Viime viikonvaihteen jälkeen minulla on suuri houkutus katsoa tulevaisuuteen niiden riemukkaiden tunnelmien elähdyttämänä, joissa Vasemmistoliiton puoluekokous sunnuntaina lopetti työnsä. Olinhan päätöksentekijänä mukana – yhtenä kolmesta sadasta – osoittamassa seisomaan nousten suosiota Li Anderssonin linjapuheelle kokouksen lopussa.
Lin linjapuhe oli hyvä, se oli oikein hyvä! Puhe osoitti, että hän ei ajattele vain päivänpoliittisia nokkeluuksia, vaan kykenee ajattelemaa vasemmiston ja Vasemmistoliiton roolia pidemmällä aikavälillä ja strategisesti.
Puheenjohtajan nuija tuntuu siis siirtyneen luotettaviin käsiin. Samalla on myös syytä muistaa, että oleellisinta puheenjohtajan tehtävässä ei ole puheen johtaminen puoluehallituksen kokouksissa, vaan toiminta julkisuudessa puolueen ”puhemiehenä”. Puheenjohtaja on puolueen ”kasvot”.
Silti minun on vaikea irtautua kokonaan niistäkään tunnelmista ja ajatuksista, joita päässäni pyöri niinä kokouksen pitkinä tunteina, jolloin käsiteltiin ohjelmaa ja aloitteita. Taas kerran jouduin ajattelemaan demokratian ansoja.
On tietysti aivan oikein, että puoluekokoukset ovat tilaisuus, jossa otetaan kantaan kaikenlaisiin ajassa liikkuviin ilmiöihin. Ongelmallisiksi saattavat muodostua ne asiat ja ilmiöt, joissa kokousedustajien mielipiteet jakautuvat voimakkaasti – usein aivan samoin kuin mielipiteet jakautuvat suuren yleisönkin keskuudessa. Miten pitää erityisesti kokouksen jälkeen suhtautua niihin ohjelmallisiin vaatimuksiin, jotka ovat syntyneet kokouksessa vain pienellä äänten enemmistöllä?
Uusi puoluesihteeri Joonas Leppänen neuvoi iloitsemaan siitä, että olemme erimielisiä. Se onkin aivan erinomainen neuvo tulkittuna siten, että erimielisyyttä herättävissä asioista on paitsi sallittua myös suositeltavaa jatkaa julkista keskustelua parhaita argumentteja hakien. Puoluekokouksen kannanottoja ei siis tule käyttää lyömäaseena puoluetovereiden poikkeavien mielipiteiden vaientamiseksi.
Leppäsen neuvo kantaa pitkälle, kun on kysymys puolueen sisäisestä keskustelusta ja mielipiteen muodostuksesta, mutta miten on silloin, kun puolue sovittautuu yhteistyöhön toisten puolueiden kanssa. Silloin törmätään pian ns. kynnyskysymys problematiikkaan, johon on myös helppo kompastua. Tämä problematiikka tiivistyy, kun kysymys on hallitusneuvotteluista.
Poliittinen puolue käyttää kahdenlaista valtaa; on mielipidevaltaa ja on lainsäädäntö- tai hallintovaltaa. Mitä mielipidevaltaan tulee, niin sen kasvattamista edistää aivan varmasti parhaiten puolueeseen samaistuvien henkilöiden avoin ja julkinen keskustelu. Siinäkin siis pätee Joonas Leppäsen neuvo: iloitaan erimielisyydestä, mutta tehdään se avoimesti argumentoiden.
Kynnyskysymys-asenteella hallitusneuvotteluihin lähteminen on virhe. Oikein on lähteä liikkeelle ajatellen, että on kysymys strategisten tavoitteiden suuntaan etenemisestä. Se edellyttää, että puolueessa vallitsee keskusteluin saavutettu kohtuullisen laaja yhteisymmärrys siitä, mitkä yhteiskunnalliset edistysaskeleet ovat tärkeitä – ja mitkä on mahdollista saavuttaa. Niistä tavoitteista hallitusneuvotteluissa sitten neuvotellaan.
Kynnyskysymyksillä toisten kiristäminen on yleensä mahdollista vain, jos niitä tukee laaja julkinen mielipide. Viisas yrittää välttää koko kynnyskysymys tilanteen syntymisen.
Suuri strateginen kysymys on tietysti se, keiden kanssa hallitusyhteistyötä mieluimmin haluttaisiin harjoittaa. Tilanteessa, jossa nationalistinen populismi nostaa päätään ympäri Eurooppaa, mieli tekee ajatella, ettei ainakaan heidän kanssaan, mutta toki sekin asia on ongelmallinen.
Suurena edistysaskeleena sekä Vasemmistoliiton että suomalaisen demokratian kannalta voidaan pitää sitä, että periaatteessa kaikki puolueet suhtautuvat ennakkoluulottomasti hallitusyhteistyöhön minkä tahansa puolueen kanssa. Vasemmistoliitolle suurin henkinen kynnys on ollut suhde Kokoomukseen – ja päinvastoin.
Yhteistyö porvaripuolueiden kanssa merkitsee Vasemmistoliiton näkökulmasta työn ja pääoman välisen ristiriidan sääntelyä hallitusyhteistyön avulla. Se kannattaa, jos tiedossa on etenemistä strategisten tavoitteiden suuntaan. Yhteistyö eurooppalaisen populismin kanssa on sen sijaan paljon ongelmallisempaa. Se naamioituu palkansaajien ja muun tavallisen kansan etujen ajajaksi, mutta merkitsee tosiasiassa taantumusta.
Seuraavat vaalit ovat kuntavaalit, eivätkä hallitusneuvottelut ole aivan kohta käsillä. Strategiset valmiudet hallitusneuvotteluin luodaan kuitenkin pitkäjänteisellä työllä. Se tarkoittaa ennen kaikkea keskustelua ja ajattelua jäsenistön keskuudessa, mutta paljon puhumista ja vuorovaikutusta tarvitaan myös kannattajakunnan ja suuren yleisön keskuudessa.
Nämä ajatukset minussa herätti Vasemmistoliiton puoluekokous, mutta politiikan superviikonloppuna kokoontuivat tärkeisiin kokouksiin myös Kokoomus, Kepu ja Rkp sekä toissa viikonloppuna SAK. On strategista ajattelua yrittää selvittää itselleen, mitä roolia nämä tahot – ja muut tärkeät tahot yhteiskunnassa – näyttelevät. Ja miten Vasemmistoliitto omine tavoitteineen sijoittuu tähän kenttään.
Mainitset eurooppalaisen populismin, ja puhut yhteistyön vaikeudesta sen kanssa. Arvioit ihan oikein, että se naamioituu tavallisen kansan etujen ajajaksi, mutta merkitsee tosiasiassa taantumusta.
Mielestäni eurooppalainen nationalistinen populismi – niin vasemmalla kuin oikeallakin – on yksi demokratian muodoista/keinoista , jolla pyritään samentamaan vasemmiston ja oikeiston välistä eroa Euroopassa, jossa ei ole enää selvää yleistä näkemystä ja ideologiaa mm.vasemmistosta, luokkaeroista, kansasta ja työn ja pääoman välisestä ristiriidasta.
Eikö tämän populismin heikentämiseksi tulisi paremmin selventää vasemmiston ideologiaa ja vasemmiston ideologisia yhteiskunnallisia tavoitteita ?
Eikö voitaisi ajatella, että työn ja pääoman välisen ristiriidan ”sääntelyä ” ( ? ) voitaisiin yrittää tehdä muutoin kuin hallitusyhteistyössä ryöstökapitalismia harjoittavan suurpääoman etuja ajavien porvaripuolueiden kanssa ? Nimittäin tuon ristiriidan ”sääntely ” ei tällaisessa hallitusyhteistyössä ota oikein hyvin onnistuakseen. Vasemmiston tavoitteisiin ei yleensä päästä.Tai jos päästään, niin vain osittain tai suurin työväestön asemaa heikentävin myönnytyksin ( nk.”kompromissein ”). Tästä on esimerkkinä vaikkapa Vasemmistoliiton viimeisin hallituskokemus.
Hei Eeva
Kiitos kommentistasi. Se sisältää kysymyksiä.Voisin varmaankin kuitata ne retorisina, mutta ehkä tosiaan odotat että kommentoin niitä.
Ensin. Eikö tuon populismin heikentämiseksi tulisi paremmin selventää vasemmiston ideologiaa ja vasemmiston yhteiskunnallisia tavoitteita?
Oikea vastaus on: kyllä, ehdottomasti! Mutta vastaus ei ole ongelmaton, koska vasemmistolle itselleen ei ole täysin selvää, mitä se tavoittelee. Ei ole kovin monta vuosikymmentä siitä, kun osassa vasemmistoa suhtauduttiin vähätellen ja suorastaan pilkallisesti hyvinvointivaltiollisiin uudistuksiin. Sanottiin, että se on vain kapitalismin paikkailua.
Itse pidän hyvinvointivaltiota pääasiassa Euroopan vasemmisto luomuksena ja suurena historiallisena saavutuksena. En usko mihinkään totaaliseen ja yht’äkkiseen järjestelmän vaihtamisen perspektiiviin, enkä oikein tahdo ymmärtää sitä, että kaikki vasemmistolaiset eivät näe, kuinka valtava järjestelmän muutos on ollut sadan tai sadanviidenkymmenen vuoden aikana.
Vasemmistoliiton viimeinen hallitusyhteistyökokemus oli mielestäni positiivinen. Saavutukset eivät olleet suuria ja monet niistä torjuntavoittoja. Mutta silti! Pienelle puolueelle hallitusyhteistyö kannattaa aina, jos se merkitsee eteenpäin menoa.
Ongelma voi muodostua kannattajien odotuksista. Jos ne ovat epärealistisen suuria, menestyskin voi näyttää tappiolta – ja aatteen myymiseltä.
Vasemmiston kaiken tiedotustoiminnan tulee olla realistista. Demokratiassa saavutukset ovat aina kompromisseja. Siksi on luotava vain realistisia kuvia siitä, mitä on saavutettavissa. Ennen kaikkea vasemmiston kannattajille tulisi avata ymmärrystä niistä yhteiskunnan toimintamekanismeista, jotka vaikuttavat tavallisen ihmisen elämään. Työn ja pääoman ristiriidan olemassa olon hokeminen ei meitä paljon auta, eikä paljon lisää kenenkään ymmärrystäkään. Tuota ristiriitaa voidaan ja tulee kuvata mahdollisimman konkreettisesti ja ymmärrettävästi. Se on haaste vasemmistolaiselle journalismille, mutta se on haaste myös lukijalle. Eivät nämä asiat aivan helppoja ole. On kysymys sivistyksestä. Sitä ei kukkaan hanki ilman ponnisteluja.
Populismissa on kysymys älyllisestä laiskuudesta. Se koskee sekä populistisia johtajia, heidän kannattajiaan että ennen kaikkea populistista journalismia, joka uskottelee yksinkertaisia maailmanselityksiä ja vetoaa ihmisen alhaisiin motiiveihin. Valitettavasti – tai onneksi! – vasemmistolaisuus on vaativat älyllinen harjoitus. Se perustuu 1) oikeaan tietoon yhteiskunnasta, 2) sen rehelliseen analyysiin ja 3) kunniallisiin arvoihin, joista tärkeimpiä ovat kaikkien ihmisoikeuksien ja -arvon sekä kaikkien ihmisten tasa-arvon kunnioitus. Vasemmistolaisuuden tulee tiedostaa itsensä ennen kaikkea populismin torjuvaksi kunniallisuudeksi.
Kiitos Kalevi, että jaksoit vastata kysymyksiini.
Vastauksesi antaa ehkä osaltaan selityksen mm.niille monille Vasemmistoliiton kannattajille, joita esimerkiksi hallitusyhteistyö porvari/muiden puolueiden kanssa epäilyttää. Vaikkakaan tuo viimeisin hallitusyhteistyö ei oikein tuntunut eteenpäin menolta….! Ei ainakaan puolueen kannatuksen osalta.
Se pitäisi kaikkien tiedostaa, että pohjoismaisen hyvinvoinnin kehittäminen on yksi vasemmiston saavutuksia, ja että se ei ole toteutunut hetkessä. Sen toteutuminen on vaatinut usean sukupolven pitkäaikaisia ponnisteluja. Nyt olisi ponnisteltava tuon suurella työllä hankitun hyvinvoinnin säilyttämiseksi…ja miksei vieläkin paremmaksi luomiseksi.
Mutta en minäkään usko yht’äkkisen järjestelmän vaihtamisen perspektiiviin. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa eteenpäin on menty askelittain demokraattista tietä kulkien Näin tulisi edetä tästedeskin , demokratiaa puolustaen ja sitä kehittäen. Kuitenkaan vasemmiston ei ole hyvä olla veltto ja laiska selvittämään konkreettisesti niitä yhteiskunnallisia mekanismeja,jotka vaikuttavat tavallisen ihmisen elämään. Ja saada ne ymmärrettäviksi juuri tavallisille ihmisille.
Mutta jos ja kun vasemmiston tavoitteet tuntuvat olevan hukkateillä, niin niitä pitäisi varmaan ruveta etsimään todenteolla.
Vasemmistoliiton realistisella tiedottamisella/ vasemmistolaisella journalismilla onkin nyt tärkeä osuus sen reaalitodellisuuden selittämisessä harvojen käsiin keskittyneen ns.valtamedian suuren ”uskottavuuden ” ja sen vaikutusvallan heikentämiseksi ja nujertamiseksi. Sen olisi uskallettava ja kyettävä vastaamaan oikeistolaisen median tolkuttomiin väitteisiin, joilla mustamaalataan vasemmistolaista liikettä ja sen pyrkimyksiä ja vääristellään yhteiskunnallisia reaaliteetteja.
Tähän puoluejohdon tulisi kiinnittää huomiota ja pyrkiä löytämään keinoja tiedotustoiminnan ja vasemmiston tiedotuksen uskottavuuden parantamiseksi. Luulen, että näin ollaankin tekemässä, toivottavasti.
Tämä puheeni nyt on vain tämmöistä ”retoriikkaa”, mutta ehkä vaikkapa ko.kysymysten esilletuominen saa aikaan keskustelua jäsenistön ja niiden tavallisten ihmistenkin keskuudessa – sitähän tarvitaan asioiden tekemiseksi selvemmiksi. Vasemmistoliiton keskustelu-ja osallistumiskulttuuria tulee kehittää.