Radio 1:n Ykkösaamu antaa joka aamu paljon ajattelemisen aiheita. Se on hyvä ohjelma; Ylen parhaita, ehkä paras. Se on tiukasti kiinni ajassa ja valitsee yleensä erittäin osuvasti ohjelmassa haastateltavat henkilöt. Niin tänäänkin.
Pettymyksekseni Ylen ajankohtaistoimitus on nyt eduskuntavaalien jälkeen ja europarlamentin vaalin lähestyessä omaksunut kritiikittömästi käsitteen ”äänestäjän kuluttajansuoja”.
Tänä aamuna aiheesta haastateltiin Hjallis Harkimoa, joka on äänekkäästi metelöinyt tuolla käsitteellä ja paheksunut niitä ihmisiä, jotka ovat tänä vuonna asettuneet ehdolle sekä eduskuntaan että europarlamenttiin. Toisena haastateltavana oli kristillisdemokraattien Peter Östman, joka on valittu eduskuntaan, mutta on nyt asettunut ehdolle europarlamenttiin. Kolmantena haastateltavana – ikäänkuin puolueettoman tutkijan roolissa – oli Tampereen yliopiston valtiotieteiden professori Ilkka Ruostesaari.
Kun ihmiset menevät äänestämään, he eivät ole kuluttajia, vaan kansalaisia, jotka käyttävät poliittista valtaansa. On tärkeätä ymmärtää, että äänioikeus on poliittista valtaa. Termi ”äänestäjän kuluttajansuoja” ei ole vain niin sanottu oxymoron, siis termi joka yhdistää kaksi sanaa, jotka näyttäisivät olevan toisensa pois sulkevia. Se on jotakin paljon pahempaa. Se perustuu kokonaan virheelliseen todellisuuden hahmottamiseen. Termi ”kuurouttava hiljaisuus” on joihinkin tilanteisiin sopiva ja oivalta oxymoron; ”äänestäjän kuluttajansuoja”on sen rinnalla pelkkää potaskaa.
Yhteiskunnallinen todellisuus on hyvä hahmottaa siten, että siinä on kaksi elementtiä: 1) markkinat, joita ovat erilaisten tavaroiden ja palvelujen markkinat sekä työmarkkinat. Toiseksi on 2) julkinen valta eli valtio ja kunnat sekä muut lakien perusteella julkista valtaa käyttävät organisaatiot. Hyvä ja oikea hahmotus on edelleen, että julkinen valta määrää lainsäädännöllään myös markkinoilla noudatettavat pelisäännöt. Se on legitiimiä, eli on niinkuin olla pitää. Määräytyvyyttä toiseen suuntaan eli sitä, että markkinatoimijat vaikuttavat julkisen vallan toimintaan ja lainsäädäntöön, kutsutaan melko usein korruptioksi. Tätä tematiikkaa voisin eritellä pidempäänkin, mutta siitä tulisi valtio-opillinen tutkielma, jolle ei tässä ole tilaa eikä tarvetta.
Me tavalliset kansalaiset olemme sekä kuluttajia että kansalaisia, mutta ne ovat kaksi erillistä roolia, jotka kuuluvat kahden erillisen yhteiskunnallisen todellisuuden piiriin. Väitän, että mitä selkeämmin tämä tiedostetaan, sitä terveempi yhteiskunta meillä on. On samalla syytä tiedostaa, että kansalaisuus sanan järkevässä merkityksessä merkitsee sitoutumista demokratiaan kaikkine sen edellytyksineen, joita ovat ennen kaikkea sananvapaus ja poliittisen järjestäytymisen vapaus. Mutta lisäksi on syytä tiedostaa, että demokratiassa kansalaisuus on taitolaji. Se edellyttää tietoja ja realistista käsitystä siitä, miten yhteiskunta toimii.
Mitä enemmän kansalaisilta puuttuu näitä tietoja ja realistista ymmärrystä yhteiskunnan rakenteesta, sitä alttiimpi demokratia on populismille, joka – on se minkä väristä tahansa – hyödyntää aina ihmisten tietämättömyyttä ja heidän usein melko vastenmielisiä ennakkoluulojaan. Populismia voi siksi hyvällä syyllä kutsua yhteiskunnan häiriötilaksi.
Palaan nyt tuohon Ykkösaamun keskusteluun, jonka erittäin ongelmallisena lähtökohtana oli tuo termi ”äänestäjien kuluttajansuoja”. Se, että Hjallis Harkimo on nyt innostunut mesoamaan aiheella, ei hämmästytä minua lainkaan. Jos joku on kuvitellut, että hän on raikas politiikan käytöstapojen uudistaja, niin rohkenen epäillä. Minusta vaikuttaa pikemminkin, että hän on vain opportunistinen ja populistinen poliittinen streeberi.
Se, mikä minua tuossa keskustelussa hämmästytti, oli professori Ilkka Ruostesaaren rooli. Hän asettui kritiikittömästi tukemaan Harkimoa ja puhui ryppyotsaisesti äänestäjien kuluttajansuojasta löytämättä termistä mitään kritisoitavaa. Jäi kansanedustaja Peter Östmanin tehtäväksi muistuttaa, että lait ovat tässä asiassa erittäin selkeitä, eikä niiden perusteella voida moittia sitä, että kansanedustaja pyrkii europarlamenttiin tai että ihminen on asettunut ehdolle sekä eduskuntaan että europarlamenttiin.
Onko sitten moraalisesti tuomittavaa, että kansanedustaja on asettunut ehdokkaaksi europarlamenttiin, mutta on myös ilmoittanut etukäteen, että ei mahdollisesti valituksi tultuaan aio ottaa vastaan paikkaa europarlamentissa, vaan jää kansanedustajaksi Suomen eduskuntaan? Ilkka Ruostesaari asettui vahvasti tälle kanalle.
Itse en harkinnan jälkeenkään kykene näkemään tuossa menettelyssä mitään moitittavaa. Politiikka on joukkuepeliä. Tämä ei päde ainoastaan toimintaan parlamenttiryhmissä, se pätee myös vahvasti vaalikampanjoihin. Kaikissa vaaleissa ehdokkaita asetetaan enemmän kuin kuin tulee valituiksi. Tämän tietävät sekä ehdokkaat että kansalaiset. On olemassa sellainen ehdokkaiden laji, jotka tietävät etteivät tule valituiksi (tai europarlamentin tapauksessa halua ottaa paikkaa vastaan), mutta haluavat panna kokemuksensa ja asiantuntemuksensa vaalikamppanjassa peliin edistääkseen oman poliittisen viiteryhmänsä menestystä. Pitääkö näitä ihmisiä Ruostesaaren tavoin moittia? Minusta pikemminkin arvostaa.
Puhe ”äänestäjän kuluttajansuojasta” on floppi. Myös median pitäisi kurkistaa termin taakse ja yksinkertaisesti hylätä sen viljeleminen.
Olen käsittänyt kuluttajansuojan – tai sen puutteen – tässä yhteydessä tarkoittavan sitä, että ehdokkaat lupaavat ennen vaaleja sitä ja tätä hyvää äänestäjille – tietäen hyvin jo puhuessaan, ettei lupauksilla ole oikeastaan mitään katetta. Jälkikäteen selitellään sitten kompromissien pakollisuudella politiikassa – ihan kuin äänestäjät olisivat tyhmiä lapsukaisia, jotka eivät tuollaista itse tajua. Äänestäjän kuluttajansuojan kanssa ristikkäin ovat myös loikkaukset muihin ryhmiin kesken kauden, mutta ei se, että ehdokas on avoimesti ja jo etukäteen ilmoittanut olevansa ehdolla useisiin edustuselimiin.
Valituksi tultuaan kansanedustajat ovat vastuussa vain vaalituen rahoittajilleen, monet edustajat ainakin olettavat näin.
Kerran neljässä vuodessa tavallisella kansalaisella on mahdollisuus käyttää poliittista valtaansa, muun ajan hän on vain vallankäytön kohde, subjekti.
Valtaa on muuallakin kuin eduskunnassa, suuryritysten omistajien vallankäytön kohteena voi olla satoja tai tuhansia ihmisiä, joiden työstä, työn tuloksista tai irtisanomisista he voivat päättää suvereenisti, ilman mitään demokraattista menettelyä.
Virkamiehillä valtiovarainministeriön budjettipäälliköstä pienimpään poliisiin on valtaa, vaikka ovatkin Stalinin mukaan vain ”vallansiirtohihnoja” ja kansalaiset ovat heihin vain vallankäytön kohteita.
Paavo Haavikko sanoi että parhaimmat herkut, kuten graavi lohi ja valta ovat raakoja.
Tämä kuluttajansuojakeskustelu näyttää saavan jo kohtuuttomia piirteitä. Tämän päivän Lapin Kansa otsikoi pääkirjoituksensa: Älä äänestä suhmuroijaa. Suhmuroijilla lehti tarkoittaa Europarlamentin vaaleissa ehdokkaana olevia kansanedustajia. Jos lehteen uskoo, kyse on todella vaarallisesta ilmiöstä: ”Ulospäin näyttää siltä, että oikeasti puolueet ovat kiinnostuneita vain äänistä. Ne ovat valmiita tekemään myös harmaan alueen temppuja sen eteen, että ääniä tulee mahdollisimman paljon. Puolueita ei tunnu haittaavan lainkaan se, että niiden harjoittama, epärehellisyyden tunnusmerkit täyttävä vaalitaktikointi rapauttaa demokratiaa, vaarantaa äänestäjän kuluttajasuojan ja laskee osaltaan europarlamentin arvostusta kohti uutta pohjaa, missä äänestysprosentti alkaa ennen pitkää kakkosella.”
Ensimmäisen kerran tätä aihetta lienee käsitelty Helsingin Sanomissa ja silloin syytettiin nimenomaan Vasemmistoliittoa. Mielenkiintoista on nähdä jatkuuko ja voimistuuko tämän aiheen käsittely vielä ennen vaaleja ja onko tällä vaikutusta vaalin tulokseen.
Kiitos Kalevi Suomelalle taas kiinnostavasta kirjoituksesta!