Tasavallan presidentti Sauli Niinistö antoi eilen odotetun ilmoituksen, että hän haluaa jatkokauden. Odottamatonta ilmoituksessa oli vain se, että hän haluaa tulla valituksi, ei puolueen vaan kansalaisvaltuuskunnan, edustajana. Mediassa on alkanut ahkera kommentointi viimeksi mainitusta asiasta. Halutaan ymmärtää: miksi juuri siten?
Tietysti pelkästään halua jatkokauteen – joidenkin mielestä suostumista – on myös kommentoitu. Naiiveimmat kommentaattorit kirjoittavat Niinistön velvollisuudentunnosta. Ja voihan kysymys todella olla siitäkin, mutta yksilön motiivien näkökulmasta terveen ja vielä kauden lopussakin suhteellisen nuoren (75 v) miehen halussa jatkaa arvostetussa ja hyvin resurssoidussa hommassa ei ole mitään ihmeteltävää.
Entäpä jos kyseessä olikin pelimiehen veto varmistaa lopputulos? Tässä suhteessa edellisen presidentinvaalin asetelma, jossa kokoomuksen Niinistöä vastassa oli vihreiden Pekka Haavisto, saattaa hämätä. Nytkin Haavisto on ehdolla ja monet olettavat, että Haaviston Niinistö voittaa vähintään samoin luvuin kuin tullessaan virkaan valituksi.
Asetelma on kuitenkin toisenlainen. Ehdolle on asettunut – hyvissä ajoin, pelaten siten pois Paavo Väyrysen – Matti Vanhanen. Matti Vanhasen asettuminen ehdolle on merkinnyt sitä, että keskusta on presidenttiasiassa palannut – tällä kerralla uskottavasti – Urho Kekkosen aikaan. Paavo Väyrynen esiintyi vuosikausia – epäuskottavasti – Kekkosen ainoana oikeana perinnön jatkajana. Siinä touhussa hän on häpäissyt itsensä moneen kertaan ja joutunut lopulta sivuraiteelle. On pieni ihme, että keskusta on puolueena kestänyt Väyrysen pitkään jatkuneen sooloilun kärsimättä suurempaa vahinkoa.
Voi hyvinkin olla, että kisa presidentin paikasta muodostuu pääehdokkaiden suhteen Sauli Niinistön ja Matti Vanhasen väliseksi kamppailuksi.
Kokoomuksen ehdokkaana Niinistö voisi vaalin toisella kierroksella luottaa melko varmasta perussuomalaisten ja kristillisten kannattajien enemmistön tukeen kokoomuslaisten kannattajiensa lisäksi. Matti Vanhanen voisi tässä asetelmassa puolestaan luotaa melko varmasti kaikkien muiden puolueiden kannattajien enemmistön tukeen.
Presidentti ei enää nykyisen valtiosäännön mukaan valitse hallituksen muodostajaa, mutta symbolisella tasolla hän on hallituksen muodostamisessa edelleen mukana.
Jotkut kommentaattorit ovat hoksanneet, että Niinistön halu ottaa hajurako kokoomukseen voi johtua sotesta, jossa hän – kommentin mukaan – on ollut tyytymätön kokoomuksen profiloitumiseen liiaksi pääomapiirien edustajaksi. Niinistö haluaa olla koko kansan, ei vain pääomapiirien presidentti. Tämän analyysin uskottavuutta lisää se, että ensimmäiset maakuntavaalit ja presidentin vaalit toimitetaan samaan aikaan. Soten valinnan-vapaus-oppositiolla taitaa olla kansan enemmistön selvä tuki.
Urho Kekkonen silloisine presidentin suurine valtaoikeuksineen piti kokoomusta vuosikausia oppositiossa. Se johtui ulkopolitiikasta aina Harri Holkerin ja Ilkka Suomisen aikaan asti. Koko kysymys ulkopolitiikasta (siis pääasiassa ns. idänpolitiikasta) muutti myös kohta sen jälkeen radikaalisti muotoaan Neuvostoliiton kuoleman johdosta. Emme elä enää kylmän sodan maailmassa.
Tämän päivän kokoomusta ja kepua ei enää erota idänpolitiikka, ainakaan periaate-tasolla. Vivahteita voi olla, mikä johtuu lähinnä siitä paradoksista, että kepulaiset oppivat aikanaan kokoomuslaisia paremmin kokoomuslaisen Juho Kusti Paasikiven neuvon, että geopoliittisten ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”. Tähänkin on Niinistön ilmoitusta koskevissa kommenteissa ehditty jo viitata. Niinistön sanotaan olevan tyytymätön siihen, että kokoomus on puoluekokouksen päätöksellä ilmaissut halunsa liittyä Natoon, vaikka varauksin: kunhan tilanne on suotuisa ja kansan enemmistö on alkanut antaa asialle tukensa.
Niinistö nauttii presidenttinä nyt kansan valtavan enemmistön tukea, mutta presidenttikandidaattina tuki voi hiipua, jos vastassa on ehdokas, joka on sekä ulkopoliittisesti että sisäpoliittisesti enemmän kansan enemmistön linjoilla – ja joka arvioidaan henkilönä vähintään yhtä luotettavaksi ja päteväksi kuin Niinistö. Kysymys on nyt siitä, täyttääkö Matti Vanhanen nämä mitat.
Vanhasella on muitakin haasteita kuin istuvan presidentin valtava kansansuosio. Sellainen on ennen kaikkea kansan taipumus pitää vaalia jonkinlaisena kauneuskilpailuna, jossa politiikan kannalta täysin irrelevantit seikat nousevat helposti ihmisten valintapäätöksissä ratkaiseviksi.
Vanhasen mahdollisuudet paranevat sitä enemmän mitä enemmän vaalit politisoituvat sekä ulko- että sisäpoliittisissa asiakysymyksissä ja mitä enemmän vaalit puoluepolitisoituvat siinä merkityksessä että puolueiden ja ehdokkaiden välillä syntyy selviä eroja suhteessa asia- ja linjakysymyksiin.
Vasemmistoliitto on asettanut ehdokkaakseen europarlamentaarikko Merja Kyllösen. Hänen ehdokkuutensa logiikka on tietysti kokonaan siinä, että vasemmiston äänen tulee kuulua siinä yhteiskunnallisessa ja ulkopoliittisessa keskustelussa, jota käydään vaalikamppailun ensimmäisellä kierroksella – ja se vaalikamppailuhan alkoi viimeistään Sauli Niinistön eilisen ulos tulon seurauksena.
Edessä on mielenkiintoinen vaalikamppailuvuosi.
Entinen valtiosihteeri Risto Volanen moittii Suomen ulkopoliittista johtoa siitä, että se on Niinistön presidenttikauden alusta lähtien savuverhon suojassa luopumassa periaatteesta, että Suomen aluetta ei luovuteta minkään suurvallan käyttöön toista suurvaltaa vastaan. Volanenkaan ei suoraan arvostele Niinistöä ja jotkut Vasemmistoliiton kannattajatkin ovat pitäneet Niinistön ansiona, että hän ei suoraan ole ottanut kantaa NATO:n jäsenyyden puolesta. Mielestäni vaalin suurin kysymys on, tuleeko niistä myös äänestys NATO:n jäsenyydestä ja mikä on Niinistön lopullinen kanta NATO-jäsenyyteen.
Hieman yllättävä on Kalevi Suomelan väite, että Vanhanen voisi luottaa toisella kierroksella muiden puolueiden paitsi Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja Kristillisten enemmistön tukeen. Voi olla, että tilanne selkiytyy vaalitaistelun aikana, mutta toistaiseksi en koe tarpeelliseksi äänestää kumpaakaan. Vasemmistoliiton kannattajat todennäköisesti miettivät, pitäisikö toiselle kierrokselle saada vasemmiston ja vihreiden yhteinen ehdokas. Vihreiden kannatus on nousussa, eikä enää kovin kaukana Keskustan kannatuksesta, joten hän ei ehkä tarvitsisi kovin paljon vasemmiston apua päästäkseen Vanhasen ohi.
On totta, että täysin irrelevantit asiat voivat nousta ratkaiseviksi äänestyspäätöksissä, mutta Niinistön valintaa ne eivät estä, ellei tapahdu jotakin aivan odottamatonta. Suurempana ongelmana pidän, että tasavallan presidentin vaali on saanut Suomen politiikassa aivan kohtuuttoman aseman suhteessa TP:n valtaoikeuksiin. Paradoksi on sekin, että äänestysprosentti on korkein vaalissa, joilla on vähiten merkitystä. Melko ongelmallisena näen nyt myös maakuntavaalin ja presidentin vaalin yhdistämisen, koska ”irrelevantit asiat” voivat tuottaa maakuntavaalissa yllättävän tuloksen. Hyvä on tietysti, että maakuntavaalin äänestysprosentti nousee.
Nyt olisi Kyllösen Merjalla ”tuhannen taalan paikka” elävöittää/monipuolistaa Suomessa käytävää ulkopoliittista keskustelua..
Tässäkö äänestäjän vaihto-ehdot, Natokannallaan tasapainoileva Niinistö, tai joku ”vihreä” natohaukka.
Tarvitaan vain ”uskottava vaihto-ehto”, jotta kisaan saadaan jännitteitä.
Olisiko jo aika kansanliikkeelle ja ” visa huttutuselle”?
Nyt jopa Erkki Tuomioja pohtii, pitäiskö SDP:n asettua Niinistön tukijaksi. Vaikka sosialidemokraatit pystyisivätkin asettamaan ehdokkaan tullee valtaosa puolueen kannattajista äänestämään Niinistöä ensimmäisellä kierroksella. Epäilen siis entistäkin enemmän Matti Vanhasen mahdollisuuksia. Viimeisessä mittauksessa hänen kannatuksensa oli 3% ja Haaviston sentään 12%.
Varmaan Merja Kyllösen ehdokkuus on hyvin harkittu ja perusteltu. Silti epäilen, onko hänestä Niinistön haastajaksi nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Jos kannatus on nyt 2%, on hänen melko vaikea päästä Arhinmäen ja Claes Anderssonin kannatuslukuihin. Kyllösen vaalikampanja on kuitenkin perusteltu, jos se palvelee tulevia vaaleja v. 2018 ja 2019.
Vaalin lopputuloksen kannalta kaikki taktikoinnit näyttävät turhalta, kun Niinistön kannatus on yli 70%. Mutta miltä näyttää vasemmisto, jos sen yhteiskannatus jää 10 prosenttiin! Niinistön voitto tulkitaan joka tapauksessa tueksi nykyisen hallituksen politiikalle, jonka vahva tuki Niinistö on ollut erityisesti talouspolitiikassa ja ikävä kyllä myös maahanmuuttopolitiikassa.