Ulrike Herrmannin kirja Pääoman voitto1 on – ainakin minulle – todellinen tajunnan räjäyttäjä. Kerron taustan miksi.
Ennen kuin olin lukenut Herrmannin kirjan, kirjoitin Ydin-lehdelle pitkän esseen, jonka otsikko on Mitä nyt pitäisi ajatella Marxista ja marxismista. Juttua ei ole vielä julkaistu, se ilmestyy lähipäivinä Ydin-lehdessä 1/2016.
Puolustan ja perustelen esseessä käsitystäni, että kurinalaisessa ajattelussa markkinatalouden ja kapitalismin käsitteitä ei voida pitää synonyymeina, vaan ne ovat loogisesti kaksi eri asia, vaikka ne nykyisin sekä arkikielessä että yhteiskuntatieteissä yleisesti samaistetaan. Ulrike Herrmann on kanssani samaa mieltä.
Sanon esseessäni, että on oikeastaan kaksi perustavaa tapaa käsittää, mitä sanalla kapitalismi tarkoitetaan. Marxilainen tapa ymmärtää kapitalismi viittaa siihen sosiaaliseen suhteeseen työläisen ja kapitalistin välillä, jossa kapitalisti riistää tuotetusta arvosta leijonan osan (jota marxilaisittain kutsutaan lisäarvoksi) ja jättää työläiselle palkan muodossa vain elämiseen tarvittavan välttämättömän minimin.
Weberiläinen tapa ymmärtää sana kapitalismi viittaa puolestaan siihen motiiviin, joka laittaa yrittäjä-kapitalistin sijoittamaan varojaan tuotantopääomaan, ahkeroimaan yrityksen menestymiseksi ja kehittämään yritystä niin, että se laajenee ja voi palkata lisää työntekijöitä. Näin kapitalismi hyödyttää koko yhteiskuntaa.
Annan esseessäni ymmärtää, että eurooppalainen hyvinvointivaltio on oikeastaan eräänlainen kompromissi, jossa hyväksytään lähtökohtaisesti Weberin tapa lähestyä teollista tuotantoa, mutta otetaan samalla huomioon Marxin indignaatio, eli hänen suuttumuksensa kapitalismin luonnetta kohtaan, ja korjataan talouden pelisääntöjä sosiaalivaltion palveluilla ja tulonsiirroilla, ja kunnioitetaan myös ammattiliittojen oikeutta neuvotella palkkojen suuruudesta.
Sanon esseessäni, että eurooppalainen hyvinvointivaltio merkitsee vähemmän kapitalismia ja paremmin toimivaa markkinataloutta.
Luulen, että tulen pitämään kiinni tästä käsityksestäni tulevaisuudessakin, mutta Ulrike Herrmannin kirja pakottaa minut tarkentamaan kuvaani kapitalismista tavalla, jonka koen tajuntaa räjäyttäväksi. Onneksi suuntaan, johon ymmärrykseni on jo muutenkin kulkenut.
Kirjan saksankielinen alaotsikko, joka on valitettavasti jäänyt pois suomennoksesta, on Wie der Reichtum in die Welt kam, eli miten rikkaus tuli maailmaan. Herrmannin kirja jättää avoimeksi kysymyksen oliko ensin teollinen vallankumous vai weberiläinen kapitalismi, vai menikö se päinvastoin. Joka tapauksessa on aivan selvää, että ne liittyivät kiinteästi yhteen: ei siis toista ilman toista. Maailma alkoi vaurastua. Se alkoi vaurastua eksponentiaalisesti, toisin sanoen uskomattomalla ja kiihtyvällä vauhdilla.
Kannattaa omistaa paljon ajatuksia sille, miten nopeasti kaikki tämä on tapahtunut. Teollinen vallankumous alkoi ehkä joskus 1700-/1800-lukujen vaihteessa. Se kiihtyi vinhaan vauhtiin jo 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. 1900-luvulla ei enää puhuta teollisesta vallankumouksesta (vaikka voitaisiin!), vaan teknologisesta ja taloudellisesta kehityksestä. Kaksi maailmansotaa merkitsivät hirvittävää inhimillistä tragediaa, mutta teknologista kehitystä ne eivät pysäyttäneet. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat aikaa, jolloin vaurastuminen valettiin hyvinvointivaltion muottiin.
Herrmann on läpeensä keynesiläinen todetessaan, että 1900-luvun kolmannen neljänneksen hyvinvointivaltiot eivät suinkaan hillinneet taloudellista kasvua ja yleistä vaurastumista, vaan päinvastoin edistivät sitä. Miksi uusliberaali ajattelutapa ja politiikka, joka suosii rikkaita ja kadehtii köyhiä, teki läpimurron 1970-luvun lopulla, jää tässäkin kirjassa vastausta vaille. Muutos kuitenkin todetaan valitettavana tosiasiana. Tähän muutokseen ovat samalla liittyneet myös monet uudet innovaatiot rahoitusmarkkinoilla. Niitä Herrmann pitää todellisena myrkkynä.
Hänen kirjansa on itse asiassa kertomus rahoitusmarkkinoiden toistuvista kriisiytymisistä ja valtavan kuplan vähittäisestä kasvamisesta ilman, että sitä tajutaan. Mikä on talouskupla? Sillä tarkoitetaan niin suurta heikot vakuudet omaavien luottojen määrää, että ne voivat yht’äkkiä aiheuttaa pankkien konkursseja ja samalla koko talouden syöksymisen lamaan ja suureen työttömyyteen.
Herrmannin kirja jättää miettimään, mitä hän oikeastaan on halunnut sanoa kirjansa otsikolla. Tämän takia on avattava pääoman käsitettä. Klassisessa taloustieteessä (ja myös Marxilla) pääoma tarkoittaa niitä koneita ja laitteita, toimitiloja, tuotannon raaka-aineita ja muita tarvikkeita, joita tarvitaan tuotantoprosesseissa. Jo teollisen vallankumouksen alussa pääoma oli sikäli voittoisaa, että sen omistajat määräsivät tuotannossa tahdin ja myös päättivät varsin suvereenisesti siitä, miten tuotettu arvo jaetaan sen tuottamiseen osallistuneiden kesken. Herrmann ei kirjansa otsikolla ilmeisestikään tarkoita tätä pääoman ”alkuperäistä voittoa”.
Hän varoittaa myös sekoittamasta pääoman ja rahan käsitteet, vaikka onkin ilmeistä, että rahaa tarvitaan tuotantopääomien muodostamiseen, ja rahaa myös tavoitellaan tuotettujen tuotteiden (siis tuotetun uuden arvon) myymisellä.
Herrmannin kiinnostuksen pääkohde ovat rahoitusmarkkinat, joissa on kysymys siitä, että ostetaan ja myydään rahaa. Toisin sanoen otetaan velkaa ja annetaan lainoja. Tässä kaupankäynnissä rahan hinta on korko. Rahoitusmarkkinat eivät palvele vain yrittäjiä ja yrityksiä, jotka tarvitsevat rahaa joko investointeihinsa tai (varsinkin ahdingossa ollessaan) käyttöpääomaan. Ne palvelevat myös tavallisia kuluttajia, jotka tarvitsevat asunto- tai käyttöluottoja.
Onko Herrmannin mielestä pääoman voitto sitä, että 70-luvun lopusta alkaen pankit ja muut rahalaitokset ovat voineet laskea liikkeelle (yleensä omat saatavansa turvatakseen) erilaisia johdannaisia, ja että tämän myllyn pyörittäjät sekä pankinjohtajina että pankkien osakkeiden omistajina ovat rikastuneet ennennäkemättömällä tavalla? Vai onko se sitä, että yritysten osakkeilla käydään nykyisin spekulatiivista kauppaa, mikä johtaa valtaviin irtisanomisiin täysin terveissä yrityksissä? Ehkä. Silloin kirjan nimi on käsitettävä ironiaksi.
Tämä ”pääoman” ”voitto” on nimittäin ajanut kansantaloudet ja mm. euron toistuviin kriiseihin ja niiden kansalaisista suuren osan enemmän tai vähemmän pitkäaikaiseen työttömyyteen.
Herrmannin kirja on sujuvasanaisin ja älykkäin kirja taloudesta, jonka olen koskaan lukenut. Sitä lukiessa kannattaa kuitenkin olla tarkkana; siinä on paljon ironiaa ja sarkasmeja, jotka voi käsittää väärin.
Kirjan takakannessa on ZEIT-lehdestä napattu mainosteksti: ”Ideologioista riippumaton, voittoisa teos”. Se on väärinkäsitys. Ei kapitalismin pikaista kuolemaa ennustava teos ole ideologioista riippumaton; se on itsessään ideologinen – mitä positiivisimmalla tavalla. Ei ideologista riippumattomuutta ole myöskään se, kun kirja sanoo ettei tiedä, mitä ”kapitalismin” jälkeen tulee.
Kapitalismista weberiläisessä merkityksessä tulemme tuskin koskaan pääsemään täysin eroon, vaikka erilaiset kuluttajien ja työntekijöiden osuuskunnat sekä yritysdemokratia ja paikallinen sopiminen valtaisivat yhä enemmän alaa tulevaisuuden talousjärjestelmissä. Sensijaan rahoitusmarkkinat saatetaan jo läheisessä tulevaisuudessa panna uuteen järjestykseen, jossa rahalla ja lainoilla spekulointia rajoitetaan oleellisesti ja samalla kaikessa tuotannollisessa toiminnassa keskitytään sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestävään kehitykseen.
Pääoman voitto, jos tulkitsen Herrmannia oikein, tarkoittaa hänelle siis talousjärjestelmäämme kasvaneen irrationaalisuuden voittoa, joka on viemässä meidät tuhoon ellei jarrua paineta ajoissa. Luotto on ollut ihmiskunnan tärkeimpiä keksintöjä edistymisen ja vaurastumisen kannalta. Se on kuitenkin kaksiteräinen miekka, jota pitää osata käyttää taiten. Herrmannin kirjassa ei ole kestävän tulevaisuuden reseptiä, mutta se valottaa älykkäästi, miksi olemme tulleet kuilun partaalle.
1Ulrike Herrman: Pääoman voitto – kasvun, rahan ja kriisien historia (Into 2015). Alkuteos Der Sieg des Kapitals – Wie der Reichtum in die Welt kam: Die Geschicte von Wachstum, Geld und Kriesen (2013). Suomenkielisen liatoksen esipuhe 2015. Kirjan suomentanut Mari Janatuinen
Luotto ”luottoon” loppui 15.8.1971 Nixonin irrotettua dollarin kullasta!
Richard Murphy Suomennos Mikko Silvennoinen :
Rahan luonti vaatii vain pankkiasiakkaan luottamuksen
On hämmästyttävää, että suurin osa ihmisistä luulee rahan tulevan valtion painokoneista. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä vain kolme prosenttia esimerkiksi Ison-Britannian rahasta on valtion luomaa. Loppuosasta vastaavat pankit.
Kuinka pankki sitten luo rahaa? Suoraan sanottuna: tyhjästä. Rahaa syntyy aina, kun pankki myöntää lainaa.
Ihmiset kuvittelevat, että ottaessaan lainaa he saavat pankista rahaa, jonka joku muu on sinne tallettanut. Näin asia ei ole. Pankki tekee lainaa myöntäessään eräänlaisen taikatempun: Laina luodaan avaamalla kaksi tiliä, käyttötili ja lainatili. Lainatessaan 10 000 euroa asiakas saa käyttötililleen 10 000 euroa, jolla hän voi tehdä mitä tahtoo. Lainatilille merkitään myös kymppitonni. Tämän asiakas on nyt velkaa pankille.
Kun nämä kaksi tiliä lasketaan yhteen, tulokseksi saadaan nolla. Asiakas näennäisesti omistaa toisen tilin saldon ja on toisen velkaa pankille. Jos hän sattuisi peruuttamaan sopimuksen ja maksamaan lainan takaisin, jäljelle ei jäisi yhtään rahaa. Tulos on siis todellakin pyöreä nolla.
Yllä kuvatussa tapahtumassa käteinen ei vaihda omistajaa missään vaiheessa. Kyseessä on pelkkä tilinpidollinen temppu.
Pankki alkaa veloittaa korkoa siitä, että on luonut lainaamansa rahan. Rahan, jota ei käytännössä ole olemassa, vaikka se rahalta tuntuikin, koska asiakas pystyi kuluttamaan sitä käyttötililtään kuten rahaa ikään. Tämä selventänee, miksi pankit tekevät niin suuria voittoja: ne luovat rahaa tyhjästä ja veloittavat sitten asiakkailtaan korkoa sen käytöstä.
Totta kai pankit tarvitsevat myös käteistä, jotta ne voivat antaa seteleitä niille, jotka niitä haluavat nostaa. Tähän tarvitaan sitä kolmea prosenttia rahasta, joka tulee valtion painokoneista.
Pankit eivät tietenkään voi toistaa lainaustemppuaan loputtomiin. Ennen pitkää asiakkaat huomaisivat, ettei pankki pysty pitämään lupaustaan siitä, että heidän tileillään olevaa rahaa voidaan käyttää heidän omiin maksuihinsa. Niin kauan kuin ihmiset luottavat siihen, että pankista voi halutessaan nostaa rahansa, pankit eivät kuitenkaan tarvitse käteistä. Ne voivat vain teeskennellä, että sitä riittää. Vasta kun ihmiset menettävät tuon luottamuksen, käteistä on oltava.
Ongelmana on, että pankit lainaavat ulos aina enemmän rahaa kuin niillä oikeasti on. Siksi on olemassa riski, että jos ihmiset ryntäävät joukoittain nostamaan säästöjään, käteinen loppuu. Näin kävi esimerkiksi brittiläiselle Northern Rock -pankille syksyllä 2007.
Nyt tuokin riski on poistettu. Iso-Britannian hallitus on nimittäin asettunut pankkien takaajaksi. Pankit voivat siis lainata entistä enemmän rahaa entistä pienemmällä riskillä. Toisin sanoen ne voivat saada aiempaa suurempaa korkoa rahalle, jonka ne ovat luoneet tyhjästä. Ei ole ihme, että pankit ovat maailman suurimpia yrityksiä. Niiden päätuotteen valmistaminen ei maksa niille mitään.
Onko tätä kaikkea vaikea uskoa? Et ole epäilyssäsi yksin. Viime vuosisadan toiseksi suurin taloustieteilijä John K. Galbraith selitti tämän epäilyksen syytä näin: ”Prosessi, jolla pankit luovat rahaa on niin yksinkertainen, että ihmismieli hylkii sitä.” Galbraith oli oikeassa: prosessi on niin yksinkertainen, ettemme halua myöntää maksavamme siitä.
Pahinta koko rahanluonnissa on se, että pankit luovat rahaa veikkauksen kaltaiseen uhkapeliin.
Yritin kuvata tätä mielettömyyttä ja sen vaarallisuutta Pontus Porokurun Blogissa, Toimittaja testaa
( Euro vai ero ) Liitin siihen osia taloussanomien toimittajan Jan Hurrin artikkelista. Realisoidakseni valtavia summia muutin miljardit lukujonoiksi.
Taloussanomat 14.2.2016 Jan Hurri
Euromaiden yhteinen euro, yhteinen pankkiunioni ja nyt myös yhteiset miinuskorot varmistavat, että kaikilla eurokansalaisilla on myös yhteiset pankkipainajaiset. Yksi niistä voi olla Deutsche Bank. Jos se kaatuu, Suomi kuuluu sijaiskärsijöihin.
Deutschen pelottavin osa ovat pankin taseen ulkopuoliset johdannaisvastuut. Samanlaiset johdannaisvastuut, joihin Lehman Brothers pitkälti kaatui runsaat seitsemän vuotta sitten, ja joiden välityksellä Lehmanin kupru muuttui hetkessä maailmanlaajuiseksi finanssikriisiksi.
Sillä erotuksella, että Deutschella on erityyppisiä johdannaisvastuita likimain kaksin verroin runsaammin kuin Lehmanilla oli oman tuomiopäivänsä aattona.
Deutschella on nimissään erilaisia korkojen, valuuttojen, osakekurssien, raaka-ainehintojen ja ties minkä muiden talousmuuttujien liikkeisiin perustuvia erityyppisiä johdannaissopimuksia noin 52 000 000 000 000 euron bruttoarvosta. Tai oli ainakin vuoden 2014 lopussa, josta pankin tuoreimmat taseen liitetiedot kertovat.
Se on noin tuhat kertaa enemmän kuin euromaat ovat sopineet kokoavansa pankkiunionin yhteisen kriisirahaston pääomaksi.
PS. Valitan, että kommenttini on taas näin pitkä, mutta asia on sellainen, ettei sitä voida muodikkaalla tvitter-kielellä sanoa.
Hei Show must go on
Ymmärränkö oikein, että tekstisi on Jan Hurri-sitaattiin asti Richard Murphyn referointia tai suora sitaatti häneltä?
Niin tai näin. Kiinnitän huomiota lauseeseen: ”Ongelmana on, että pankit lainaavat ulos rahaa enemmän kuin niillä oikeastaan on.”
Pankit ovat osakeyhtiöitä. Niiden varsinainen oma raha on osakepääoma. Sen suuruus verrattuna pankin antolainaukseen on todella vaatimaton. Tuskin kukaan kuvitteleekaan, että pankki lainaisi vain osakepääomaansa.
Yleisempi kuvitelma on, että pankki lainaa vain saamiaan talletuksia. Tämähän on tavallaan säästöpankin perusidea. Kun pankki lainaa tällaisia talletettuja varoja, voidaan kaiketi sanoa, että pankki lainaa ulos mitä sillä ”oikeastaan on”.
Mutta toden totta, pankit lainaavat enemmän kuin kuin niillä on talletuksia. Ajatus kulkee silloin niin, että pankin kaikki antolainaus-saatavat yhteensä muodostavat ikäänkuin jokaisen saatavan vakuuden. On myös pankkeja, jotka eivät ota lainkaan vastaan tavanomaisia talletuksia. Silloin koko antolainauksen ”vakuutena” ovat pankin saatavat.
Normaalioloissa tämä järjestelmä toimii luottamuksen varassa. Pienen ongelman muodostavat luottotappiot, mutta jos niitä ei ole kovin paljon, pankki kestää ne, koska se perii korkoja. Todellinen ongelma syntyy silloin jos luottotappioita syntyy paljon ja samanaikaisesti.
Tämä on pankkitoiminnan peruskuvio. Mutkikkaammaksi kuvio muuttuu kun otetaan huomioon pankkien lainat ja talletukset toisiltaan ja keskuspankilta.
Ulrike Herrmannin kirjan voi lukea kertomuksena siitä, miten rahoitusbisnes sotkeutuu omaan näppäryyteensä ja sotkee samalla laajemmin koko kansantalouden toiminnan. Se on omituinen ja maallikoille vaikeasti avautuva tarina kaikkine johdannaisineen ja futuureineen.
Olemme ehkä tottuneet ajattelemaan, että taloussyklit ja niihin liittyvät lamat ja ylikuumenemiset johtuvat vain yli- tai vajaatuotannosta. Viime vuosien suuret kriisit ovat johtuneet rahoitusmarkkinoista. Miten ja miksi? Juuri näihin kysymyksiin Ulrike Herrmannin kirja on mainio opas. Siksi hänen kirjansa kannattaa lukea – ajatuksella.
Olet ymmärtänyt aivan oikein. Tietysti olisin voinut lainata otetta Esko Seppäsen kirjasta Emumunaus, mutta koska tiedän antipatian, mikä Seppäsen persoonaan liittyy otin vaihteeksi toisen totuuden puhujan.
Murphyn teksti kertoo selvästi sen , että raha on velkaa. Pankit eivät enää tarvitse menestyäkseen meidän pieniä säästöjämme. Säästöpankkiaika on ollutta ja mennyttä ainakin toistaiseksi.
Ei siis ole mikään ihme sekään, että Björn Whalroos sanoo, että säästäjät tuovat vain soraa pankin lattialle.
Niitä on kuitenkin siedettävä, koska he ovat pankkibisnekselle luottamuksen edellytys.
——————-
Suomela:
Pienen ongelman muodostavat luottotappiot, mutta jos niitä ei ole kovin paljon, pankki kestää ne, koska se perii korkoja. Todellinen ongelma syntyy silloin jos luottotappioita syntyy paljon ja samanaikaisesti.
————————-
Antolainauksen riskit, luottotappiot, syntyvät nykyään aivan muualta kuin tavallisten kansalaisten lainoista.
Ne syntyvät virtuaalitaloudesta , jota ruokkii EKP. Avainsana tuohon ongelmaan on LTRO- luototus.
LTRO ( Longer-Term Refinancing Operations). Siinä pankit saavat julkista keskuspankkirahoitusta niin paljon kuin tahtovat.
Nuo rahat ovat ohjautuneet pääosin johdannaismarkkinoille, joka on veikkauksen kaltaista uhkapeliä.
Johdannainen on sijoitusinstrumentti, jota käytetään riskien pienentämiseen tai toisaalta riskien ottamiseen. Tavallaan kyse on vedonlyönnistä: sopimuksen osapuolet arvioivat esimerkiksi jonkin raaka-aineen tai osakkeen tulevaisuuden hinnasta.
Uutta talouskuplaa tehdään ennustamalla esim.energian, raaka-aineiden ja ruuan hinnoista. Veikkaajat ovat luovia. He keksivät mitä kummallisimpia veikkauskohteita. Fukusiman ydinonnettomuuden aikaan huhuttiin, että sekin oli ollut veikkauslistalla…? Ketähän onni potkaisi?
Hyvänä suomalaisena esimerkkinä on tapaus Finavia, joka hävisi 30 miljoonaa euroa ennustaessaan väärin kerosiinin hinnan.
Maailmanlaajuisesti johdannaisissa kiertävät rahat ovat käsittämättömiä. On esitetty vertaus: koko maailman kokonaistuotanto päivässä on noin 150 000 000 000 dollaria, mutta johdannaiskauppa päivässä on 4500 000 000 000 dollaria. ( saa tarkentaa)
Noilla valtavilla rahamäärillä pankeista on todella tullut liian suuria kaatumaan.
Finanssikapitalismissa (markkinataloudessa) olemme joutuneet siihen tilanteeseen, että päättäjämme joutuvat luomaan pankeille sosiaaliturvan, jonka he aikaisemmin tuottivat kansalaisille. Nyt kansalaisten sosiaaliturvaa leikataan, jotta veronmaksajien rahoilla avustetaan pankkeja. Pankit taas avustavat omistajiaan.
Niin. Onhan se pirua, että kapitalismin sinänsä hyödyllisestä perusideasta, eli mahdollisuudesta luotonsaantiin jonkin tuottavan toiminnan järjestämiseksi, on kasvanut tällainen jättiläismäinen reaalitaloudesta irronnut finanssipeli.
Ulrike Herrman: Pääoman voitto – kasvun, rahan ja kriisien historia (Into 2015), on hyvä kirja. Kirjassa myös tyrmätään Occupy liikkeen kritiikki.