Tämän kirjoituksen toinen lähtökohta on Suvi-Anne Siimeksen haastattelu Kansan Uutisten vappu-numerossa. Toinen lähtökohta on sattumalta ostamani kirja Uskontoa ateisteille.
Suvi-Anne sanoo, että ”jos minulla on jokin poliittinen koti, niin se on liberal left”. Niin se taitaa olla itsellänikin. Suvi-Anne muisteli vuoden 1998 puoluekokouksen hyväksymän periaateohjelman, ”jossa vapaus oli paljon mukana”, valmisteluprosessia . Itsekin muistelen sitä prosessia suurella lämmöllä. Samoin ohjelman kirjoitustyössä Suvi-Annen lisäksi keskeisesti mukana olleita muita ihmisiä mm. Jan-Otto Anderssonia ja Ralf Sundia.
Se oli Vasemmistoliiton ensimmäinen puolueohjelma. Siihen asti oli tultu toimeen vuoden 1990 perustamisjulistuksella. Voimassa oleva vuoden 2007 periaateohjelma on tiivistetty ja täsmennetty versio ensimmäisestä ohjelmasta. Vapaus arvona on siinä edelleen vahvasti mukana, niin kuin pitääkin olla. Minua saatetaan pitää jäävinä, mutta sanon silti, että Vasemmistoliiton ohjelmatyö on ollut intellektuaalisesti johdonmukaista ja edustaa erittäin korkeaa tasoa.
Alain de Bottonin kirjaan Uskontoa ateisteille (Basam Books 2013) törmäsin Helsingin asemantunnelin ale-kirjamyynnissä. Kirjan hinnaksi oli merkitty vain 5 euroa. En voinut vastustaa kiusausta ottaa kirja mukaani, vaikken tiennyt siitä mitään. Vasta kotona kirjaan paneutuessani saatoin todeta, että kirja ei todellakaan ole uskonnollista hörhöilyä, joka yrittää vakuuttaa ateismin olevan väärässä. Se on ateistin kirjoittama oikein viisas kirja.
En itse sano koskaan olevani ateisti. Olen uskonnoton tai agnostikko. ’Ateismi’ ja ’ateisti’ sanoilla on suomen kielessä minun makuuni liian riidanhaluinen kaiku. Humanistisen katsomukseni mukaan pidän uskontoja ihmisten luomuksina. Siksi niitä ei sovi kulttuurihistoriallisesti väheksyä. Ne eivät kelpaa luonnontieteellisiksi selityksiksi maailmankaikkeuden synnystä ja olemassaolosta, mutta niiden opetuksissa on paljon syvää viisautta nimenomaan etiikan alueella.
Totta on tietysti, että uskontojen nimissä on harjoitettu paljon alistamista, sortoa ja riistoa. Tänä päivänäkin niitä käytetään myös oikeuttamaan hirvittäviä terroritekoja. Se on uskontojen pimeää puolta. Mutta uskonnoilla on myös se toinen puolensa. Juuri se on kiinnostanut Alain de Bottonia.
Hän sanoo kirjansa alussa, että ”Maailmassa, joka on täynnä niin uskonnollisia kuin maallisiakin fundamentalisteja, on oltava mahdollisuus saattaa keskinäiseen tasapainoon yhtäältä uskonnollisesta uskosta kieltäytyminen ja toisaalta uskonnollisia rituaaleja ja käsitteitä kohtaan osoitettu valikoiva kunnioitus.”
Sitten hän kirjoittaa yli kolme sataa sivua yhteisöllisyydestä, kiltteydestä, koulutuksesta, hellyydestä, pessimismistä, perspektiivistä, taiteesta, arkkitehtuurista ja instituutioista. Kaikilla näillä alueilla uskonnoilla on ollut ja on paljon annettavaa. Viehättävää ja viisasta luettavaa. Suosittelen lämpimästi.
Hän päättää kirjansa sanoihin: ”Uskontojen viisaus on ihmiskunnan yhteisomaisuutta. Se kuuluu meille kaikille, arkkirationalisteillekin… Uskonnoissa on ajoittain niin suurta hyötyä, vaikuttavuutta, ja älyä, ettei niitä pidä jättää pelkkien uskovaisten käyttöön.”
Mikä olisikaan parempi hetki kuin tämä päivä, vappu, työn suuri juhlapäivä, jolloin kaikkialla maailmassa ammattijärjestöjen ja poliittisen vasemmiston lippuja kannetaan rinta rinnan, pysähtyä miettimään juhlivan liikkeen eetoksen fundamentteja.
Yhteiskuntien elämää hallitsevan ideologian ihmiskuva ja eetos tiivistyy edelleen käsitteeseen homo economicus. Sen mukaan ihmisen toimintaa ohjaa aina ja primaaristi voiton tavoittelu. Käsitteen realismi on siinä, että se näkee ihmisen markkinatoimijana. Sen epärealismi on ihmis- ja yhteiskuntakuvan kapeus ja armottomuus. Eikä se tarkemmin ajatellen voi edes olla vakavasti otettava ajattelun fundamentti, perustava lähtökohta.
Minun uskontunnustuksessani fundamentti voisi olla homo faber, työkaluja käyttävä, työtä tekevä ihminen. Siihen sisältyy ihmisen koko kulttuurievoluution tarina, luovuus, työnjako, yhteistyö, tuottavuus, vauraus. Kyllä sen tarinaan markkinatkin kuuluvat, mutta mieluummin toimien win-win periaatteella kuin homo economicuksen win-lose periaatteella.
Vappu ja Alan de Bottonin kirja saavat miettimään myös rituaalikäyttäytymisen merkitystä. Rituaalit todellakin ovat, kuten de Botton niin etevästi ja elävästi kuvaa, uskontojen valtava voimavara. Voisiko ja pitäisikö sillä maailmankatsomuksella, joka pohjaa homo faberiin, olla enemmän rituaaleja?
Itse olen – mainitakseni esimerkin vuoksi miten ajatus voi kulkea – vertaillut mielessäni seurakuntien ja ammattiosastojen yhteisöllisyyttä. Edellinen on vanhaa perua ja säilyy edelleen monien rituaalien tukemana. Jälkimmäiset ovat historiallisesti nuoria yhteisöjä, mutta niillä voisi olla paljon opittavaa seurakunnilta. Kaiken toiminnan ei tarvitse olla vain instrumentaalisesti orientoitunutta. Toimintaa voisi kehittää innovoimalla lisää vain yhteisöllisyyttä tukevia rituaaleja. Juhlaan ei tarvita vappua. Jokaisen jäsenen syntymäpäivä riittää hyvin juhlan -tai ainakin muistamisen – aiheeksi. Kun ajatus alkaa kulkea tätä rataa luovuudella ei ole rajaa.
Ajatuksia herättäviä ajatuksia … Eniten kiinnitän tässä ajatukseni tuohon viimeiseen kappaleeseen, josta muutama kommentti:
Yhteisöllisyyden kokeminen ja ryhmään kuulumisen tarve ovat ihmisyyden perusta, mutta seurakuntien yhteisöllisyys on enemmänkin esittämistä kuin aitoa. Varsinkin jumalanpalvelusten rituaalit, jotka ev.lut. kirkossa on viety jo niin äärilaitaan, ettei ilman ohjekirjaa seurakuntalainen pysty osallistumaan. Seurakuntien työyhteisöt puolestaan ovat olleet pahimipia ongelmapesiä mukayhteisöllisyydessään.
Minun kokemukseni on, että kaikissa tarkkoihin sääntöihin ja normeihin sekä yhteiseen ideologiaan perustuvissa yhteisöissä on enemmän epäyhteisöllisyyttä kuin aitoa ihmisen tarvitsemaa yhteisöllisyyttä – onpa kyse sitten uskonnollisesta, puoluepoliittisesta tai ay-yhteisöstä.
Rituaaleja kyllä tarvitsemme, niillä luodaan paitsi yhteenkuuluvuutta myös tulevaisuutta = jatkuvuutta ja turvallisuuden tunnetta. Vielä enemmän tarvitseisimme ryhmädynamiikan, ihmismielen ja sosiaalisen toiminnan, pelisääntöjen ymmärtämistä. Yhteisöllisyyden merkityksen käsittäminen auttaisi meitä enemmän hyödyntämään sitä inhimillisellä tavalla.
En ole kyseistä teosta lukenut, mutta varmaankin sisältää paljon viisautta. Mietin, mitä kaikkea de Botton ymmärtää uskonnolla. Kyllähän jos sana määritellään tarpeeksi laajasti, niin plussaa saadaan roppakaupalla. Mahdollisesti pitäisi kuitenkin käyttää jotain toista termiä de Bottonin tarkoittaman hyvän tuojasta.
Yuval Harari puhuu menestysteoksessaan ”Sapiens, Ihmisen lyhyt historia” myyteistä. Hän selittää, että ns. kognitiivisen kehitysaskelen myötä, ehkä noin 70000 vuotta sitten, ihmiselle tuli kyky kuvitteelliseen ajatteluun, tarinoiden kerrontaan ja myyttien luomiseen. Myyttien merkitys kasvoi, kun maanviljely yleistyi ja ihmisiä sen vuoksi alkoi kasautua suuremmiksi yhteisöiksi. Sellainen yhteisö, jossa oli syntynyt vaikuttava myytti, menestyi ja kasvoi, koska myyttiin perustuva yhteinen usko yhtenäisti suurenkin määrän ihmisiä ja teki heistä yhteistyökykyisiä ja helpommin hallittavia. Ilman yhteistä uskoa yhteisö pysyy koossa ja toimii hyvin siihen saakka kun suurin piirtein kaikki tuntevat toisensa, eli ihmisiä on korkeintaan jotain 200 yksilöä. Suuret myytit eli uskonnot olivat siis menestystekijä, joka mahdollisti suurten kaupunkien ja valtakuntien synnyn.
Harari selittää, että myytit, uskonnot mukaanluettuna, ovat kuvitteellisia eikä niiden mukaisia asioita ole oikeasti olemassa. Ne lakkaavat olemasta eli vaikuttamasta heti kun usko niihin häviää. Nykymaailmassa Harari laskee myyteiksi mm. sellaiset asiat kuin ihmisoikeudet, oikeusjärjestelmän ja osakeyhtiöt. Ne ovat globaalia yhteisöä koossa pitäviä voimia, mutta nekin toimivat puhtaasti vain ihmisten luottamuksen varassa.