Antti Blåfield yritti kuluneella viikolla kolumnissaan (Hesari ti 15.3.) vastata kysymykseen Miksi työväenliike on menettänyt otteensa? Vastaus lyhykäisyydessään oli: ”Ay-liike keskittyy nyt haraamaan väistämätöntä muutosta vastaan.”
Kolumni herätti kysymyksiä. Onko ay-liike todellakin menettänyt otteensa? Eivätkö viime kuukausien tapahtumat itse asiassa todista aivan päinvastaista. Istuva oikeistohallitus yritti mm. pakkolaeilla painostaa ay-liikkeen ”yhteiskuntasopimukseen”, joka ei olisi perustunut sopimiseen, vaan ollut saneluratkaisu. Pitkän väännön jälkeen nyt on sovittu, että kilpailukyky-sopimuksesta neuvotellaan ja että neuvotteluissa ovat mukana kaikki osapuolet, ay-liike, työnantajat ja hallitus. Ainoa osapuoli, joka näyttää menettäneen otteensa, onkin hallitus.
Entä miten pitää suhtautua käsitykseen, että ay-liike haraa väistämätöntä muutosta vastaan? Blåfield perustelee käsitystään Kiina-ilmiöllä, jonka hän aivan oikein näkee johtaneen siihen, että monet suomalaisetkin yritykset ovat siirtäneet osan tuotannosta tai koko tuotantonsa Kiinaan tai johonkin muuhun halvan työvoiman maahan. Tämä on Suomen kansantaloudessa johtanut paitsi vientiteollisuuden kilpailukyky-vaikeuksiin, myös tehtaiden sulkemisiin ja monien työpaikkojen menetyksiin.
Oikeistopuolueista on Blåfieldin mukaan tullut tämän kehityksen seurauksena ”nopeita ja aggressiivisia kärppiä”, jotka kannattavat taloudessa ja yhteiskuntapolitiikassa perinteistä libertarismia (mikä tunnetaan paremmin nimellä uusliberalismi). Sen yksi ydinajatus on, että yhteiskuntaa laajasti sitova keskitetty neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä on purettava ja annettava jokaisen omalta kohdaltaan päättää, mikä on parasta.
Kokoomuksen sisällä vaikuttaa myös arvokonservatiivinen sosiaalireformismi, mutta sillä ei ole johtajaa. Alexander Stubb on libertaristi, joka on vain vastahakoisesti asettunut tukemaan hallituksen vähitellen omaksumaa konsensuspolitiikkaa. Ehkä kärpät pitäisivät Blåfildin rinnastusta itseään loukkaavana, mutta muuten hänen analyysinsa kokoomuksesta osuu melko hyvin kohdalleen.
Mutta onko Blåfieldin näkemys työväenliikkeestä – siis ay-liikkeestä, demareista ja ehkä vassareistakin – kohdallaan? Kiina-ilmiö on hänen mukaansa ajanut sen lamaannukseen. Kapitalismin voittokulku ei ole johtanut poliittisessa tai ammatillisessa työväenliikkeessä merkittäviin uusiin avauksiin. Siksi poliittinen aloite on oikeistolla.
Blåfield syyttää työväenliikettä heikkojen unohtamisesta. ”Neuvottelujen alla oleva yhteiskuntasopimuskin näyttää sisältävän aivan toiseen suuntaan vaikuttavia asioita kuin heikoimpien suojelua.” ”Ammattiyhdistysliike keskittyy nyt haraamaan väistämätöntä muutosta vastaan, kun sitä tarvittaisiin työmarkkinoiden heikoimmassa asemassa olevien suojaamiseen: roskatyökuiluihin viskattujen ja työvoimaviranomaisten mielivallan alla elävien työttömien suojelemiseen.”
Haraamaan väistämätöntä muutosta vastaan? Miten niin? Työn ja pääoman välisissä tulonjakokamppailuissa työväenliike tietysti katsoo asioita, ammattiliittojen jäsenten ja kaikkien palkansaajien kannalta. Onko työväenliike tämän takia epäsolidaarinen lyhytaikaisissa ja epävarmoissa työsuhteissa olevaa prekariaattia kohtaan? Blåfield ei ole ensimmäinen joka levittää myyttiä tällaisen syy-seuraus-suhteen olemassa olosta. Mielestäni hän näkee väärin.
Blåfieldin mielestä SAK:n ja muiden ammattijärjestöjen tulisi ajaa kansalaispalkkaa. Suurena yhteiskuntapoliittisena tavoitteena työväenliikkeen (ja onneksi melko laajasti muunkin yhteiskunnan ainakin muodollisena tunnustuksena) kannattamat tavoitteet, täystyöllisyys, täyspäiväinen työ, kunnollinen palkka ja kunnolliset työolot jokaiselle, on paljon viisaampi lähtökohta. Jos tätä lähtökohtaa edistämään kehitetään kansalaispalkka, perustulo tms., niin tuskin ay-liike asettuu sitä vastustamaan. Vai olenko väärässä?
Blåfieldin kuvitelma siitä, että keskittyminen kansalaispalkkaan ja prekaarien puolustamiseen edustaisi työväenliikkeelle paluuta oman aatepohjansa juurille, on söpöltä näyttävä, mutta naiivi ajatus.
Jos työväenliikkeen, siis ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston, tulee nyt keskittyä johonkin, niin minun neuvoni on, että keskitytään yhteiskunta- ja talouspolitiikan kokonaisuuteen ihmisten sosiaalinen, taloudellinen ja sivistyksellinen tasa-arvo lähtökohtina.
Siinä Blåfield on oikeassa, että libertaarilla visiolla on nyt hegemoninen ote ja aloite. Sen resepteillä ollaan kuitenkin menossa ojasta allikkoon. Kurssi kääntyy vain, jos vaihtoehtoinen visio on riittävän vakuuttava.
Suomela:
Haraamaan väistämätöntä muutosta vastaan? Miten niin? Työn ja pääoman välisissä tulonjakokamppailuissa työväenliike tietysti katsoo asioita, ammattiliittojen jäsenten ja kaikkien palkansaajien kannalta. Onko työväenliike tämän takia epäsolidaarinen lyhytaikaisissa ja epävarmoissa työsuhteissa olevaa prekariaattia kohtaan? Blåfield ei ole ensimmäinen joka levittää myyttiä tällaisen syy-seuraus-suhteen olemassa olosta. Mielestäni hän näkee väärin.
Tosiasia on, että sinä ja ay-liike näkevät väärin. Ymmärrän hyvin, että korporaatiot haluavat pitää vallan itsellään, mutta se on minulle suorastaan käsittämätöntä, että sinun kaltaisesi eläkeläiset yrittävät kieltää muutoksen, joka on tapahtunut työelämässä.
Selvin ja parhain näyttö muutoksesta on YTK, eli Loimaan kassa. Siellä on jo yli 400 000 jäsentä. Tietysti voidaan aina spekuloida, sillä mikä on saanut nämä työläiset hylkäämään perinteisen AY- jäsenyyden , mutta minun oman kokemukseni pohjalta tiedän, että suurin syy on epäluottamus AY- liikkeen kykyyn ajaa heidän asioitaan.
Vapaamatkustajaksi tuomitseminen ei auta sen enempää nuoria kuin ay- liikettäkään!
Ay-liikkeen historia on hieno. Sitä ei kuitenkaan tehnyt nykyinen ay-liike, vaan se entinen, joka sai voimansa jäsenistönsä mielipiteistä. Tarkoitus oli tehdä Ay-liikkeestä kaikkien työläisten liike.
Historian tekivät ay-aktiivit, jotka uskoivat, ja uskalsivat muuttaa silloin työelämässä vallitsevia käytäntöjä. Yksikään järjestö, joka lakkaa huomioimasta jäsentensä mielipiteen, ei tule pysymään hengissä. Järjestön on kunnioitettava jäsenistönsä mielipiteitä.( myös kriittisiä!)
Nykyinen ay-liike saa voimansa maankattavista työehtosopimuksista, jäsenmaksujen verovähennysoikeudesta, ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta, ja työnantajien armeliaasta lupauksesta kantaa jäsenmaksu suoraan palkasta. Ay-liike on tuudittautunut ”Ruususen uneen”… rahaa tulee ja taloudelliset edellytykset näennäiselle toiminalle, ja ennen kaikkea korporatiiville, on turvattu.
Mikäli ay- liike ei herää unestaan, ja huomioi työelämän ja työympäristön muutoksia, sen vaarana on osoittautua savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi, joka sortuu heti kun edellisessä kappaleessani luettelemat ”voimanlähteet ”
padotaan.
EU- jäsenyyden myötä ovat tulleet vuokratyöt, osa-aikaistyöt, määräaikaistyöt ja nolla-sopimukset. Kaikki nämä ovat heikentäneet työntekijän asemaa…
Vakinaiset työntekijät ovat oikeutettuja tulospalkkioihin ym. Tilapäistyöntekijät tekevät työtä halvemmalla, ja kasvattavat näin vakinaisten tulospalkkiota. Porvari on onnistunut : työntekijä on nyt jo toista työntekijää vastaan!
Kaikki on tapahtunut konsensus-sopimuksilla työnantajan ja AY-liikkeen välillä.
Kiitos vaan !
Huh!
Onpa vihainen kommentti. Pahoin pelkään, ettei se osu maaliin.
Kommenttisi syyllistää ay-liikeen prekariaatin olemassa olosta. Se tuskin heijastelee todellisuutta oikein. Esimerkiksi parhaillaan meneillään oleva kädenvääntö PAM:in ja työnantajien välillä osoittaa, että ammattiliiton keskeinen huoli ja kamppailun aihe ovat liian runsaat prekaarit työsuhteet kaupan alalla.
Siinä kommenttisi on varmasti oikeassa, että työ ja työelämä ovat olleet ja ovat nopean muutoksen alaisia. Se juuri on syy prekaarien työsuhteiden ja työttömyyden syntyyn. Kuinka paljon kullakin alalla ammattiliitot voivat omilla toimillaan estää prekaareja työsuhteita ja työttömyyttä? Kysymys on aiheellinen, mutta vaikea vastattavaksi.
Oikeat vastaukset prekaarien työsuhteiden ja työttömyyden esiintymiseen löytyvät taloudellisen toiminnan yleisistä lainalaisuuksista. Työehtosopimuksia paremmin näitä lainalaisuuksia voidaan säädellä hallitusten talouspolitiikalla ja yleisellä yhteiskuntapolitiikalla. Niillä alueilla tavoitteista ja keinoista näyttää erilaisilla poliittisilla tahoilla ja toimijoilla olevan kovin erilaisia pyrkimyksiä.
Antti Blåfield sanoo, että ”ay-liike keskittyy haraamaan välttämättömiä muutoksia vastaan” eikä ymmärrä maailman ja työelämän muutosta. Jään tässä suhteessa edelleen siihen käsitykseen, että Blåfieldin näkemys on harhainen. Se syyllistää väärän tahon ongelmista, jotka ovat liiankin todellisia. Minä kutsun sellaista toimintaa populismiksi, jos se tapahtuu vastoin parempaa tietoa.
Jos se tapahtuu johtuen ymmärtämättömyydestä, kysymys ei ole populismista, vaan siitä että on tullut populismin höynäyttämäksi.
Olipa ilo lukea tekstisi ja vastauksesi kiukuttelevaan kirjoitukseen. Terv. Vesa