Se, miten hahmotamme ympärillämme olevaa todellisuutta – maailmaa – riippuu paljon niistä käsitteistä ja sanoista, joita käytämme. Useimmat ihmiset saattavat ehkä yhtyä tuohon ajatukseen, mutta kuinka moni on todella syventyneet pohtimaan, mitä kaikkea se tarkoittaa ja voi merkitä?
Vasemmistoklubi on Vasemmistoliiton helsinkiläinen perusjärjestö, jolla on historiaa jo Skdl:n ajoilta. Olemme kaikki nämä vuodet pitäneet periaatteenamme, että jätämme (oikein tai väärin!) paikallisen kuntapolitiikan puolueen toisille helsinkiläisille osastoille ja keskitymme yhteiskuntapolitiikkaan ja ideologisiin kysymyksiin.
Olemme nyt vuoden verran yrittäneet korkeatasoisten alustajien voimin paneutua pohtimaan – ja ymmärtämään – hyvinvointipolitiikkaa ja erityisesti pohjoismaiden erilaisia hyvinvointi-malleja. Yksi varhaisia havaintojamme oli, että Suomessa vasemmisto on luultavasti liian hätäisesti torjunut käsitettä hyvinvointiyhteiskunta. Torjunta on perustunut siihen aivan oikeaan toteamukseen, että oikeisto ja erityisesti kokoomus ovat ottaneet käyttöön käsitteen hyvinvointiyhteiskunta siirtääkseen keskustelun pois hyvinvontivaltiosta epämääräisempään ja yleisempään auttamisen moraaliin. Oikeistohan on kautta historian vastustanut uusien kunnallisten ja valtiollisten hyvinvointi-instituutioiden rakentamista sillä verukkeella, että kirkko kyllä pitää huolta köyhistä.
Mutta meidän ei pidä antaa oikeiston ja kokoomuksen määritellä sanojen merkitystä. Projektimme edetessä meille on muodostunut käsitys, että vasemmiston kannalta olisi hyödyllistä hahmottaa hyvinvointiyhteiskunta positiivisesti yläkäsitteeksi, joka kattaa kolme elementtiä: hyvinvointivaltion, sospimusyhteiskunnan ja kolmannen sektorin.
’Hyvinvointivaltio’ on syytä määritellä niiden lakisääteisten instituutioiden ja käytäntöjen kokonaisuudeksi, joiden tarkoituksena on edistää kansalaisten hyvinvointia.
Käsite ’sopimusyhteiskunta’ viittaa työmarkkinoiden ja työelämän hyvinvointi-yhteiskunnalliseen käytäntöön, jossa sopijaosapuolet kunnioittavat toisiaan, pelaavat avoimin tiedoin ja tasa-arvoa kunnioittavan moraalin opastamina. Ns. kolmikanta on tietysti aidosti sopimusyhteiskunnallista toimintaa.
’Kolmas sektori’ on vapaata kansalaistoimintaa. Hyvinvointiyhteiskunnallisessa mielessä siihen kuuluvat tietysti ennen kaikkea erilaiset sosiaalialan järjestöt, joista suuri osa tuottaa hyvinvointipalveluja tai toimii hyvinvointivaltion erilaisten instituutioiden lobby-organisaatioina. Viimeksi mainittuja ovat esim. potilasjärjestöt.
Tämänaamuisen oivallukseni mukaan voisi olla viisasta sijoittaa mielikuvaan kolmannesta sektorista myös puolueet ja aivan erityisesti tietysti sellainen puolue kuin Vasemmistoliitto. Tämä lienee monelle niin yllättävä ajatus, että se vaatii hieman perusteluja.
Jako valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan on useimmille tuttu. Valtion legitimititeetti (poliittinen hyväksyttävyys) nojaa kansalaisyhteiskunnan asenteisiin. Demokraattisen valtion olemassa olo ja vakaus perustuvat kansalaisyhteiskunnan demokraattiseen kulttuuriin. Valtio ja sen instituutiot ovat juridisia olentoja. Kansalaisyhteiskunnan olemus puolestaan on sosiologiaa. Demokraattiseen kulttuuriin kuuluu ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja oikeusvaltion periaatteiden kunnioittaminen. Se on vaatimus, joka ulottuu periaatteessa jokaiseen kansalaiseen.
Hyvinvointivaltio kuuluu valtioon (se ei siis ole koko valtio), ja se on joukko laeilla säädettyjä instituutioita. Sopimusyhteiskunta ja kolmas sektori ovat kansalaisyhteiskuntaa.
Poliittinen puolue, Vasemmistoliitto tietysti mukaan luettuna, on osa kansalaisyhteiskuntaa. Poliittisen puolueen eduskunta- ja ministeriryhmät ovat osa valtiota. Nämä erilaiset positiot määrittävät poliittisen puolueen ja sen valtiollisten edustajien toimintakentät. Ne ovat erilaisia.
Kaupallistuneessa poliittisessa kulttuurissa puolueet ja niitä edustavat kansanedustajat ovat markkinoilla tarjolla olevia hyödykkeitä, joita ostetaan vaaleissa. Sitten olla joko tyytyväisiä tai tyytymättömiä ostokseen.
Järkevässä ja sivistyneessä poliittisessa kulttuurissa kansanedustajat näyttäytyvät ihmisen oman tutun ja luotettavan puoluekulttuurin kasvatteina, ei kauppatavaroina. Tämänkin takia vasemmistopuolue on syytä mieltää ensisijaisesti sivistysliikkeeksi, jonka toimintakenttä on kansalaisyhteiskunnassa. Onnellisessa tapauksessa poliittisesti sivistynyt kansalaisyhteiskunta tuottaa poliittisesti sivistyneitä kansanedustajia.
Brittisanastosta on hyvä lainata käsitteet ’puolue’ ja ’parlamenttipuolue’ vaikka Britannia juuri nyt onkin sekaisin. Jos ’puolueella’ on selvä itseymmärrys paikastaan kansalaisyhteiskunnassa ja tehtävästään yhteiskuntapoliittisena ja ideologisena sivistysliikkeenä, sen suhde ’parlamenttipuolueeseensa’ on myös terve. Me elämme edustuksellisessa demokratiassa.
Mielenkiintoista pohdintaa. Poliitinen liike, puolue ja kansalaisyhteiskunta ovat maamme historiassakin mitä ilmeisimmin rakentuneet niin, että kansalaisyhteiskunnan syntyyn ne liittyvät elimellisesti. Vasemmiston osalta ”Kansanvaltuuskunta” taitaa kertoa senkin aika selkeästi.
Olen pitkälti samaa mieltä Suomelan kanssa tästä aiheesta. Mutta minua jäi pari kohtaa jäytämään takaraivosta. Ensinnäkin tuo vasemmistopuolueen mieltäminen ’sivistysliikkeeksi’. Toki minunkin mielestä vasemmistolaisen puolueen tulee olla sivistynyt, sivistyksellinen ja sivistävä. Mutta miten suuri osa sen tulee olla puolueen olemusta ja toimintaa. Puoleen tulisi (siis vasemmistolaisen, porvareista ei niin väliä) tulisi olla yhteiskunnallinen vaikutta. Sellainen joka on rakentanut itselleen selkeän kuvan tavoittelemastaan yhteiskunnasta, toimintaohjelma sen saavuttamiseksi ja joka toimii, siis tekee yhteiskunnallista muutostyötä. Se toki on tehtävä sivistyneesti mutta myös realistisesti ottaen huomioon ympäristönsä.
Ehkä tuo Suomelan kaipaama brittiläisen puheenparren jako on jotakin jota tuolla haen. Toki siinäkin vaivaa tuo ’parlamentti’. Yhteiskunnallinen vaikuttaminenhan on paljon muutakin kuin parlamentti tai sinne pyrkiminen. En siis väheksyisi n.s. ulkoparlamentaarista toimintaa jonka tulee kuulua myös parlamenttiin päässeille puolueille. Vasemmistolaisille sen pitäisi tarkoittaa etenkin tiivistä yhteistoimintaa ammaiyhdistysliikkeen kanssa mutta myös turuilla ja toreilla tulisi näkyä ja kuulua radikaalina yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivänä liikkeenä, kaikkialla missä ihmisiä on. Ihan jotta sivistys ei jäisi kontemploimiseksi.
P.s. Suurelta osin Suomelan esille tuoma on sellaista kansalaisten n.s. ’peruskauraa’ joka tulisi opettaa jo peruskoulun alaluokilla.
Toisaalta minua kaihertaa tuo ’hyvinvointivaltio’-termi. En oikein osaa mieltää näitä meidän sosiaalialan instituutioitamme hyvinvointia tuottavina. Minusta edelleenkin ne vain siivoavat pahimpia jälkiä. Itse näkisin hyvinvoinnin tuottamisen olevan sellaista joka tuottaa yhteiskuntaan rakenteita ja toimintoja joiden vallitessa nykyisenkaltaisia sosiaaliturvan instituutioita ei tarvittaisi. Siinä mielessä ’hyvinvointiyhteiskunta’ tulevaisuuteen tavoiteltavana ideaalina olisi paikallaan. Mutta tokikin kattokäsitteenä sillä ’hyvinvointi’ pitäisi määritellä konkreettisesti.
Hups, huolimattomuuttani kappaleet menivät hieman hassuun järjestykseen. P.s. kuuluisi tietysti tuosta välistään jutun loppuun.
Kansalaisyhteiskunta jonka on mahdollista toimia aktiivisesti valtioissa jotka ovat demokraattisia ja kunnioittavat demokraattisia oikeuksia. Kansalaisyhteiskunnan on mahdollista tunnistaa herkemmin demokratiamme sokeita-alueita.
Kansalaisyhteiskunnassa veri on vettä sakeampaa. Kansalaisyhteiskunta on ruohonjuuritasolla moniarvoisuuteen pyrkivien ihmisryhmien yhteisö.
Kansalaisyhteiskunnan tehtävä on toimia vallan vahtikoirina. Median valta on eräs vaikuttavammista valtiomahdista.
Sosiaalinen media on keskustelufoorumi jossa on kansalaisyhteiskunnan mahdollista tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.
Kansalaisyhteiskunta osaa äänestää jaloillaan ja jonka velvollisuus on olla kriittinen yhteiskuntaamme koskevissa asioissa. Kriittisyydessä sallitaan teräväkin kritiikki eikä loukkaannuta vastapuolen mielipiteistä.
Kansalaisyhteiskunta on samalla kertaa mahdollisuus mutta siihen voi kohdistua myön uhkia. Uhkia voi olla yhteiskuntamme pirstaloituminen ja demokratiavaje joka heikentää kansalaisyhteiskuntamme yhteisöllisyyttä.
Tuli vielä mieleeni hieman vierastaa yhteiskunnan ja siihen liittyvän toiminnan taksonomittamista kuten Carl Linnaeus aikoinaan kehitti eliölajien luokittelua. Oikeastihan meidän tulisi toimia kohti hyvä päämääriä. Siis älkeemme erotelko toimintaamme niin, että nyt toimimme kansalaisyhteiskunnassa, sitten seuraavaksi valtion koneistoissa m.l. edustukselliset elimet ja sitten huomenna ay-liikkeen kautta sopimusyhteiskunnassa.
Eivät vasemmiston vastustajatkaan tee sellaista jakoa vaan yhdistävät EK:n ja Kokoomuksen voimat, samoin MTK:n ja Kesustapuolueen sekä joskus löytävät niille kaikille yhteisiä tavoitteita kuten ed. hallituksen aikana. Mukana häärivät myös sikäläiset ’NGO:t’. Miksi vasemmiston pitäisi pirstaloida toimintansa? Puhutaan reilusti työväenliikkeestä yhteisenä voimana johon mahtuu niin ammattijärjestölinja kuin puoluepoliitinen linja kuin hyvään pyrkivät muutkin järjestöt. Ja organisoidaan se päämäärätavoitteiseksi.
Tokin yhteiskuntatieteilijöiden tulee yrittää ymmärtää tutkimuskohdettaan ja he tarvitsevat mallinnuksissaan jaottelunsa, ryhmittelynsä ja luokittelunsa sekä niille osuvat määritelmät jotta voivat hahmottaa toimijoiden ja kohteiden välisiä kaikenlaisia limittäisiä, lomittaisia ja ristikkäisia suhteita. Samaten toimijoilla tulee olla itseymmärryksensä siitä miten toimia ja miten toimintansa tulevaisuudessa rakentaa mahdollisen suureen vaikuttavuuteen päästäkseen. Kannattaa muistaa, että mallinnus aina mallintaa olevaista eikäpäinvastoin ja toiminnan tulee olla suunnitelmallista tähdäten päämääriin eikä mallien noudattamiseen. Käytännön toiminnassa kannattaa noista taksonomioista välittää yhtä vähän kuin muulien ja liikereiden vanhemmat peuhatessaan keskenään lajinmäärittelyt unohtaen.
Jos haluamme muuttaa vanhaa maailmaa niin miksi organisoituisimme ja jakaisimme toimintaamme vanhan maailman mukaan? Katsokaamme tavoitteitamme, verratkaamme sitä nykyhetkeen ja tehkäämme eroista ja yhtäläisyyksistä n.s. ’kuiluanalyysi’ (’gap-analysis’). Sen jälkeen näemme mitä meidän on muutettava ja sen perusteella voimme nähdä tarvittavat tehtävät sekä toimenpiteet joiden pohjalta voimme orientoitua ja organisoitua. Lopputulos ei välttämättä näytä nykyisiltä ay-liikkeiltä, poliittisilta parlamenttipuolueilta tai NGO:ilta vaikka nykyyhteikuntatieteillä nykyinen maailma näyttäisikin jäsentyvän niin.
P.s. Tarjoilemani lähestymistapa muistuttaa aika paljon organisaatioiden toiminnan kehittämisessä käytettävää n.s. ’kokonaisarkkitehtuuria’ (’Enterprise architecture’). Yhtäläisyydet eivät ole satunnaisia vaan tarkoituksellia.
Hei Jorma
Pohdiskelusi lähtee hieman yllättävästä näkökulmasta, mutta on mielenkiintoista. Yhdyn tietysti täysin ajatukseesi, että ”työvenliike” tulee mieltää yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta analyyttisesti ajatellen se pyrkii tavoitteisiinsa eri kentillä. Voisi kai sanoa, että ajattelussamme tarvitsemme sekä analyysia että synteesiä.
Olen samaa mieltä erilaisista ’kentistä’ mutta tavoitteiden laajemmassa katsannossa eli toisaalta yhteiskunnan tasolla ja toisaalta yksilön elämän tasolla tulisi olla samat: ihmisen hyvä ja laadukas elämä oikeudenmukaisessa, tukevassa ja auttavassa yhteiskunnassa. Loppu on tehokasta toiminnan suunnittelemista ja sen tekemistä kulloisissakin olosuhteissa tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Siinä suhteessa työväenliikkeen ei tulisi analysoinneissaan ja toimintansa järjestämisssä alistua vastapuolen asettelemiin rajoitteisiin (mutta toki ottaa ne huomioon omaan toimintaan kohdistuvina haasteina ja riskeinnä jotka on voitettava.
Meidän tulisi osata erotella toimintaamme suunniteltaessa päämäärät eli millaisen olotilan haluamme saavuttaa (visio) siitä miten sen teemme (strat.tavoitteet -> strategia -> tavoitetilan konkretisoiminen -> nykytilan analyysi -> ’kuiluanalyysi’ -> tehtävien asettaminen riippuvuuksineen -> toimintasuunnitelma -> tekeminen -> palaute -> korjausliikkeet aiempiin vaiheisiin).
Tavassa tehdä meidän tulisi osata määrittää tavoiteltavan toiminnan sisältö (tehtävät, prosessit j.n.e.), mitä tavoiteltavan toiminnan saavuttamiseksi tarvitaan (välineet, menetelmät, infrastruktuuri j.n.e.), kuka tekee (organisoitumisen tavat ja rakenteet) sekä milloin ja missä järjestyksessä tehdään. Noita kaikkia olisi myös hyvä tarkastella erilaisilla abstraktiotasoilla eli käsitteinä, loogisina rakenteina sekä konkreettisina toteutuksina.
Noin voidaan ja tulisikin toimia sekä yhteiskunnallisten tavoitteiden asetannan suhteen (= yhteiskunnan tavoitetila) kuin oman tavoitetilaan pyrkivän toiminnan suhteen. kaikilta noilta osa-alueilat on olemassa teoreettisia ja toiminnan suunnittelun materiaalija ’pilvin pimein’ joten pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Sen sijaan ovatko ne yhteismitallisesti tarkasteltavissa ja siten pystymmekö järjestämään toimintaamme järiperäisesti ja vaikuttavasti? Epäilen ja siksi kainosti ehdottelen kokonaisuuden jäsentämistä menetelmällisesti siten, että keskenään yhteismitalliset asiat astettuvat vertailtaviksi ja erimitallisia ohjataan tarkkailemaan niiden oikeilta abstraktiotasoilta (s.o. ettei strategisia toiminnallisia vaatimuksia pitäisi verrata suoraan fyysisiin organisaatioihin vaan pitää kummankin osalta tarkastella samantasoisia elementtejä, kark.esim.: yhteiskunnan demokraattisuutta ei voi arvioida tarkastelemalla yksittäisen kunnanvaltuuston lautakunnan perusteella vaan tarkastelemalla lähidemokratian toteutumista strategisella tai konkreettisella tasolla j.n.e.)