Olemme siirtyneet uuteen vuoteen. Koko vuosi vietetää Suomen itsenäisen valtion 100. juhlavuotena. Millä mielellä?
Paljon tulee olemaan urheiluhenkistä uhoa, kuinka Suomi (siis jotkut suomalaiset) on pärjännyt siinä tai tässä. Eipä tällaisessa oman erinomaisuutemme korostamisessa hirveän paljon moitittavaa olekaan, jos se pysyy tolkun rajoissa.
Jotakin perin primitiivistä kuitenkin on asetelmassa, jossa suuri joukko ihmisiä samaistuu sankareihin, joiden ansio on ollut vain voittaa kilpailu lajissa, joka ei sinänsä muuta maailmaa mitenkään. Aivan eri asia on sellainen sankaruus esimerkiksi tieteen tai taiteen alueella, joka on ansaittu viemällä aidosti eteenpäin yhteistä kulttuuriamme. Ei ole snobismia miettiä tarkkaan perusteita, joilla sankarinsa valitsee.
Toivottavasti juhlavuotta käytetään paljon sellaisen ajattelun ja puheen tuottamiseen, jolla isänmaallisuus yhteisöllisyytenä pyritään sijoittamaan oikein universaaliin ja eurooppalaiseen yhteyteen.
Olen sosialisti. Minulle se on jo yli puoli vuosisataa tarkoittanut sen elämän perustavan tosiasian tiedostamista, että me ihmiset olemme kaikki suuressa määrin toisistamme riippuvaisia. Siirtyminen maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teolliseen syvensi ja laajensi merkittävästi ihmisten keskinäistä riippuvuutta. Se on tehnyt keskinäisestä riippuvuudesta ehdotonta. Siksi sosialismi poliittisen ajattelun lähtökohtana on modernissa yhteiskunnassa ainoa intellektuaalisesti rehellinen mahdollisuus.
Tiedämme kuitenkin – ja toivottavasti muistamme – että modernina aikana sosialistisesta premissistä on harhauduttu julmiin ja epäinhimillisiin poliittisiin ideologioihin. Sellainen oli kommunistisen diktatuurin legitimoinut itsepetos ns. tiedostavan etujoukon oikeudesta yksinvaltaan. Sellainen oli myös kansallissosialismin vielä paljon primitiivisempi ja irrationaalisempi usko tiukan johtaja-periaatteen yhdistämään kansakuntaan. Jos siis 1900-luvun historia jotakin opettaa, niin ainakin sen, että sosialistisesta ajattelusta ei pidä päätyä kannattamaan autoritaarisia yhteiskunnallisia instituutioita.
Filosofiset mutkat suoristaen väitän, että ainoat kestävät ideologiset johtopäätökset sosialistisesta premissistä ovat ehdoton sitoutuminen sekä demokratiaan että yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Johtopäätöksen voi ilmaista toisinkin: se on kaikkien ihmisten sekä poliittinen että sosiaalinen tasa-arvo.
Mitä nämä filosofiset lähtökohdat merkitsevät juhlittaessa Suomen valtion 100. syntymäpäivää?
Suomi on osa jo täysin globalisoitunutta maailmaa. Se on totta sekä taloudellisesti että ekologisesti. 1900-luvun kaksi maailmansotaa johtivat kehittämään instituutioita, jotka perustuvat tämän tosiasian tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Siksi meillä on YK ja kaikki sen erityisjärjestöt. Valtava edistysaskel ihmiskunnan historiassa oli YK:n ihmisoikeuksien kansainvälinen julistus vuodelta 1948, jota on myöhemmin konkretisoitu kansainväliseksi oikeudeksi lukuisin ihmisoikeussopimuksin.
Ihmisoikeudet, oikeusvaltio, normipohjainen kansainvälinen järjestys. Nuo ovat tämän päivän keskeistä poliittista retoriikkaa – ja hyvä niin, jos sanojen syvällinen merkitys ymmärretään.
Kaikkien kansainvälisten instiuutioiden ja universaalin YK:n demokratiaa voidaan ja tulee kehittää. Tosiasia tulee kuitenkin olemaan, luultavasti vielä vuosisatoja eteenpäin, että vanhat kansallisvaltiot, Suomi mukaan luettuna, tulevat säilymään. Kansallisvaltion suvereniteetti merkitsee normatiivisesti yhdistyneessä globaalissa todellisuudessa ennen kaikkea hallinnollista suvereenisuutta ja vastuuta demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion toteutumisesta oman maan alueella. Toisaalta se merkitsee roolia sekä toimintaa osallistuvana subjektina rakennettaessa ja vahvistettaessa yhteistä globaalia normistoa. Sisäpolitiikka ja ulkopolitiikka eivät siis ole katoamassa. Globalisoituneessa maailmassa ne vain näyttäytyvät uudessa tietoisemmin demokraattisessa valossa.
Toivottavasti alkavana juhlavuotena tullaan käyttämään paljon aikaa ja mustetta senkin miettimiseen, mikä on itsenäisen Suomen ja olemustaan hapuilevan Euroopan unionin suhde. Olisi hirvittävä tragedia, jos unionin hajaantuminen yltyisi voimistuneen nationalismin takia. Demokratisoituva ja tiivistyvä EU on sen jäsenmaiden, Euroopan yhteinen ja koko maailman etu. Näin on kuitenkin vain sillä varauksella, että EU:sta ei ruveta rakentamaan muusta maailmasta eristäytyvää Euroopan linnoitusta. Euroopan unionilla on tärkeä tehtävä maailmassa ja Suomella on tärkeä tehtävä sellaisen EU:n politiikan kehittäjänä, joka tekee tämän todeksi.
Toivottavasti juhlavuosi tuo mukanaan myös realismia ja nöyryyttä tosiasioiden edessä. Suomalaisten on syytä karistaa mielestään usko, että olisimme kansakuntana jotenkin erityisen ansioituneita ihmisoikeuksien toteuttamisessa. Totuus nimittäin on päinvastainen. Verrattuna muihin pohjoismaihin Suomi on saanut ja saa edelleen väkilukuun verrattuna moninkertaisen määrän tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Strasbourgissa. Se kertoo siitä, että Suomessa viranomaiset ja oikeuslaitos eivät tunne riittävästi ihmisoikeusnormeja – tai vielä pahempi – eivät edes välitä tutustua meitä velvoittavaan normistoon.
Kuvitelma siitä, ettei meidän tarvitse välittää ”kaiken maailman” ihmisoikeuslainsäädännöstä on viattomimmillaan nurkkakuntaista junttiutta. Pahimmillaan se on nationalistista arroganssia, joka kuuluu menneille vuosikymmenille.
Isänmaallisuutta on pitää huoli siitä, että Suomi valtiona ja kansakuntana täyttää kunnialla paikkansa globaalissa yhteisössä.
Kalevi, mihin (!) kuviossasi sijoitat tämän ”kaikkivoivan” pörssikapitalismin?
Kysymyksesi Veikko on paikallaan ja ymmärrettävä. Sosialistinen ajattelu on pian kahden vuosisadan ajan paininut kapitalismin kanssa. Vastaukseni alkaa siitä, että tälle vitsaukselle, kuten ilmaston muutoksellekaan, ei ole olemassa (ainakaan pelkästään) kansallista ratkaisua. Kapitalismi on yleismaailmallista kulttuuria, samoin pörssikapitalismi sen yhtenä ilmentymänä.
Ilmiö on äärimmäisen monimutkainen. Viimeksi Thomas Piketty on massiivisella tutkimuksellaan osoittanut, miten erityisesti pääomatulot kasautuvat kaikkialla maailmassa pienelle rahaeliitille. Vielä suurempi ongelma kuin se, että kaikissa maissa – jossakin määrin Suomessakin – on ihmisiä, jotka ovat tolkuttoman raharikkaita, on kuitenkin se, että julkinen valta kärsii alirahoituksesta.
Ammattiyhdistysliike, hyvinvointivaltio ja verotus ovat olleet ne tehokkaimmat keinot, jolla ökykapitalismia on tehokkaimmin suitsittu. Parhaiten siinä on onnistuttu pohjoismaissa. Pohjoismainen malli on ruvennut myös kiehtomaan edistyksellisiä ihmisiä kaikkialla maailmassa.
”Kuvioni” näkökulmasta taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus on yhteiskunnan sairautta. Sen torjuminen tai parantaminen on hidasta työtä. Tosissaan siihen oikeastaan ryhdyttiinkin vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun alettiin rakentaa erilaisia hyvinvointi-instituutioita.
70-luvun lopusta lähtien uusliberaali kapitalismia suosiva ideologia on ollut voittoisa ja pyrkinyt romuttamaan jo saavutettua edistystä. Uskon kuitenkin, että historia tässä suhteessa on heiluriliikettä. Oleellista tänä päivänä on ymmärtää, että edistyminen taloudellisen ja sosiaalisen tasa-arvon saavuttamiseksi edellyttää edistykselliseltä politiikalta kansainvälistä ja globaalia yhteistyötä.
Kiinnitän huomiota siihen, että Eeva Stranius Herrewyn on 2.1., siis vasta pari päivää sitten, lisännyt kommentin ”Uusi normaali” blogiini. Hän esittelee siinä ranskalaisen ajattelijan Pierre Rosenvallonin ajatuksia populismista.
Rosenvallonin ajatukset populismista sopivat oikein hyvin kommentiksi myös tähän ”Pro Patria” blogiini. Populismi edustaa useimmiten kosmopoliittisen demokratia-käsityksen vastakohtaa. Se on usein pelkästään irrationaalista ja harhaista kansallista nostalgiaa. Matka siitä fasistiseen ajatteluun on historian todistuksen valossa lyhyt.
Kiitos Eeva
Minua on tämän Suomen itsenäisyyden juhlavuoden alussa kovasti huvittanut muutamien suomalaisten poliitikkojen ylenpalttiset ja kauaskurkottavat uudenvuodentoiveet. Ihan kansanedustajienkin suusta on luisunut kuuluville eriskummallisia luuloja ja uskomuksia, eikä vain räjähtelevistä lepakoista!
Vaikka kansanedustajan asema vaatisi, että valitun henkilön tulisi olla tarkasti tietoinen ei vain Suomen poliittisista tapahtumista, vaan myös EU-kumppaneiden asioista, niin silti jotkut ovat innostuneet luulottelemaan kansalaisille kuvitellun olevan totta.
Tuota populistien irrationaalisuutta ja demagogista harhaista puhetta kuvaa hyvin ja taas kerran (Jussi Halla-ahon kannattajaksi julistautuneen ) Perussuomalaiset-puolueen kansanedustajan Laura Huhtasaaren muka totuudenmukainen olettamus Ranskan tulevista presidentinvaaleista (Yle 3.1.2017 ) : ” Eihän esimerkiksi Ranskassa enää pääse presidentiksi, jos ei ole maahanmuuttokriittinen ja konservatiivinen. Nyt huomataan, että tarvitaan tervettä protektionismia ja terveitä rajoja ”.
Luuleekohan kansanedustaja Huhtasaari ihan tosissaan, että Ranskassa ei pääse presidentiksi henkilö,joka ei ole samanaikaisesti maahanmuuttovastainen ja konservatiivi? Huhtasaaren kannattaisi laittaa tämä ilmoituksensa syvempään tutkimukseen. Ranska nimittäin ei ole (onneksi) läheskään Suomi, jossa nykyään rasistiset populistiretoriikkaa käyttävät liikkeet ja puolueet sekä uusnatsiorganisaatiot levittävät vapaasti ja julkisesti vihapropagandaansa ja marssivat jo kaduilla (kenen tuella?)! Eikä Ranskassa edes Front National-puolue naamioi muukalaisvihaansa ”maahanmuuttokriittisyyden” kaavun alle. Sellaista käsitettä ei meillä ole käytössä. Se on ilmeisesti suomalaisten oma keksintö. Näin ollen tätä käsitettä ei voida pitää yhdenkään presidenttiehdokkaan voiton takeena juuri Ranskassa.
Mitä tulee konservatiivisuuteen, niin François Fillonia nyt kannattava Ranskan perinteinen oikeisto ja sitä hännystävä oikeistolainen keskusta (varsinaista vasemmistolaista keskustaa e ole) ovat aina olleet konservatiiveja. Ei tämä ole meillä uutta, vaikka kansanedustaja Huhtasaari ei taida sitä tietää.
Sitä paitsi, Ranskassa on jo useita rasismia, fasismia ja maahanmuuttovastaisuutta selkeästi vastustavia edistysmielisiä (ei- konservatiiveja) presidenttiehdokkaita. Useat heistä ovat huomion arvoisia ja varteenotettavia Republikaanipuolueen ja FN:n ehdokkaan vastaehdokkaita. Sosialistipuolue ei ole vielä valinnut ehdokastaan monen tarjolla olevan joukosta. Ranskaa ja Ranskan lainsäädäntöä (se ei ole nk.anglo-saksinen) tuntematta Huhtasaari uskottelee, että Ranskassa muilla kuin rasistisia ja pakolaisvastaisia mielipiteitä julkisesti ilmituovilla presidenttiehdokkailla ei olisi mitään mahdollisuutta tulla valituksi!
EU-valtion kansanedustajan pitäisi tietää, että EU-kumppanissa Ranskassa ei voi ilmaista julkisesti avoimia rasistisia tai toisia ihmisiä eriarvoistavia mielipiteitä joutumatta oikeudellisesti vastuuseen, ei varsinkaan presidentti-ministeri-tai kansanedustajatasolla! Fasistisista tai rasistisistä syistä järjestettävät julkiset mielenosoitukset on kielletty. Samoin natsijärjestöt ja niiden mielenosoitukset on kielletty jo kauan sitten. Lisäksi ranskalaiset ovat ranskalaisia, eivätkä amerikkalaisia, unkarilaisia tai suomalaisia poliittisen ”perimän” ja käytännön osalta.
Tulevissa presidentinvaaleissa meillä ei ole vain pari ”maahanmuuttokriittistä ja konservatiivista” ehdokasta, vaan tarjolla on täysin heistä poikkeavia kandidaatteja.
Nämä tosin eivät harjoita fanaattista propagandan levittämistä ja huutelua. Eikä meillä turvauduta vain valheisiin ja muukalaisvastaisuuteen menestyksen saavuttamiseksi, ei toki! Ranska on aikoinaan ”muukalaisten” muodostama ja asuttama valtio ja nykyäänkin monikulttuurinen. Kuten on Suomikin. Rajojakaan Ranska ei ole sulkenut edes pakolaisilta, eikä Ranska ole aikonut olla vastaanottamatta turvapaikanhakijoita. Ihan muista syistä johtuen rajavartiointia on tehostettu, vaikka sekään ei estä terroristeja tulemasta maahan. Tästä vain yhtenä esimerkkinä Berliinin terroriteon tehnyt mies,joka kulki mm.Ranskan kautta pakomatkallaan. Käytäntö jo osoittaa harhaluulon olevan harhaluulo, sillä ”Rajat kiinni” systeemillä ei saada edes uskoteltua ”tervettä protektionismia ja terveitä rajoja” toimimaan! Ei kannata siis liikaa luottaa ja investoida toimimattomaan rajojen ”terveydenhoitoon”!
Huhtasaari kertoi Ylelle, että on kyse isänmaan asiasta, jos kannattaa Jussi Halla-ahon puheenjohtajuutta PS:ssa! Tuskinpa hän tässä yhteydessä tarkoitti ihan samanlaista isänmaallisuutta kuin sinä Kalevi
!
Mutta tämä Huhtasaaren puhe on juuri sitä populistista retoriikkaa, jolla huumataan kansalaisia ja lamautetaan heitä. Meillä Ranskassa tuollaiset puheet joutaisivat vuoden typeryyksistä kertovaan Television vitsiohjelmaan!
Ranskassa ei useinkaan voita vaaleissa se,joka kovimmin huutaa ja rääkkyy! Emme ole Amerikan Yhdysvallat emmekä Suomi. Meillä kyse ei ole ollenkaan minkään ”isänmaan” asiasta kun äänestetään Le Penin perheyritystä FN:ia!Ja ”frontistien ” vastainen rintama on jo liikkeellä! Siis Huhtasaarelle: eipä nuolaista ennenkuin tipahtaa!
Ja niinhän siinä kävi, että perussuomalaisten Ranskaa tuntematon kansanedustaja L.Huhtasaari taisi erehtyä rutkasti luuloissaan. Hänen ”tarinansa” joutaa roskakorin pohjalle. Se ei kelpaa edes kierrätykseen.
Vapauden, tasa-arvon ja veljeyden ( solidaarisuuden ) kehdossa Ranskassa ei tosiaankaan nykyään pääse presidentiksi konservatiivisuudella, äärioikeistolaisella ”maahanmuuttokriittisyydellä” ( = maahanmuutto-ja pakolaisvastaisuudella ) , eikä ”terveen protektionismin” ja ”rajat kiinni” typeryyksien saarnaamisella. Eikä Euroopan Unionin vastaisuudellakaan. Ja tuskin 100-vuotiaassa Suomessakaan !
Äärioikeistolainen ajassa taaksepäin katsova nationalismi, pelkoa ja vihaa levittävä pessimistinen ylikansallismielisyys ei ole patriotismia. Ranskalaisten enemmistö valitsikin sen sijaan toisenlaisen, optimistisen, toivoa antavan ja tulevaisuuteen katsovan, terveen isänmaallisen suunnan. Tämä valinta kelpaa malliksi muillekin Euroopan maille, jotka kamppailevat nousevaa äärioikeistopopulismia vastaan. Ranskan kansa antaa niille selvän toivoa täynnä olevan viestin. Kansanedustaja L. Huhtasaarellekin tämä sanoma voisi olla muistutuksena siitä, että ei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa…ei ainakaan Ranskan tulevaisuutta kuviteltaessa ! Ranskan uuden ja nuoren presidentin Emmanuel Macronin sanoin : ” Nationalismi ei ole patriotismia ”.
PS edelliseen:
Viime vuoden viimeisenä kuukautena Ranskan vaalirekisteriin kirjautuneiden uusien äänestäjien määrä kasvoi valtavasti. Nyt viimeistä kertaa käytösssä olevaan vaalirekisteriin tuli kirjoittautua viimeistään 31.12.16 , jotta pääsisi äänestämään tulevissa presidentin-ja kansalliskokouksen vaaleissa. Vuoden 2017 vaaleissa äänestäjïksi ilmoittautui huomattavan paljon nuoria ensi kertaa äänestäviä äänioikeutettuja kansalaisia. Tämä on innostava merkki siitä, että politiikka kiinnostaa kansalaisia, ja että he haluavat olla osana sen toteuttamisessa. Yleensä meillä tällainen huomattava äänestysinnostuksen kasvu on johtanut juuri sen ”kaikkein eniten huutavan ja rääkkyvän ” ehdokkaan eliminoimiseen!
Mutta katsotaan miten käy, sillä ”populistisen ilmapiirin” poiskarsiminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Juuri Marine Le Penille on tyypillistä ilmaista populismin retoriikan kaikkia puolia: ”yhtenäinen kansa”-kiihottaminen, johtajan esiintyminen kansan maallistumana, kansallismielinen protektionismin korostaminen, demokratiaa koskevan polarisoidun ja yksinkertaistetun vision /näkemyksen esilletuominen, jolloin kansanäänestys (référendum) olisi absoluuttinen avain ja demokratian toimimisen ehto.