Ukrainan ymmärtäminen on haaste

Olin eilen julkistamistilaissuudessa, jossa Timo Hellenberg ja Nina Leinonen esittelivät uuden kirjansa Ukrainasta1. Molemmat tuntevat Ukrainaa paljon enemmän kuin useimmat suomalaiset. Timo Hellenberg työskenteli ja asui Kiovassa neljä vuotta suurlähettiläspuolisonsa kanssa. Nina Leinonen työskentelee Iltalehdessä ja on seurannut kiinteästi Itä-Ukrainan kriisiä keväästä 2014 alkaen.

En ole ehtinyt lukea kirjaa kokonaisuudessaan. Silti tekee mieli suositella sitä jo kirjan antaman ennakkovaikutelman ja aiheen tavattoman ajankohtaisuuden vuoksi. Kirjan nimi ”Silminnäkijät” kertoo, että kysymys on paikan päällä tehdystä havainnoinnista ja keskusteluista paikallisten ihmisten kanssa. Molemmat tekijät ovat tietysti myös perehtyneet paljon siihen, mitä Ukrainan tapahtumista on kirjoitettu sanomalehdissä ja tutkimuskirjallisuudessa. Kysymys siis ei ole turistien, vaan asiantuntijoiden raportoinnista.

Hellenberg muistelee, mitä ajatteli Ukrainasta ennen vuoden 2011 marraskuuta, jolloin muutto Kiovaan tapahtui. ”Ukrainalla oli mielestäni kaikki edellytykset menestyä.” Sillä oli valtavat mustan mullan pellot, suotuisat sääolot, koulutettua työvoimaa ja mahtavat luonnonvarat. Hän oli lukenut tuoreita asiantuntijaorganisaatioiden lausuntoja, joiden mukaan Ukraina oli yksi lupaavimmista kehittyvistä talouksista. Sijainti Euroopan ja Venäjän välissä tarjosi suuria mahdollisuuksia molempiin suuntiin.

”Ukraina ei kuitenkaan ole valitettavasti kyennyt hyödyntämään luonnonvarojaan ja rikkauksiaan. Korruptio, vallan keskittäminen ja yritysten painostaminen veivät Ukrainan sivuraiteelle sekä politiikassa että taloudessa.” Tämä on Ukrainan tragedian ydin. Maa oli aikanaan neuvostotasavalloista toiseksi suurin. Se on pinta-alaltaan Euroopan toiseksi suurin ja väkiluvultaan Euroopan seitsemänneksi suurin maa. Siitä ei tietenkään voinut kehittyä samanlainen pelaaja kansainvälisessä politiikassa, jollainen Venäjästä on muodostunut. Siitä tuli kuitenkin samanlainen oligarkkien temmellyskenttä kuin Venäjästä.

Ja juuri siinä tuntuu Hellenbergin mukaan olevan Ukrainan tragedian syvin selitys. Väestö on syvästi jakautunut toisaalta tavalliseen kansaan köyhineen ja keskiluokkineen ja toisaalta superrikkaiden luokkaan. Nämä kaksi väestöryhmää elävät erilaisissa todellisuuksissa. Rikkaat aidatuissa asunnoissaan, loistoautoissaan ja vartioiduissa toimistoissaan. Heillä ei ole mitään kosketusta tavalliseen kansaan ja päinvastoin.

Puoluejärjestelmä ja sen myötä demokratian kehitys on jäänyt alkutekijöihinsä. Puolueet ovat etupäässä rikkaiden liikemiesten ympärille rahan avulla muodostettuja valtiollisen vallan tavoittelun organisaatioita. Valtiovaltaa käytetään häikäilemättömästi suuryritysten tukemiseen ja kilpailijoiden kampittamiseen. Hellenberg sanoo aluksi hieman hämmästelleensä, miten kansanedustajat, joilla on melko vaatimaton palkka, asuvat loistoasunnoissa ja kuljetuttavat itseään loistoautoilla, joissa on palkattu kuljettaja. Sitten hän ymmärsi, että se on vain yksi korruption ilmenemismuodoista.

Presidentti Janukovytsin kaatumisen jälkeen paljastui, minkälaisen omaisuuden hän oli kerännyt virassa itselleen: mm. useita loistohuviloita, joiden hankkimiseen virasta saatu palkka ei olisi mitenkään riittänyt. Kun mielenosoitukset, jotka sitten johtivat presidentin kaatumiseen, alkoivat Kievin Maidanin aukiolla, maailman – ja Suomenkin – lehdistö raportoi sinänsä oikein, että ne olivat protesti sitä vastaan, että Janukovyts jätti allekirjoittamatta EU:n kanssa nevotellun assosiaatiosopimuksen. Useimmilta taisi jäädä ymmärtämättä, että protestoijat eivät olleet niinkään lännen puolella ja Venäjää vastaan, vaan heidän silmissään väikkyi taloudellisesta ja poliittisesta korruptiosta vapaa oikeusvaltio, joka takaisi Ukrainan kehityksen vähitellen jollakin tavoin samanlaiseksi maaksi, jollaisia ovat EU:n vanhat jäsenvaltiot.

Nyt, Hellenberg toteaa, ”reilut kaksi vuotta viimeisen kansannousun jälkeen ilmassa on sellainen tunnelma, että jos vallanpitäjät eivät pysty vakauttamaan maan sekavaa sisäpolitiikkaa, luomaan vakaita instituutioita ja hillitsemään sisään rakennettua sulle-mulle-politiikkaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla, arvokkuuden vallankumous ei jää Ukrainan historian viimeiseksi”.

Maidanin ”arvokkuuden vallankumous” vuonna 2013 johti presidentti Janukovytsin kaatumiseen, mutta se johti myös Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Ne ovat tehneet Ukrainasta kansainvälisen politiikan polttopisteen, jossa käytävää sotaa on yritetty turhaan sovitella jo kahdessa Minskin kokouksessa.

Muutamat vanhemman polven korkean tason valtiomiehet ja neuvonantajat, mm. Henry Kissinger, ovat suositelleet Ukrainalle Suomen mallia, ajatellen luultavasti sekä kielilainsäädäntöämme että Ahvenanmaan itsehallintoa, mutta myös kykyämme ylläpitää (kylmän sodan aikana) hyviä suhteita sekä itään että länteen. Näihin suosituksiin on helppo yhtyä, mutta samalla on syytä ymmärtää kuinka tuskallinen ukrainalaisten tie tulee olemaan.

Maa on jakautunut ja käy sisällissotaa. Siellä on kehittynyt kaksi isänmaallisuutta, toinen on ukrainalainen, toinen venäläinen. Kumpaakin ollaan valmiita puolustamaan asein. Meidän sivullisten on varmasti jossakin määrin oikein ajatella, että jos vain Putin tyytyisi noudattamaan kansainvälisen oikeuden pelisääntöjä, niin sitten… Itse ajattelen, että ukrainalaisten ilmeisesti varsin suurta enemmistöä edustava Poroshenkon hallitus on sittenkin avainasemassa. On kysymys sen kyvystä rakentaa luotettavia poliittisia instituutioita ja oikeusvaltiota; ja sen kyvystä hyväksyä monikulttuurisuus Ukrainan demokratian perustaksi.

Nina Leinonenkin tekee loppusanoissaan hyviä huomioita. ”Korruptio ei ole kadonnut mihinkään. Maata hallitsee pieni eliitti.” ”Suurena kolauksena tuli Iso-Britannian Brexit. Kovin moni ei ole esittänyt, mitä se tarkoittaa Ukrainalle.” Viime vuosina Euroopasta ja EU:sta on puhuttu paljon arvoyhteisönä. Se Euroopan unionissa olisikin parasta, jos se todella eläisi arvojensa mukaisesti. Brexit ei ilmentänyt brittiäänestäjien enemmistön valmiutta rakentaa ja syventää Euroopan unionia demokraattisena arvoyhteisönä. Se ilmensi ahdaskatseista nationalismia.

Hellenbergi ja Leinonen ovat molemmat hyviä kirjoittajia. Heidän tekstinsä ovat ihmisläheisiä ja lämpimiä tapausten ja tilanteiden kuvauksia. Kirjaa on helppo lukea. Mutta kirja herättää myös hyvin syvällisiä ajatuksia ja kysymyksiä, ei vain verta vuotavan Ukrainan vaan koko Euroopan tulevaisuudesta.

1Timo Hellenberg ja Nina Leinonen: Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta, Docendo 2016, 381 sivua

Tilaa
Notify of
guest
6 Comments
Vanhin
Uusin Most Voted
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Veikko Mäkinen
Veikko Mäkinen
8 years ago

Käsitelläänkö kirjassa mitenkään USA:n osuutta tapahtumiin..?

https://www.theguardian.com/commentisfree/2014/may/13/ukraine-us-war-russia-john-pilger

Veikko Mäkinen
Veikko Mäkinen
8 years ago

Mitä nyt ”asenteellisella” tarkoitetaankaan. Hän kirjoitti tuon tekstinsä n. 3 kuukautta Maidanin ”katuvallankumouksen” (18.-23 2. 2014) jälkeen. Mikäli esittelemässäsi kirjassa ei ole mainintaa USA:n osallisuudesta tapahtumiin, niin liekö sekin ”asenteellinen”..?

Aarni Tuominen
Aarni Tuominen
8 years ago

Kiitos, Kalevi, mielenkiintoisesta esittelystä. Täytynee mennä ostamaan kirja.

Sinulla oli myös lause, jonka voisi liittää Suomen nykymenoon, vaikka maamme ei olekaan Ukraina:
”Väestö on syvästi jakautunut toisaalta tavalliseen kansaan köyhineen ja keskiluokkineen ja toisaalta superrikkaiden luokkaan.”

Vaikuttaa ihan siltä että tätä Sipilän hallitus ajaa. Siinä voisi syntyä samalla Venäjälle sauma puuttua Suomen sisäiseen kehitykseen. Siis onko Suomen häiriintymättömän kehityksen suurin vaara epätasa-arvoisuuden lisääntyminen, joka on Sipilän hallituksen köyhät-kyykkyyn -politiikan vääjäämätön lopputulos?

Eikö jo riittäisi? Jo riittää!

Jeppe Suomalainen
Jeppe Suomalainen
8 years ago

Nykyinen Ukraina ei enää ole millään tavoin demokraattinen valtio. Voidaan jopa perustellusti puhua oikeistodiktatuurista. Oppositiopuolueet ovat kokonaan kiellettyjä, eli n. puolet kansasta ei voi äänestää haluamaansa puoluetta.
Tällaisen Ukrainan ymmärtäminen on varmasti ylipääsemätön haaste!

Tapio Mamia
Tapio Mamia
8 years ago

Ukraina ei ollut mikään demokratia NL:n aikana (kun koko maakaan ei ollut). Maa jäi taloudellisessa kehityksessä paljon jälkeen Puolasta v. 1991-2014, vaikka lähtötaso oli sama.

Maan harvainvaltaisuus oli yhtä pahaa kuin isolla naapurilla, Venäjällä. Silti mikään ei minusta oikeuta Venäjän tekemää Krimin niemimaan liittämistä itseensä eikä V:n sekaantumista Itä-Ukrainan separatistien kamppailuun emo-Ukrainaa vastaan.

Ilmeisesti EU antoi Ukrainalle liian optimistiset lupaukset kehityksestä, jos maa lähentyy sitä. Tosin tässä tilanteessa Eu on tukenut Ukrainaa lainoittamalla, ilmeisesti myös avustuksin. Pakotteet Venäjää vastaan ovat myös osa EU-maiden apua ja painostusta.

Tällä hetkellä Ukraina vaikuttaisi olevan matkalla demokraattisemmaksi, ainakin presidentinvaalit näyttivät kansanvaltaiselta. Tietenkin Ukrainaa heikentää se, että Krim noin 2 miljoonan asukkaan alueena poistui sen vallasta eikä Itä-Ukrainan separatistialueillakaan voi käydä normaaleja vaaleja. Molemmille alueille jäi kuitenkin etnisiä ukrainalaisia ja Krimille tataareita, joiden kummankaan etuja uudet isännät tuskin pitävät ensisijaisina.

Uudessa maailmantilanteessa Ukraina on jäänyt paljon Syyrian katastrofin jalkoihin; saattaa olla jopa tarkoituksenmukaista Venäjältä kiihdyttää taisteluja Syyriassa, jolloin Euroopan ja muun maailman huomio ei ole enää Ukrainassa.

Venäjä on ollut mukana kolmessa jäätyneessä konfliktissa naapurialueillaan: Transnistria Moldovassa, Krim ja Itä-Ukraina ja kaksi separatistialuetta Georgiassa. Kaikki edellä olevat heikentävät näitä kolmea maata. Keino on vanha roomalaisten ’hajoita ja hallitse’ -periaate.

Olisi ollut toivottavaa, että edes Euroopan puoleisista entisistä NL:n neuvostotasavalloista olisi tullut normaaleja demokratioita. Valko-Venäjä on maanosan ainoa diktatuuri, Moldova epävakaa, Georgia samoin ja Ukrainakin vasta alussa. Toisaalta entinen NL:n päävaltio Venäjä on yhteiskunnallisessa kehityksessään yhä lähempänä Valko-Venäjää. Sillä olisi ollut jo 25 vuotta markkinatalousjärjestelmässä aikaa uudistua, erityisesti, kun Gorbatsovin aikana 1985-91 maata demokratisoitiin paljon. Tämänhetkinen meno vaarantaa erityisesti sen maan omien kansalaisten vapauden eikä ole iloksi entisille suurvallan pienille tasavalloilekaan.

6
0
Olisi kiva kuulla ajatuksistasi, jätä kommenttix