Olen jo monien vuosien ajan tilannut amerikkalaista Time lehteä ollakseni selvillä mistä Yhdysvalloissa keskustellaan ja millä tavoin. Toukokuun viimeisen viikon (May 23) lehdessä oli kansijuttuna – as the cover story, kuten englanniksi sanotaan – seitsemälle sivulle levitetty tarina Saving Capitalism, eli pelastetaan kapitalismi.
Jutun esille panoon on panostettu paljon. Kannen ja jutun otsikkoaukeaman kuvitukset ovat taidokas ja mielikuvitusta kiehtova kehitelmä dollarin setelistä, jossa kauniita vihreitä versoja kohoaa sakeana puskana kannattelemaan kapitalismi-sanaa.
Kysymys on Rana Farooharin tekstistä, joka pohjautuu hänen uuteen kirjaansa Makers and Takers. Siinä hän väittää, että kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana säännöt, jotka hallitsevat Yhdysvaltojen vapaa-markkina järjestelmää, ovat pahasti vääristyneet, mikä saattaa vakavaan vaaraan jokaisen amerikkalaisen taloudellisen tulevaisuuden.
Time lehden juttu on kirjan kirjoittajan itsensä tiivistämä kooste kirjan sanomasta: kuinka tähän tilanteeseen on jouduttu ja miten se tulisi korjata.
Lehti on lukijaystävällisesti tehnyt tietolaatikoita, jotka hvainnollistavat syntynyttä ahdinkoa. Palkkojen kehitys on polkenut paikallaan. Finanssioituminen (financialization) on Farooharin mielestä huonon kehityksen keskeinen selittäjä. Se ei ole vähentänyt vaan lisännyt pääoman omistajen vaurautta, mutta on samalla osaselitys sille, miksi keskiluokan palkat eivät ole juurikaan kohonneet 60-luvun jälkeen. Vuonna 1965 keski-tuntipalkka oli 19,79 dollaria, viisikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2015 se oli vain 21,04 dollaria. Luvut on inflaatiokorjattu vertailukelpoisiksi.
Liikepankkien kiinnostus rahoittaa pieniä yrityksiä on lopahtanut, koska se ei ole yhtä tuottoisaa kuin muut rahoitustoiminnan muodot. Vuonna 2015 pienistä yrityksistä puolella oli vaikeuksia saada tarvitsemansa rahoitus. Sen seurauksena 32% yrityksistä joutui luopumaan suunnittelemastaan laajennuksesta. 21% yrittäjistä turvautui omaan henkilökohtaiseen varallisuuteensa rahoittaakseen yrityksensä toiminnan jatkumisen.
Yhdysvalloissa eläkejärjestelmä perustuu yksityisiin eläkevakuutuksiin. Niihin säästäminen on muuttunut niin kalliiksi, että kun vuonna 1996 vielä 84% alle 35 vuotiaista uskoi voivansa siirtyä eläkkeelle 65 vuotiaana tai nuorempana, niin tänä vuonna siihen uskoo enää 57%. Yli kolmas osa nuorista työntekijöistä uskoo, että heidän pitää jatkaa työntekoa vielä vuosia 65 vuotta täytettyään.
Suuryritykset ovat keskittyneet kasvattamaan osakkeidensa hintoja sen sijaan, että rahoittaisivat tutkimus- ja kehitystoimintaa (r&d), mikä takaa yritysten pitkän aikavälin menestyksen. Vuonna 1985 yli 10 000 ihmistä työllistävät yritykset vastasivat 73%:sta yksityistä r&d-toimintaa. Rahoitusosuus putosi vuonna 1998 54%:iin ja edelleen vuonna 2008 51%:iin. Se merkitsee innovaatioiden tukehtumista.
Yrittäjyys edistää työpaikkojen syntymistä ja taloudellista kehitystä, mutta 1980-luvun jälkeen uusien startup yritysten määrä laskettuna 100 000 tuhatta ihmistä kohden on pudonnut tasaisesti vuoden 1977 luvusta 257 vuoden 2013 lukuun 129.
Farooharin teksti huokuu kuitenkin optimismia, vaikka tilanne, jossa nyt ollaan, on maalattu synkin värein. ”Kapitalismin pelisäännöt ovat ihmisten tekemiä.” Siksi ihminen voi ne myös muuttaa. Tässä on muutamia Farooharin tavoitteita: Rahoitus on tehtävän läpinäkyvämmäksi. Verotuksessa on lakattava suosimasta velkaa. Sen sijaan on suosittava säästämistä ja siihen perustuvia investointeja.
On ajateltava uudelleen, keitä varten yritykset ovat olemassa. Osakkeiden arvo on liian kapea mitta yritysten arvolle. On ymmärrettävä, että yritykset ovat myös työntekijöitä ja asiakkaita varten; lisäksi ne ovat yhteiskuntaa varten kokonaisuudessaan. Rahoitusmarkkinoiden tulee palvella yritysten pitkän aikavälin kasvua, eikä likistää niitä lyhyen aikavälin alkemiaan.
On rakennettava kansallinen kasvustrategia. Poliitikot ovat 70-luvulta alkaen sysänneet vastuun hitaasta kasvusta markkinoille. Luottamusta Wall Streetiin ja pankkiireihin on nyt leikattava, ja se tehtävä lankeaa kongressille ja seuraavalle presidentille.
Rahoituksen tulee olla liiketoiminnan apulainen, ei sen pääasia. Tarina siitä, että rahoitusmarkkinat ovat Amerikan talouden keskeisin asia, pitää muuttaa. Liiketoiminta on palautettava takaisin ohjaajan paikalle. Rahoituksen oikea tehtävä on tukea niitä, jotka luovat työpaikkoja; vain niin taataan voimaperäisempi kansantalouden kasvu.
Eikö tämä olekin tutun tuntuista puhetta? Kysymys on siitä, miten hahmotetaan markkinatoimijoiden ja demokraattisen valtiovallan välinen suhde. Uusliberaali myytti markkinoiden ja yritystoiminnan kaikki autuaaksi tekevästä mahdista on murtumassa. Esiin on työntymässä ajattelutapa, että tarvitaan sekä julkisen vallan että markkinoiden parhaiden kyvykkyyksien huolellista analyysia ja niiden huolellista yhteen sovittamista.
Suomessa, Pohjoismaissa, Euroopassa, Yhdysvalloissakin ja jonkin verran jo muuallakin maailmassa sen yhteiskunnallisen instituution nimi, jonka puitteissa tätä yhteensovittamista on tehty parhaiten, on hyvinvointiyhteiskunta. Sen ydin on lakiperustainen hyvinvointivaltio, jonka ympärillä on kulttuuri, joka edistää ihmisten tasa-arvoa muullakin tavoin normatiivisesti, mm. työmarkkinasopimuksin.
Suomessa hyvinvointivaltio ja sopimusyhteiskunta on rakennettu kovan poliittisen kädenväännön avulla suurten erimielisyyksien saattelemana toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Viime vuosina tuntuu kuitenkin – ainakin verbaalisella tasolla – alkaneen vallita poliittinen yhteisymmärrys siitä, että hyvinvointiyhteiskunta on tullut jäädäkseen ja että kaikkien poliittisten suuntausten on toimittava sen säilyttämiseksi taloudellisen taantumankin olosuhteissa. Jos havainto on tosi, se merkitsee tärkeän konsensuksen syntyä ja itse asiassa valtavaa edistysaskelta yleisessä yhteiskunnallisessa ajattelussa.
Farooharin puheenvuoro edustaa tervettä järkeä, eikä hän analyyseineen ole onneksi yksin, mutta ei tällaisia puheenvuoroja ole ollut liikaa. Faroohar ei myöskään ole ainoa, joka puhuu tästä uudesta realismista demokraattisen valtion ja markkinoiden välisessä suhteessa käyttäen nimenomaan ilmaisua ”kapitalismin pelastaminen”. Sen ei pidä antaa hämätä.
Kapitalismi on monitulkintainen sana ja ideologisesti erittäin ladattu. Minä en käyttäisi ’kapitalismi’ sanaa siten kuin Faroohar, vaan puhuisin mieluummin markkinataloudesta. Mutta hän haluaa myydä ajatuksensa amerikkalaiselle yleisölle, jonka suurelle osalle kapitalismi on tuttu ja rakas sana. Se, mitä he sillä ennen kaikkea tarkoittavat, on yhteiskunta, joka sallii kansalaisten vapaan yritteliäisyyden, tai suorastaan edistää sitä. Se on amerikkalaisen unelman ydintä.
Itse varaisin kapitalistisen yhteiskunnan käsitteen tarkoittamaan yhteiskuntaa, joka suosii kohtuuttomasti pääomatuloja palkkatulojen kustannuksella, mutta ymmärrän että ihmiset antavat sanoille, varsinkin abstrakteille yhteiskunnallisille sanoille, erilaisia merkityksiä. Minun tavallani ymmärtää kapitalismi on suuremmat menestymisen mahdollisuudet Euroopassa kuin Amerikassa, mutta täälläkin monien mielestä kapitalismilla tarkoitetaan vain markkinataloutta. Minä kysyn viattomasti: jos meillä on kaksi sanaa, niin miksi niiden tulisi tarkoittaa samaa asiaa?
Robert Reich´in ”Saving capitalism”-kirjan arvostelu NYT:ssä…
http://www.nytimes.com/2015/11/15/books/review/robert-reichs-saving-capitalism.html?_r=0
Kiitos Veikko
Kommenttisi osuu kohdalleen. Robert Reichin ajatukset kulkevat hyvin paljon samaan suuntaan kuin Farrooharin. Robert Reichilla on ollut keskeisiä tehtäviä myös hallituksessa ja akateemisessa maailmassa hän on ollut jo pitkään tunnettu vaikuttaja. Reichin tekstit ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia.
Slti hänen ’Saving capitalism’ kirjansa esittelijä NYT:ssä on varmaankin oikeassa. Reich suuntaa sanansa monille, mutta vain harvat taitavat kuunnella. Harmi!
Mitä taas ’kapitalismi’ käsitteen käyttöön tulee, niin Reichin kirja voisi yhtä hyvin kirvoittaa minulta ne kommentit, jotka kirjoitin blogiini Farooharin tekstin perusteella.
Olen jossain joskus lukenut, että Karl Marx opetteli ja osasi monia kieliä, jotta osaisi olla selvillä maailman menosta. Hänen keskeinen tutkimuskohteesa oli tavara, jonka sisältä hän löysi koko kapitalistisen tuotantojärjestelmän ja siihen liityvät kiertokulut rahoineen, ja ristiriitoineen, jotka eivät nekään ole mitenkään vaatimattomia…
Siinä tajussa mikä minulla tästä Marxin tutkimasta ja oman arkisen todellisuuden pohjalta on, niin kapitalismi ja markkinatalous ovat kuin symbioottinen suhde, jossa kapitalismi on se hallitseva ja määräävä perusta, ja markkinatalous on se näkyvämpi ja myötäilevä päällysrakenne. Eli että toista ei voi tutkiskella ilman toista… Joku fiksu voisi sanoa että, dialektisesti..?
Näin siis työmiehen tajussa…
Hei Arne
En malta olla reagoimatta muutamaan ajatukseesi.
Mitä käsitteeseen ’tavara’ tulee, niin Marxin suuri oivallus oli, että ihmisen työvoimaa on syytä käsitellä ’tavarana’ siinä kuin muitakin markkinoilla ostettavia ja myytäviä kauppatavaroita. Hän korosti, että se on työläisen ainoa kauppatavara.
Marx ei juurikaan käyttänyt käsitettä kapitalismi, vaan puhui porvarillisesta yhteiskunnasta. Kapitaalista (pääomasta) ja kapitalistista (pääoman omistajasta) hän puhui sitäkin enemmän. Voimme ehkä rekonstruoida, että Marx olisi saattanut tarkoittaa kapitalismilla sitä suhdetta, joka on kapitalistin ja työläisen välillä. Sitä leimasi Marxin käsityksen mukaan ns. lisäarvon riisto.
Porvarillinen yhteiskunta oli Marxille ostamisen ja myymisen, kauppavaihdon yhteiskunta. Kapitalismi yllä tarkoitetussa merkityksessä saattoikin toteutua vain ’markkinoilla’. Dialektiikalla, joka oli Marxin runsaasti viljelemä termi, ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen asian kanssa. Dialektiikka liittyy Marxilla kehityksen ajatukseen.
Farooharin artikkeli (ja hänen kirjansa), joka puolustaa ja haluaa säilyttää ’kapitalismin’ ei tarkoita, että säilyttää tulisi erityisesti juuri lisäarvon riistosuhde. Itse asiassa hän moittii palkkojen jälkeen jääneisyyttä ja rikkaiden rikastumista.
Se, mitä yleiskielessä tarkoitamme markkinataloudella, on suhteellisen selvää. Siitä, miten meidän tulisi käyttää käsitettä ’kapitalismi’ tulisi sen sen sijaan käydä perinpohjaisia keskusteluja. Faroohar haluaa, että markkinatalous toimii hyvin ja palvelee kaikkia ihmisiä. Minusta hän ja Robert Reich ovat (ainakin eurooppalaisittain) korneja halutessaan pitää markkinatalouden ja kapitalismin käsitteet synonyymeina.
Tämä Rana Forohaarin kirjoitus on todella tärkeä, ja sitä korostaa vielä julkaisupaikka, Time magazine, jota ei voi amerikkalaisen radikalismin areenana suinkaan pitää. Puhe on juuri siitä kritiikistä, jota kapitalistisen talousjärjestelmän suoriutumiskykyyn on meilläkin kohdistettu ja jonka kritiikin oikeimmat osoitteet meillä olisivat esim. ajatuspaja Libera, sen entinen johtaja Elina Lepomäki tai pankkiiri B. Wahlroos. Nämähän kaikki toitottavat, että markkinat ovat oikeassa. Tämän väitteen Forohaar tyrmää. Ehkä vähitellen käsitys siitä, että kapitalismi tarvitsee julkisen vallan kontrollia ja suitsimista, ehkä jopa ohjausta, alkaa saada sijaa meidänkin julkisessa keskustelussamme. Kuulisipa tällaista puhetta vaikka A. Stubbin suusta.
Forohaar näyttää käyttävän käsitteitä kapitalismi ja markkinatalous synonyymisesti, mikä ei tietenkään ole oikein. Mutta se on kuitenkin vähäisempi virhe hänen ajattelussaan, kun järjestelmän, siis kapitalismin, toiminnan kritiikki osuu kuitenkin oikeaan kohteeseen.