Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini lupasi tänään, että hän selvittää/selvityttää puolueensa jäsenten mahdolliset kytkökset rasistisiin ja äärinationalistisiin järjestöihin. Hän on myös jo pitkään sanonut, että tuomitsee ehdottomasti rasismin ja väkivallan.
En epäile Soinin sanojen vilpittömyyttä. Soinin reaktio on puoluejohtajan reaktioksi ymmärrettävä. Erityisen ymmärrettävä se on tässä tilanteessa, jossa kansallissosialistisen Vastarintaliikkeen johtavan jäsenen potkuillaan aiheuttama sivullisen kuolema Helsingissä on herättänyt laajasti jo-riittää-tyyppistä suuttumusta ihmisten keskuudessa. Lauantaiksi Helsinkiin ollaan kokoamassa suurta rasismin vastaista mielenosoitusta, jota jo etukäteen on ilmoittanut tukevansa lähes koko kansalaisjärjestökenttä.
Soinin reaktio on itsepuolustusta – ja puolueen elinmahdollisuuksien puolustamista. Eurooppalaisen fasismin historia varottaa kuitenkin hyväuskoisuudesta. Fasististen liikkeiden johtajat irtisanoutuivat säännöllisesti innokkaiden kannattajiensa katuväkivallasta tai sanoivat sen vain ilmentävän kansan aitoja tunteita. Väkivallan kanssa fasistisilla puolueilla ei muka ole mitään tekemistä. Kuitenkin fasistinen helvetti pääsi valloilleen, ei yhdessä rysäyksessä, vaan vähitellen pitkin 20- ja 30-lukua.
Soini ei ole fasisti, hän on populisti. Valtio-opillisissa kirjoituksissa populismista on kaksi tulkintaa, toinen positiivinen, toinen on negatiivinen. On merkillepantavaa, että Soini kannattaa avoimesti populismin positiivista tulkintaa; hän on jopa kirjoittanut aiheesta akateemisen opinnäytteen. Sen mukaan – yksinkertaistaen – populismin on ollut pohjois-amerikkalaisen demokratian suuri genre, itse asiassa sen demokratian syvin olemus.
Populismi-käsitteen negatiivinen tulkinta on kuitenkin vallitseva sekä akatemiassa että journalistisessa julkisuudessa. Sen mukaan populismi on tietoista kansan ennakkoluuloilla ja poliittisella tietämättömyydellä pelaamista. Epärehellistä – tai ainakin sen rajoilla olevaa – peliä. Ihmisten nationalistiset ennakkoluulot ovat viholliskuvien värittämiä. Tässä kategoriassa voi olla melkein mitä vain: ryssävihaa, anti-amerikkalaisuutta, hurrikaunaa, antisemitismiä, islamofobiaa. Saksaan ja saksalaisuuteen kohdistettua hunnivihaakin, jos mennään hieman taaksepäin historiassa. Muistamme vielä hyvin, miten Jugoslavian hajoamissodissa vanhat jo unohduksiin painuneet nationalistiset kaunat naapureita kohtaan elvytettiin. Oman oikean uskonnon puolustaminen nostettiin taistelutunnukseksi ja naapurista tehtiin vihollinen.
Kansojen tasa-arvon ja universaalien ihmisoikeuksien historia alkaa ensimmäisestä maailmansodasta ja melkoisen suuressa määrin Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilsonista. Se on poliittinen historia, jota tunnetaan liian vähän. Se johti sodan jälkeen Kansainliiton perustamiseen. Ihmisten tasa-arvo, luovuttamattomat ihmisoikeudet, demokratia, kansallinen itsemääräämisoikeus ja valtioiden välisten ristiriitojen kansainvälinen sovittelu olivat arvoja, jotka Kansainliiton perustamisen myötä saivat ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa väkevän ja laajasti tunnustetun institutionaalisen muodon ja puolustajan.
Tiedämme ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä historiasta, että Kansainliitto epäonnistui. Eurooppa taantui fasismiin ja kansallissosialismiin. Revanshismista tuli päivän sana. Se tarkoitti mielipiteiden mobilisointia niiden vääryyksiksi koettujen päätösten oikaisemiseksi, jotka tehtiin Versaillesin rauhansopimuksessa. Mutta kuten tiedämme, fasismille ei riittänyt revanshismi. Se halusi myös rakentaa uusia nationalistisia imperiumeja, joita johtaisivat rodullisesti ylempänä olevat herrakansat.
Oli ollut yhdysvaltalaisten poliitikkojen lyhytnäköisyyttä ja nationalistista konservatiivisuutta, että USA ei liittynyt presidenttinsä aloitteesta syntyneeseen Kansainliittoon. Tämä virhe korjattiin, kun San Franciscossa vuonna 1945 perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat. YK nojaa samoihin periaatteisiin kuin aikaisemmin Kansainliitto; YK:n peruskirjassa ne vain on ilmaistu täsmällisemmin.
Sekä Kansainliitto että YK ovat sen tosiasian yleismaailmallisia tunnustuksia, että ihmiskunta on siirtynyt elämään globaalissa todellisuudessa. Ne edustavat niin sanoakseni uutta normaalia. Sen keskeisiä periaatteita ovat – toistan vielä: universaalit ihmisoikeudet, kansallinen itsemääräämisoikeus, demokratia ja kansainvälinen yhteistyö. Näiden periaatteiden operatiivisen toteutumisen edistämiseksi YK ja sen jäsenvaltiot (!) sitoutuvat peruskirjassa maailmanlaajuisen kehitysyhteistyön edistämiseen ja paikallisissa ristiriidoissa sovittelutoimintaan ja rauhanturvaamiseen.
Tämän uuden normaalin ideologinen vastustaja on vanha nationalismi.
Vanhan nationalismin tunnus on: valtioilla ei ole moraalia, niillä on vain intressejä. Joidenkin mielestä tämä on realismia. Asenteessa ei kuitenkaan ole yhtään enempää realismia kuin siinä, että kieltäydyttäisiin osallistumasta globaalin ilmastonmuutoksen torjuntaan. Uutta normaalia edustaa patriotismi. Se on kansallisvaltion resurssien ja kykyjen mobilisoimista siihen, että oma kansakunta osaltaan – mahdollisimman hyvin! – ottaa paikkansa uuden normaalin maailmassa.
Perussuomalaiset ei ole patrioottinen puolue. Se pelaa nationalistisilla tunnoilla. Suurin ongelma ei ole se, että jotkut äärinationalistit syyllistyvät katuväkivaltaan. Terrori, siis tuhotyöt poliittisen pelon levittämiseksi, oman voiman osoittamiseksi ja kannattajien mobilisoimiseksi, ovat jo paljon vakavampi asia. Mutta ennen kaikkea idelogiana äärinationalismi on intellektuaalinen ja moraalinen rikos. Kollektiivisena ilmiönä se voi olla paljon vaarallisempaan kuin pahinkin terroriteko.
Intellektuaalisista ja moraalisista rikoksista ei käydä oikeutta tuomioistuimissa. Ne prosessit käydään jokaisen ihmisen päässä. Kansakuntana – ja se tarkoittaa myös kaikkia poliittisia puolueita – meidän haasteenamme on pitää huoli siitä, että kaikilla ihmisillä vauvasta vaariin on nykykielellä sanottuna oikea tilannekuva: se on uusi normaali.
Hyvin sanottu!
Ihan piti olla keskittynyt tätä lukiessa. Mukavammalta tuntuu tuo uusi normaali kuin vihamielinen ja väkivaltainen entinen epänormaali.
Istutin kolmannen ” Madame A. Meilland” – nimisen jaloruusun puutarhaani. Tämä ruusu on lajissaan tunnetuin ja eniten istutettu koko maailmassa. Tämä ranskalaisalkuperäinen ruusu tunnetaan paremmin nimellä ” PEACE ”. Sen saama lempinimi johtuu siitä, että kaikille San Franciscossa v. 1945 Yhdistyneitä Kansakuntia perustamassa olleille 49:lle eri maiden edustajille ojennettiin tämän ruusun kukka symboolina siitä, mihin YK:n tulisi pyrkiä. Kansojen tasa-arvoisen ja rauhanomaisen yhdessäelämisen edistämiseen.
Mietin, että jos kaikkien mieleen iskostuisi ”Peace” -ruusun sanoma, niin kenties ihmiset alkaisivat tuntea olonsa turvallisemmaksi ja onnellisemmaksi. Ja jos maailman kaikki äärinationalistit ja populistijohtajatkin istuttaisivat ja iskostaisivat mieliinsä väkivallanvastaisen rauhanaatteen, niin ehkä voisimme elää huomennakin kaikkialla ilman pelkoa.
Mutta, mutta…tuon ”intellektuaalisen ja moraalisen rikoksen ” tekijät eivät näy olevan aikeissa jättää helpolla taakseen entistä epänormaalia ja siirtyä uuteen normaaliin. Heidän siirryttämiseensä tarvitaan meidän kaikkien uutta normaalia haluavien aktiivista toimintaa. Jotta huominen olisi ilman pelkoa.
Ensiaskel tähän on se, että kaikki lähtevät joukolla osoittamaan mieltä rasismia , uusnatsien propagandaa ja väkivaltaa vastaan huomenna Helsingissä !
Soiniin ja Perussuomalaiset -puolueeseen liittyen:
luin juuri käsitehistoriaan erikoistuneen ranskalaisen historioitsijan ja Collège de Francen professorin Pierre ROSENVALLONin ajatuksia populismista. Sallinet Kalevi , että tuon niistä osan esille nyt, kun populistit tavoittelevat voimakkaasti poliittista valtaa monissa Euroopan maissa.
Pierre.Rosenvallon on perehtynyt erityisesti populismia, valtion roolia ja demokratiaa koskeviin kysymyksiin. Hän on kirjoittanut useita teoksia demokratiasta. Niistä mainittakoon Seuil-kustantamon julkaisemat ” Le Contre-Démokratie ” ( Vastademokratia v.2006 ) ja ” La Société des Egaux ” ( Tasavertaisten yhteiskunta, v. 2011 ).
Rosenvallonin mukaan populismin suosio on kasvanut, koska demokratia ei pidä lupauksiaan. Politiikantekijät ovat irrottautuneet kansalaisyhteiskunnasta. Tällöin kansalaisilla on se tunne, että heitä ei enää kuunnella ja vielä vähemmän edustetaan. Väestöllä on käsitys,että se on jätetty oman onnensa nojaan taloudellisesti ja sosiaalisesti.
Rosenvallonin mielestä populismin tämänpäiväisyys on demokratian väsymystä, se on demokratian toimimattomuuden mukanaan laahustama synkkä varjo.
Rosenvallon arvioi populismia kolmesta eri näkökulmasta:
sillä voidaan käsittää poliittista tyyliä, poliittista retoriikkaa ja poliittista hallitusmuotoa. Populistisesta tyylistä puhuttaessa tunnistamme demagogisen käytöksen ja epärealistiset lupaukset. Toisaalta populistista tyyliä arvosteltaessa syyllistytään usein näkemykseen irrationaalisesta ja vaikutuksille alttiista rahvaskansasta. Tällöin populisti-nimitystä käytetään jotakin henkilöä, jotain väestöryhmää tai leiriä halventavassa merkityksessä. Näin ilmaistuna populismi-käsitys on hyvin epäselkeä ja niukka.
Rosenvallonin mukaan puolestaan retoriikan tasolla voidaan puhua populismista täsm¨¨allisellä tavalla. Populistiselle retoriikalle on tyypillistä antaa kyseenalaisia ja vaarallisia vastauksia kysymykseen kansalaisten tyytymättömyydestä demokratian toiminnan suhteen. Populistien vastaus tähän tyytymättömyyteen on vaarallinen, sillä se perustuu useihin asioiden yksinkertaistamisiin.
Ensiksikin, eri sosiaaliset ihmisryhmät on kapeutettu vain ” kansa” ja ”eliitti”- käsitteiden sisään. Ne puolestaan ovat käsitteinä hyvin epämääräisiä. Näin monenlaiset väestön sosiaaliset eroavaisuudet on kielletty, jotta voitaisiin kiihottaa käsitteellä kansasta, joka olisi täysin homogeeninen joukko. Tällöin annetaan se kuva, että populistinen johtaja edustaisi yksin koko kansaa ja olisi sen henkilöitymä ( ruumiillistuma).
Toinen populistisen retoriikan rakennuselementti koostuu kansan suvereniteetin yksinkertaistamisesta. Carl Schmitt puhui ”huutoäänestysdemokratiasta ” ( ”suosionosoitusdemokratiasta ”) . Tällä tarkoitetaan eräänlaista suoraa ja välitöntä demokratiaa, jossa siivilänä normaalisti toimiva demokraattisten instituutioiden monimutkaisuus jätetään sivuun, ja jossa parempana pidetään populistijohtajalle annettua ihailua ja suosionosoitusta, kansanäänestyksen käyttöönottoa ja demokratian harjoittamisen vastustusta.
Kolmanneksi, populistiretoriikan mukaan ( kansan ) vapautuminen saataisiin aikaan taistelemalla ”kansan vihollisia ” vastaan, olkootpa ne sitten ulkomaalaisia, maahanmuuttajia, tai pakolaisia.Tähän sisältyy kaikki se, mikä on vieraanpelkoa ( ksenofobiaa ) ja kansallismielistä protektionismia.
Rosenvallonin mukaan siis populistisen retoriikan kolme keskeistä seikkaa ovat : kansa-eliitti vastakkainasettelu , kansanäänestyksen ihannoiminen ja kansallismielinen protektionismi.
Populismi voi olla yhtä hyvin oikeistolaista kuin vasemmistolaistakin. Näiden kahden välinen ero on kysymys rikkauksien uudelleenjaosta.
Kun taas populismista tulee hallitusmuoto, niin lähes jokaisessa tapauksessa se on johtanut autoritaariseen yhteiskuntajärjestelmään. Näemme miten Chavesin, Erdoganin, Orbànin ja puolalaisen PiS-puolueen hallinto on tullut autoritaariseksi yleensä perustuslakia muuttamalla. Tällä asteella populistisesta retoriikasta on tullut autoritaarisen hallitusmuodon oikeuttavaa ja laillistavaa puhetta.
Ja ”populistinen ilmapiiri” jo sinänsä vaikuttaa demokratioiden rappeutumiseen, vaikka se ei synnyttäisikään populistista hallitusmuotoa. Populistit uskovat, että yksinomaan vaaliuurnien kautta saatu enemmistö riittää määrittelemään kansalaisten yleisen tahdon.
Pierre Rosenvallon uskoo populismiaallon olevan osa demokratian sisäistä murrosta, käännekohtaa. XX-vuosisadalla demokratian toimimattomuus aiheutti totalitarismia. XXI-vuosisadalla on populismin vuoro. Rosenvallonin mielestä paras keino populismia vastaan on sen arvostelemisen ohella demokratian kehittämisen miettiminen sekä demokratian puutteellisuuksien ja heikkouksien yli pääseminen, niiden ohittaminen.Tällöin demokratiaa ei siis tule yksinkertaistaa, vaan tehdä siitä entistä monimuotoisempaa lisäämällä yleisen tahdon ilmaisemistapoja, laajentamalla menettelytapoja, kehittämällä uusia julkisen pohdinnan ja asioiden käsittelyn muotoja. Vaikka on oikeutettua arvostella eliittiä ja oligargiaa, niin samanaikaisesti on esitettävä demokratian organisaation uudistamiselementtejä – mitä populismi ei koskaan tee.
Valistuksen vuosisadalla haaveiltiin rationaalisesti, järkiperäisesti ajattelevasta kansalaisesta ja luultiin yleisen sivistämisen toteuttavan tämän unelman. Luultiin, että kun itsekullakin on äänioikeus , niin kaikki olisivat samalla yhdenvertaisia kyvyissään valita ”järkiperäisesti”. Näin ei käynyt.,vaan nykyajan sivistysyhteiskunnissa irrationaalisuudella on yhä merkittävä rooli.
Rosenvallon muistuttaa, että Marx sanoi uskonnon olevan ” kansan opiumia”. Siihen viitaten voisi sanoa, että populismikin on kansan huumausainetta, sillä se on sekä kansan demokraattisen hädän ilmaus, että samanaikaisesti sitä, mikä estää vaikuttamasta tämän hädän poistamiseen.
Anteeksi kommenttini pituus.
Suomelan mukaan uusi normaali luotiin vastapainoksi vanhalle nationalismille vuonna 1945:
”Sekä Kansainliitto että YK ovat sen tosiasian yleismaailmallisia tunnustuksia, että ihmiskunta on siirtynyt elämään globaalissa todellisuudessa. Ne edustavat niin sanoakseni uutta normaalia.
Sen keskeisiä periaatteita ovat – toistan vielä: universaalit ihmisoikeudet, kansallinen itsemääräämisoikeus, demokratia ja kansainvälinen yhteistyö. Näiden periaatteiden operatiivisen toteutumisen edistämiseksi YK ja sen jäsenvaltiot (!) sitoutuvat peruskirjassa maailmanlaajuisen kehitysyhteistyön edistämiseen ja paikallisissa ristiriidoissa sovittelutoimintaan ja rauhanturvaamiseen.”
Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta nuo kauniit sanat ovat osoittautuneet pelkäksi ”sanahelinäksi” .Totuus on armoton:
Edelleen, 70 vuoden jälkeen ” uuden normaalin” luomisesta demokraattissa valtioissa elää vähemmistö maailman kansalaisista.
Kansainväliset ihmis- ja työoikeudelliset säännökset luotiin sodan jälkeen turvaamaan heikomman puolen , yleensä kansalaisen, oikeuksia valtiota vastaan
Kansainvälisen oikeuden merkittävimpiä alueita ovat valtiosopimukset, kansainvälinen lainkäyttö, kansainvälisen oikeuden käyttäminen kansallisissa tuomioistuimissa, ihmisoikeudet, sota ja rauha sekä kansainväliset järjestöt.
Kansainvälisen oikeuden säädöksiä ei ole koottu lakikokoelmaksi, vaan se on osittain TAPAOIKEUTTA. Osittain se on muodostunut valtioiden välisistä sopimuksista kuten Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjasta ja ihmisoikeussopimuksista.
Kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin ei ole määrätty varsinaisia sanktioita ja ne ovatkin lähinnä ”ohjeita” ja yleisiä käyttäytymissääntöjä valtioille niiden toiminnassa.
Suuret valtiot turvasivat omat vanhat, nationalistiset, etunsa veto-oikeudella esim. turvallisuusneuvostossa. Vakinaisia jäseniä ovat: Britannia, Kiina, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat. Kaikki nuo valtiot ovat rikkoneet edellä mainittuja säännöksiä vastaan heti kun niiden omat edut ovat sitä vaatineet.
Ihmisoikeudelliset ja työoikeudelliset säännökset haastaa nykyään kaikkialle maailmaan leviävä uusliberalistinen talouspolitiikka, jonka tavoitteet ovat esim. pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle ja sen kansalaiselle kohtalokkaat:
Uusliberalismi on talouspoliittinen suuntaus, jolla on taloustieteellinen perusta. Uusliberalismin mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Sen tunnusmerkkeinä pidetään tiukkaa talouskuria, valtion omaisuuden yksityistämistä, yksityisen sektorin toiminnan kannattavuuden parantamista ja sääntelyn vähentämistä. Uusliberaali talouspolitiikka tavoittelee myös taloudellista toimintaa säätelevien normien vähentämistä ja tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion (= antifasistisen suvakkivaltion ) purkamista.
Toivottavasti nykyinen fasismin nousu on ohimenevä ilmiö. Se saa voimansa vasemmiston heikkoudesta ja kansalaisten, myös porvariston, vallanhalusta.
Surkeimpana esim. nykyinen hallitus, joka otti perussuomalaiset takuumiehikseen, vaikka he varmasti tiedostivat perussuomalaisten natsi-kytkökset.
Toisinaan jo tolkun ihmisen sanat voivat olla kohtalokkaita:
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö antoi (ymmärtämättömyyttään?) valtiopäivien avajaispuheessaan tunnustusta Rajat kiinni liikkeelle:
”Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.”
Tästähän hommaforum ym. uusnatsit riemastuivat…!
Suomela:
”Intellektuaalisista ja moraalisista rikoksista ei käydä oikeutta tuomioistuimissa. Ne prosessit käydään jokaisen ihmisen päässä. Kansakuntana – ja se tarkoittaa myös kaikkia poliittisia puolueita – meidän haasteenamme on pitää huoli siitä, että kaikilla ihmisillä vauvasta vaariin on nykykielellä sanottuna oikea tilannekuva: se on uusi normaali. Intellektuaalisista ja moraalisista rikoksista ei käydä oikeutta tuomioistuimissa. Ne prosessit käydään jokaisen ihmisen päässä. Kansakuntana – ja se tarkoittaa myös kaikkia poliittisia puolueita – meidän haasteenamme on pitää huoli siitä, että kaikilla ihmisillä vauvasta vaariin on nykykielellä sanottuna oikea tilannekuva: se on uusi normaali.”
Esitän ensiksi kysymyksen: Ovatko ääriliikkeet ja esim. rasismi oireita vai varsinaisia sairauksia? Mikä on syynä näiden yhä kasvavaan yleistymiseen. Uskallan jopa taas kerran muistuttaa siitä, että rasistikin on uhri. Rasismin kasvu voidaan jopa nähdä yhteiskuntamme hätähuutona. Yksikään lapsi ei ole syntyjään rasisti vaan oikea ”suvakin” mallikappale.
Wiki:
Diskurssi-sana tulee ranskan sanasta discours, ’puhe’, ’esitelmä’, ’juttelu’, ’jaarittelu’, joka puolestaan on peräisin latinan sanasta discursus, ’ympäriinsä juokseminen’.
Diskurssit nähdään usein vangitsevina siten, että diskurssin omaksuneen on vaikea ajatella toisin. Diskursseihin liittyy vahvasti vallan aspekti, koska erilaiset yhteiskunnalliset diskurssit määrittelevät, mikä on totta, mistä asioista voi puhua, ja miten asioista puhutaan.
Samuli Parosen aforismi: Maailma on sana.
Sanat ovat myös valtapolitiikkaa. Kulloinkin vallassa oleva luokka luo uusia sanoja, joilla se meitä hallitsee.
Esimerkkejä sanoista, joilla meitä hallitaan: Konsensus, sopimusyhteiskunta, Tupo, EU, EMU, vapaa markkinatalous, hyvinvointiyhteiskunta, yksilönvapaus, sananvapaus, demokratia.. jne…
Kaikkiin näihin sanoihin sisältyy vahva positiivinen, osin kuitenkin valheellinen, sanoma.
Kun näitä sanoja tarpeeksi kauan käytetään, niin niihin sanoihin kätkeytyvä negatiivinen sanoma häviää.
Otan esimerkiksi sanan konsensus: Aitoa yhteisymmärrystä ei saavuteta, vaan yhteiskuntien voimakkaat toimijat pakottavat näkemyksensä muille yhteiskunnan jäsenille ja saavat heidän hyväksymään voimakkaiden toimijoiden tavoitteet. Sen perimmäinen tarkoitus on säilyttää yhteiskuntamme kerrostuneisuus. AY- politiikassa se merkitsee sitä, että niin työnantaja-puolen kuin myös AY- puolen eliitit säilyttävät valtansa ja etuoikeutensa… ja kansalaiset taputtavat!
Valtio, hallitus, palvelee aina kulloinkin vallassa olevan eliitin erityisintressejä, vaikka se väittää edustavansa kaikkien intressejä. Huonompiosaisten edustus valtion prosesseissa voi luoda mielikuvaa täydestä osallistumisesta, mutta tämä on illuusiota ja ideologiaa.
Illuusio katoaa kun ymmärtää poliittisen realiteetin: Jokaisen puolueen perimmäinen tarkoitus on siirtää poliittisten vastustajien rahaa omien kannattajiensa taskuun.
On myös sanoja, joille luodaan tarkoituksellisesti negatiivinen merkitys. Yleensä sanat lainataan poliittisten vastustajien tavoitteista.
Hyviä esimerkkejä tästä ovat sosialismi , verotus, hyvinvointivaltio ja julkiset palvelut. Sosialismi on nykykielessä saanut negatiivisen sanoman. Kummallista tässä on se, että samat ihmiset, jotka vielä pari vuosikymmnetä sitten, olivat valmiita taistelemaan sosialismin myötä tulevan tasa-arvon ja positiivisen vapauden puolesta , pitävät nyt heikommassa asemassa olevia vain objekteina, joille he antavat vain sympatiaa ja omalta pöydältään tähteiksi jääviä murusia…
Pelko on ollut kautta aikain poliitikkojen oiva työkalu. Vahvistamalla pelkotiloja voidaan luoda illuusio suojelijasta (turvasta). Kaikki poliittiset liikkeet käyttävät ihmisten pelkoja hyväkseen.
Vasemmisto pelottelee kapitalismilla, ja oikeisto sosialismilla ja kommunismilla.
Uskonnolliset puolueet pelottelevat kansalaisia muilla uskonnollisilla liikkeillä ja yleisellä moraalikadolla mikäli Jumala hylätään.
Nationalistiset liikkeet pelottelevat kansalaisia maahanmuuttajien invaasiolla, ja sitä kautta tulevalla alkuperäisväestön etujen menetyksellä.
Vihreän Liikkeen kannatus on saatu aikaan pelolla , että maailma hukkuu paskaan…
Kaikkien poliittisten puolueiden yhteinen pelonaihe on vapaus. Vapaa, itsenäisesti ajatteleva, kansalainen on kaikille puolueille demoni. Poliitikkojen mielikuviin hiipii mielikuva vallanmenetyksestä, sillä vapaata ihmistä on vaikea hallita.
Edelläkuvaamani poliitikkojen luoma Pelkojen Helvetti saa aikaan sen, että kansalainen tuntee toivottomasti sekaantuneensa pelkojen kaaokseen ja odottaa liikuttavan kärsivällisesti, että asiantuntijat ratkaisevat mitä tehdä ja minne mennä.
Aina peloilla on hallittu. Informaation (=nykyään pelkojen) lisääntyminen on aiheuttanut sen, että nykyajan yksilölle on hyvin tyypillistä kyynillinen ja epäileväinen suhtautuminen kaikkeen poliittiseen toimintaan. Kansalainen lannistuu, eikä uskalla itse ajatella ja ratkaista. Tuloksena on joko passiivisuus, tai valinta peloista ajankohtaisin, ja parhaiten ”markkinoitu”.
Vasemmistolaisen liikkeen periaate oli : Vapaus, Veljeys ja Tasa- arvo . Valitettavasti nykyvasemmisto ei enää aidosti pyri näihin ihanteisiin.
Liikkeestä on tullut samanlainen vapautta pelkäävä ” pampun heiluttaja” kuin kaikista muistakin puolueista
Show must go on,
mukava kun olet jälleen keskustelemassa !
Muutoin yhdyn moniin jo aiemmin lukemiini toteamuksiisi, mutta tuota ”Vihreän Liikkeen” kannatuksesta esittämääsi ”analyysia” ei ihan sellaisenaan sulata. Ei tuo nyt noin yksinkertaista ole, että kannatus olisi saatu aikaan peloittelemalla, että maailma hukkuu paskaan!
Vihreän Liikkeen kannatuksen kasvuun on vaikuttanut ennenkaikkea liikkeen tekemä asiallinen ja useimmiten tieteellisesti perusteltu herättelevä politiikka ja tiedotus, sekä sitä myötä kansalaisten tietoisuuden herättäminen ja nimenomaan heidän oman aktivisuutensa ja toimintansa kasvattaminen. Seurauksena tästä pitkäjännitteisestä tiedottamisesta ja aktiivisesta toiminnasta on ollut mm.ympäristöllisten ja ilmastollisten reaaliteettien yleinen tiedostaminen ja siitä johtuva halu toimia näiden reaaliteettien vaatimalla tavalla. Siis ei mikään kansalaisten passiivisuus, vaan oma-aloitteellisuus ja aktiivisuus , uskallus toimia on yksi Vihreän Liikkeen si sitä eteenpäin vievä moottori. Alkuaan liike ei ole syntynyt ”markkinoinnin ” ansiosta tai pelon aiheuttamana, vaan kansallisten ja koko planeettamme käytännön tilanteesta ja tarpeista.
En ole äänestänyt Vihreitä alue-ja EU-vaaleissa ( Ranskassa) sen takia, että pelkäisin maailman hukkuvan paskaan. Olen äänestänyt heitä sen takia, että heidän toteuttamansa paikallispolitiikka ja pyrkimyksensä vastaavat paljolti käsityksiäni luonnonsuojelu-ympäristöpoliittisien ym. kysymysten osalta.
Suomen Vihreä Liike voisi kyllä puhua enemmän uusliberalistisesta talouspolitiikasta ja sen seurauksista, jatkuvan talouskasvun mahdottomuudesta ja yleensä systeemin järjettömyydestä. Siis juuri niistä maapallon ympäristö-ja ilmastokatastrofin aiheuttajista se voisi puhua realistisemmin, ennemminkin kuin ”ay-liikkeen työmarkkinoita jarruttavasta toiminnasta ” ja ns.kolmikannan tarpeettomuudesta !
Suomen vasemmistoliikkeen osalta toivoisin kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen tiedostamisen ja arvioinnin parantamista , sekä siitä juontuvan poliittisen osaamisen ja toiminnan uskaliasta kehittämistä mainitsemiesi periaatteiden todelliseen toteuttamiseen pyrkimiseksi. Puhtia tarvittaisiin lisää yhteiskunnallisen muutoksen , noiden ihanteiden saavuttamiseksi.
Puheet on puheita ja kirjoitukset aivan samoin.
Niillä on liian vähän vaikutusta politiikkaan käytännön tasolla. Ne jäävät paljolti retoriikaksi, jota ei monikaan kykene tai viitsi ymmärtää.
Varsinkin Vasemmistoliiton politiikka on mielestäni liian kesyä. En tarkoita nyrkin heiluttelua vaan vähän tai enemmänkin kovempaa linjaa.
Vihreät tekevät nykyisin erittäin markkinavoittoista politiikkaa. Aikoinaan he tekivätkin juuri päinvastoin.
Maailma voikin oikeasti hukkua paskaan; vaikka kehitellään eri muka vihreitä vaihtoehtoja.
Eivät vain taida johtaa mihinkään.
Vasemmisto ja vihreät ovat mielestäni samaa asiaa kannattavia, ainakin periaatteessa!
Erkki Toumiojan näkemys siita, että Vasemmistoliitto, Vihreät ja Sosiaalidemokraatit voitaisiin yhdistää yhteiseksi puolueeksi oli Suomessa oli mielestäni kohtalaisen rohkea idea.
Silloin oltaisiin samassa veneessä kuin monet muutkin ns, länsimaat.
Se voisi jopa toimia. Meilläkin.
Hei Eeva
Olet lisännyt 2.1.2017 kommentiksi esittelyn Pierre Rosenvallonin ajatuksista populismista. Pyydät esittelyn lopussa anteeksi, että kirjoituksestasi tuli niin pitkä. Ei kannata pyytää anteeksi; Rosenvallonin ajatukset ansaitsivat kaiken sen tilan, jonka käytit.
Omat ajatukseni populismista kulkevat hyvin samansuuntaisesti Rosenvallonin ajatusten kanssa.
Aihe on huipputärkeä, ehkä aikakautemme tärkein.
Kiitos sinulle kommentin hyväksymisestä. Aihe on minustakin hyvin tärkeä ja Pierre Rosenvallonin ajatukset siinä suhteessa ovat ajankohtaisia.
Collège de France, jonka professorina Rosenvallon toimii, on v.1530 Ranskan kuninkaan Pierre 1er’in Pariisiin perustama korkeakoulu.