Suomessa vallitsee tällä hetkellä samanlainen ummehtunut ilmapiiri kuin lapsuuden aikaisessa kotikylässäni, jossa erään maatilan tulipalossa paukkuivat navetan vintille natsihenkisten kätkemät sodanaikaiset ammukset niin vaarallisesti, että naapurina ollut puinen alakoulurakennus jouduttiin evakuoimaan ja oppilaat viemään turvaan. Olin silloin yksi noista turvaan viedyistä lapsista.
Nyt ajattelen tuota turvaa sillä tavalla, että ehkä sittenkin luomme sitä taloudellista ja sosiaalista turvaa kaikille yrittämällä kehittää yhteisesti EU:sta sitä todellisen turvan takaajaa.Ja saada nuo populistiset äärisuuntaa kannattavat huutamiset jos ei loppumaan niin ainakin huomattavasti vähenemään.
Sinä puolestasi et anna tuumaakaan periksi näkökannastasi. Sinulla on oikeus ajatella näin. Ja meillä muilla, EU:n demokraattista rakentamista kannattavilla ihan aidoilla vasemmistolaisilla on oikeus ajatella toisin. Ja jokaisella on vielä mahdollisuus muuttaa mielipidettään.
Hei Show must go on
Melko pitkähän tuo sinun tekstisi on kommentiksi, mutta se on tullut sydämestä.
Mitkä poliittiset valinnat olivat oikeita, mitkä vääriä? Viime kädessä vastauksia antaa vain historia, eikä välttämättä sekää. Historiastakin ja menneisyydessä tehdyistä valinnoista voi nimittäin vallita erilaisia näkemyksiä.
Minun käsitykseni on – se varmaankin käy ilmi blogistani – että pidän Euroopan integraatiota luonnollisena prosessina. Olen myös siinä käsityksessä, että historia niin sanoakseni kulkee ”talous edellä”. Siksi on ollut luonnollista, että Euroopan integraatio on alkanut vapaakauppa-alueesta ja yhteismarkkinoista. Se ei voinut alkaa sosiaalisen Euroopan rakentamisesta.
Sosiaalisen Euroopan rakentaminen on vasemmiston historiallinen tehtävä. Siihen tarvitaan vasemmiston – johon luen myös vihreän politiikan – Euroopan laajuista yhteistyötä. Valitettavan hitaasti ymmärrys tässä suhteessa etenee.. Ollaanko Euroopan vasemmiston keskinäisen yhteisymmärryksen rakentamisessa liiaksi kiinni vanhentuneissa mielikuvissa? Siltä tuntuu.
Itsenäisyys, suvereniteetti ja omanarvon tunto eivät integroituvassa maailmassa muutu vanhanaikaisiksi arvoiksi. Oikeastaan asia on päinvastoin: niiden merkitys korostuu. Tässä pohdiskelussa joudutaan kuitenkin niin syville vesille, että tila ei riitä teeman syvällisempään avaamiseen.
Suomela:
Minun käsitykseni on – se varmaankin käy ilmi blogistani – että pidän Euroopan integraatiota luonnollisena prosessina. Olen myös siinä käsityksessä, että historia niin sanoakseni kulkee ”talous edellä”. Siksi on ollut luonnollista, että Euroopan integraatio on alkanut vapaakauppa-alueesta ja yhteismarkkinoista. Se ei voinut alkaa sosiaalisen Euroopan rakentamisesta.
———————
Huomasit varmaan, että otsikoin kommenttini pohjoismainen näkökulma.
Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on ollut kautta historian se yhteiskuntamuoto, joka on parhaiten toteuttanut positiivisen vapauden ihanteita.
Luonnollinen prosessi? Mitähän tuo tarkoittanee? Heiluriliikettä ? Äärimmäisyydestä toiseen? Täytyykö meidän suomalaisten luopua hyväksi havaitusta sosiaalisesta yhteiskunnasta, jotta me voimme yhdessä rakentaa sosiaalista Eurooppaa. Mielestäni tuo on aika utopistinen, suorastaan älytön, ajatus! Tosiasia nimittäin on, että me suomalaiset olemme marginaaliryhmä EU:ssa: 1.7 %. Muut pohjoismaat ovat viisaasti pysytelleet rahaliiton ulkopuolella.
Talous edellä?
Huomasin, että olit fasismia käsitelleessä blogissasi maininnut saksalaisen juristi-filosofi Carl Schmittin. Kieltämättä hän oli fasisti ( mielestäni kuitenkin konsensusmies senaikaisessa Saksassa), mutta ei niin pahaa etteikö jotakin hyvääkin: Schmitt oli sitä mieltä ja väittää, että politiikka on edelleen kohtalomme, mutta talous on vain muuttunut poliittiseksi. Niin kauan kuin taloudessa on kyse vallasta, se on myös poliittista.
Schmitt osoitti kaukonäköisyytensä: Taloudellinen valta pyrkii piiloutumaan ja kiertämään kysymyksen vastuusta toisin kuin aito poliittinen valta, joka perustuu vastuullisuuteen ja läpinäkyvyyteen.
Poliitikot ovat ihmisiä, mutta ylikansalliset sijoittajat ja keinottelijat voivat toimia anonyymeinä.
Sanoit edellisessä blogissasi: Carl Schmittin ajattelu, jonka mukaan kaiken elämän ja politiikan viimekätinen totuus on aina vihollisuus.
Mielestäni tuokin on totta. Minä näen uusliberalistit vihollisina. Minun elämälläni ei enää ole niin väliä, mutta he voivat tuhota minun lastenlapsieni elämän. Sama pätee kaikkiin sotilaisiin: Jokainen sotilas on viholliseni. ( Erno Paasilinna)
Suomela:
Minun käsitykseni on – se varmaankin käy ilmi blogistani – että pidän Euroopan integraatiota luonnollisena prosessina. Olen myös siinä käsityksessä, että historia niin sanoakseni kulkee ”talous edellä”. Siksi on ollut luonnollista, että Euroopan integraatio on alkanut vapaakauppa-alueesta ja yhteismarkkinoista. Se ei voinut alkaa sosiaalisen Euroopan rakentamisesta.
———————
Huomasit varmaan, että otsikoin kommenttini pohjoismainen näkökulma.
Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on ollut kautta historian se yhteiskuntamuoto, joka on parhaiten toteuttanut positiivisen vapauden ihanteita.
Luonnollinen prosessi? Mitähän tuo tarkoittanee? Heiluriliikettä ? Äärimmäisyydestä toiseen? Täytyykö meidän suomalaisten luopua hyväksi havaitusta sosiaalisesta yhteiskunnasta, jotta me voimme yhdessä rakentaa sosiaalista Eurooppaa. Mielestäni tuo on aika utopistinen, suorastaan älytön, ajatus! Tosiasia nimittäin on, että me suomalaiset olemme marginaaliryhmä EU:ssa: 1.7 %. Muut pohjoismaat ovat viisaasti pysytelleet rahaliiton ulkopuolella.
Talous edellä?
Huomasin, että olit fasismia käsitelleessä blogissasi maininnut saksalaisen juristi-filosofi Carl Schmittin. Kieltämättä hän oli fasisti ( mielestäni kuitenkin konsensusmies senaikaisessa Saksassa), mutta ei niin pahaa etteikö jotakin hyvääkin: Schmitt oli sitä mieltä ja väittää, että politiikka on edelleen kohtalomme, mutta talous on vain muuttunut poliittiseksi. Niin kauan kuin taloudessa on kyse vallasta, se on myös poliittista.
Schmitt osoitti kaukonäköisyytensä: Taloudellinen valta pyrkii piiloutumaan ja kiertämään kysymyksen vastuusta toisin kuin aito poliittinen valta, joka perustuu vastuullisuuteen ja läpinäkyvyyteen.
Poliitikot ovat ihmisiä, mutta ylikansalliset sijoittajat ja keinottelijat voivat toimia anonyymeinä.
Sanoit edellisessä blogissasi: Carl Schmittin ajattelu, jonka mukaan kaiken elämän ja politiikan viimekätinen totuus on aina vihollisuus.
Mielestäni tuokin on totta. Minä näen uusliberalistit vihollisina. Minun elämälläni ei enää ole niin väliä, mutta he voivat tuhota minun lastenlapsieni elämän. Sama pätee kaikkiin sotilaisiin: Jokainen sotilas on viholliseni. ( Erno Paasilinna)
Hyvä Kalevi Suomela,
Niin minustakin tuntuu, että Euroopan vasemmiston keskinäisen yhteisymmärryksen rakentaminen on liiaksi kiinni vanhentuneista mielikuvista. Kuitenkaan ei pidä luopua kaikista niistä vasemmistoa historiallisesti koossa pitäneistä ja pitävistä perusperiaatteista, joista Show must go on puhuu.
Show must go on-nimimerkin alle piilottautuneen henkilön tiettyä asennoitumista vertasin ranskalaisen äärioikeistolaisen populistipuolueen Front National’in propagandapuheisiin. En halunnut loukata kyseistä henkilöä, vaan halusin ilmaista vertailun tuottaman näkemykseni tuosta samankaltaisuudesta.
Yhdessä suuressa EU-maassa asuvana ja Euroopan sitä kautta kokevana yritän löytää yhteneväisyyttä ja eroavuutta eri jäsenmaiden kansalaisten ja yleensä vasemmistoliikkeiden asenteissa. Ja loveuttaa yhteen sitä mikä on mahdollista sovittaa.
Vielä kerran tuosta vertailusta sen verran, että huomioonotettavaa on se, että niin Ranskan vasemmisto kuin perinteinen oikeisto väittävät yhdestä suusta, että Front National ei ole ”tasavaltalainen” eli tasavallan periaatteita noudattava puolue. Tällöin se ei myöskään piittaa hitustakaan siitä, onko EU demokraattinen, tasa-arvoinen tai solidaarinen. Tämän ylikansallismielisen puolueen etu, kuten muidenkin Euroopan populististen ja äärioikeistolaisten liikkeiden etu, on EU:n heikkeneminen ja hajoaminen. EU nimittäin häiritsee näiden liikkeiden arveluttavien suunnitelmien toteuttamista.
FN vaatii eroon eurosta ja paluuta Ranskan frangiin. Se ei ole kuitenkaan kyennyt luettelemaan ja laskemaan tästä erosta koituvia kustannuksia, eikä esittämään eurosta eron jälkeistä pätevää talouden elvyttämisohjelmaa..
Onko esimerkiksi Suomessa populistisessa perussuomalaisten puolueessa voimakkaasti vaikuttavalla äärihaaralla ihan sama etu kuin FN:lla : eroon eurosta ja lopulta koko EU:sta oman vaikutusvallan lisäämiseksi ? Hallitusyhteistyö oikeiston kanssa ei tunnu heille riittävän….
Eeva S- H:
Mutta olen maailmalla kulkiessani ja siinä yhteisessä Euroopassa eläessäni oppinut myöskin maltillisuutta ja katsomaan asioita monelta kantilta, Kenties ero näkemystemme välillä johtuu juuri siitä, että olen elänyt Euroopan Unionin ytimessä, enkä sen äärirajoilla jo pitempään kuin Suomessa ?
Minä en todellakaan tiedä kuinka kauan sinä olet elänyt ”ytimessä”, Suurin ,ja tavallisin virhe, mikä voidaan tehdä on se, että jätetään huomioimatta ”perifeeriat”. Se virhe tehtiin Neuvostoliitossa ja sama näköjään tehdään Eurostoliitossa. Me , suomalaiset, emme suostu siirtomaa- asemaan.
Olettamuksesi siitä, että minä olen elänyt Euroopan perifeeriassa on täysin virheellinen:
Minun siirtolaisuuteni alkoi Ruotsissa jo 60- luvulla Ensimmäinen vieras kieleni oli ruotsin kieli.
Näin jälkeenpäin ajatellen :Hyvää aikaa… työtä ja oppimisen aikaa….
Helppoa se ei todellakaan ollut: Olen saattanut hautaan monia tovereitani.
Koska ns. koulusivistykseni jäi lähtökohdistani johtuen aika vaatimattomaksi suoritin ylioppilas tutkinnon, työn ohessa, vasta iltakoulussa. ( Ressussa) Kiitos hyvinvointivaltiolle.., ja opettajille, jotka todella tahtoivat sivistää meitä. Opetus oli ilmaista, vain kirjat piti ostaa…
Englannin , ruotsin ja saksan kielen taitaminen oli tuohon aikaan kova sana
työmarkkinoilla. Ulkomaan keikkoja riitti ja pystyin elättämään perheeni. Jopa Japanissakin kävin tekemässä puusepäntöitä.
Vapaa-aikanani opetin lapsilleni matematiikkaa. Matematiikkaa , fysiikkaa ja kemiaa omalla oivallukseen perustuvalla idealla. Oivallukset ovat vieläkin
ikimuistettavia. Niille me nauramme ja niistä me teemme uusia ongelmia itsellemme.
Tulokset näkyvät ensi syksynä Helsingin tohtori karonkoissa.
Tässä yhteydessä haluan myös kiittää kirjastolaitostamme: Isäni kuoleman jälkeen tärkein henkilö oli Kirjastotäti. Hän auttoi minut tiedon alkeille ja oli kaiken uusi alku: Hän lohdutti, ja kertoi minulle tiedon paremmasta maailmasta.
Vetoankin jokaiseen kirjastonäyttäjään: Älkää käyttäkö automaatiota.
Vaatikaa henkilökohtaista palvelua! Kirjasto- robotti on sieluton, joka ei ymmärrä mitään sen enempää tiedodta kuin taiteestakaan.
” TAPSA ” Tapiovaaran sanoin:
Kansallinen identiteettimme antaa mahdollisuuden kansainvälisen identiteetin rakentamiseen.
Show must go on:
Puhun periferiasta, koska itse siitä puhut kommenteissasi. Eipä se Ruotsi ole ihan ytimessä ,eikä mikään ihannemaa sekään, vaikka Suomi ottaa sieltä mallia. Johtuneeko osittain historiasta se, että Ruotsi jotenkin näyttää tietä…?
En ehtinyt kokea sitä täydellistä ”pohjoismaista hyvinvointia” Suomessa,Se kun pääsi tosissaan ”valloilleen” vasta poislähtöni jälkeen. Paitsi että sain käydä yksityistä oppikoulua ilmaiseksi, ja koulukirjatkin annettiin lahjoituksena. Kirjastossa olin jo pienenä innokas kävijä, kun ei ollut perheellä varaa ostaa kirjoja. Sain sieltä lukemisen kipinän, jota vanhemmat kannustivat. Kukapa ei kaikille avoimia kirjastoja kannattaisi.
Sittemmin huomasin Suomessa käydessäni, että siellä ” mentiin lujaa” ja puhuttiin tuttujenkin piirissä melkein vain rahasta ja sen hankkimiskeinoista ! Alkoi ihan ällöttää, ja ajattelin, että onpas amerikkalainen meininki. Harvensin Suomessa käyntejäni. Viimeksi käydessäni ihan teki mieli nopeasti pois.Ja nyt ei tee sinne mieli ollenkaan.
Ja samanaikaisesti siinä ihan lähellä rahasta puhuvia eli suuri joukko ”sivuun työnnettyjä”, joilla ei mennyt kovinkaan hyvin ! Näillä ihmisillä ei mene hyvin vieläkään, ja heidän joukkonsa senkun kasvaa kasvamistaan. Sekö se on sitä hyvinvointia, jota et halua menettää ? Sellaista oli jo ennen Euroopan Unioniin liittymistä. Ei siellä kaikilla ollut hyvinvointia.Toimeentulon perässä lähdin minäkin, tosin kauemmas kuin Ruotsiin. Ja Euroopassa liikkuminen , opiskelu ja työteko oli mahdollista, ja se on vain helpottunut EU:n myötä. Suomenkaan ei kannata laittaa rajojaan kiinni siinä luulossa, että onni ja autuus ja ikuinen hyvinvointi tulisivat itsestään eläen muista erillään siellä periferiassa.
Pidän ”kansallista identiteettiä” harhaanjohtavana ajatuksena, ihan kuten nuo ranskalaiset , jotka sanovat ettei sitä ole olemassakaan. Mitäs se ”kansainvälinen identiteetti ” sitten mahtaa ollakaan ? Taitaa olla melkoinen sekamelska. Suomenkaan kansa ei ole yhtenäinen ja pelkästään yhtä alkuperää, vaikka se elääkin sen ( ja molemminpuolisten naapureiden ) rakentamien rajojen sisäpuolella. Suomalaiset puhunut ainakin kolmea eri kieltäkin ja ovat lähtöisin monesta ilmansuunnasta. Nykyisin Suomessa varsinkaan ei ole sitä suomalaisuuden ( mitä se on ? ) ïlmentymistä enää edes puheessa, kun varsinkin nuoret möngertävät sellaista kummallista ” fingelskaa”, jos nyt evät puhu ihan suoraa englanninkieltä. Ja monet muualta tulleet tavat ja kulttuurit ja kielet ovat luonnollisesti sekoittuneet keskenään . Ihan kuten alkuaankin tapahtui, kun suomensukuiset ihmiset tulivat sinne Pohjan perille ja toivat mukanaan matkalta saamiaan vaikutteita ja eri kulttuurien palasia.
Mitä tulee Neuvostoliittoon, niin olen siellä eläessäni kokenut konkreettisesti sen ”ytimen” ja sitä ympäröivän periferian eron. Jo Moskovan ulkopuolelle mentäessä astuttiin heti siihen periferiaan… jos Moskovan asukas sai luvan mennä pääkaupungin ulkopuolelle… Etelä-Amerikasta kotoisin ollut vallankumoksellinen opiskelijatuttavani tiesi keinot, millä sai ”tarkkailijat ” karistettua ja miten pääsi ilman lupaa käymään siellä periferiassa. Tuskin yksin olisin uskaltanut lähteä siellä seikkailemaan, vaikka utelias olinkin tietämään mitä siellä ytimen ulkopuolella tapahtui. Se periferia silti toimitti kaupunkilaisille sinne ytimeen elintarvikkeita sun muuta elämisessä välttämätöntä tavaraa ! Kolhoositorilla moskovalainen näki sen periferian olemassaolon, jollei muuten sinne päässyt. Sille periferian asukkaiden tapaaminen oli todella hyödyllistä, ja kaupunkilaiset puolestaan antoivat hieman lisäruplia kolhoosilaisille näiden tuotteista. Oli jonkinlaista vuorovaikutusta ytimen ja periferian kesken.Se oli sitä aikaa.Nyt on toisin sielläkin. Vaikka periferia vieläkin on olemassa. Kuten Suomessakin on, ainakin siellä Lapissa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Ja suurten kaupunkien laitamilla.