Jälkitunnelmia puoluekokouksesta

Vasemmistoliiton puoluekokous avattiin viime perjantaina. Lauantai oli henkilövalintojen päivä. Sunnuntaina käsiteltiin puoluekokoukselle tehdyt aloitteet ja hyväksyttiin – monien äänestysten pitkässä prosessissa – puolueen tavoiteohjelma vuosille 2020 – 2023. Nykytekniikka on suuri siunaus, kun kolmen sadan ihmisen voimin pitää käsitellä 35-sivuinen ohjelmaluonnos (A4-kokoisilla arkeilla), jonka yksityiskohtiin oli tehty runsaasti täsmennys-, lisäys- ja muutosehdotuksia.

Kokoustekniikka toimi hyvin ja aikataulu piti. Kaikki halukkaat saivat puhua ja perustella esityksiään. Tunnelma salissa – aivan pieniä lähinnä väärinkäsityksistä johtuneita ärtymyksen hetkiä lukuunottamatta – oli koko ajan mukavan leppoisa. Tottakai ihmisillä on erimielisyyksiä monista asioista, mutta sellaiset fundamentaaliset jakolinjat, jotka 60-luvun jälkeen hallitsivat pitkään Skdl:n kokouksia, loistavat nyt poissaolollaan. Ei inttämistä, vaan keskustelua ja toisten rauhallista kuuntelemista. Niistä perusasioista, miksi Vasemmistoliitto on olemassa, tuntuu vallitsevan varsin suuri yksimielisyys.

Minulle jäi se kuva, että kokousväki poistui eilen tyytyväisenä. Oli tehty se, mitä jäsenten valitsemina edustajina oli tultu tekemään. Kotimatkalla bussissa viriteltiin muutama kerta yhteislaulua.

Li Anderssonille kukaan ei ollut asettunut vastaehdokkaaksi. Hänen valintansa puolueen puheenjohtajaksi oli siis teknisesti ns. läpihuutojuttu. Toisin oli puolueen (siis puoluehallituksen) varapuheenjohtajien suhteen. Kaikki edellisen kauden varapuheenjohtajat olivat väistyneet ja tehneet tilaa uusille ihmisille. Se tarkoitti nyt ehdokkaiden esittäytymistä ja äänestyksiä. Ainakin minulle jäi siitä prosessista hyvä maku, vaikka kannattamani kotkalainen Joona Mielonen ei päässytkään tavoittelemaansa asemaan. Tuore kansaedustaja Jussi Saramo sai ensimmäisen varapuheenjohtajan paikalle melkein jakamattoman kannatuksen. Suuren kannatuksen saivat myös tamperelainen sosionomi Minna Minkkinen toisen, ja pääluottamusmies Jouni Jussinniemi Kyröjärveltä kolmannen varapuheenjohtajan paikalle.

Joona Mielosen kanssa olin käynyt hyviä keskusteluja puoluehallituksen ja puoluevaltuuston työnjaosta ja ennen kaikkea tarpeesta vahvistaa puoluevaltuuston ja jäsenistön roolia politiikan suunnittelussa ja ohjelmatyössä. Uskon ja toivon, että nämä ajatukset otetaan joka tapauksessa huomioon.

Kysymys on puolueen rakentamisesta. Hektinen mediajulkisuus pyörii päivänpolitiikan ympärillä. Valokeilassa ovat loogisesti ministerit, eduskuntaryhmien puheenjohtajat ja – joskus, kuten sote-väännön aikana – eduskunnan valiokuntien puheenjohtajat ja avainjäsenet. Puolue, joka tuottaa ehdokkaat vaaleihin ja päivänpolitiikkaan, on kuitenkin syytä mieltää hitaaksi eläimeksi. Se suunnittelee politiikkaa pidemmällä aikajänteellä. Se on puolueen jäsenten ja asiantuntijoiden työtä, jossa on hyvä pitää tiivistä yhteyttä myös laajemmin kannattajakuntaan – kansaan. Varsinkin Vasemmistoliiton pitää mielestäni taistella politiikan näyttämöllistymistä vastaan. Hyvässä demokratiassa politiikka nousee kansasta, mutta olisi lapsellista kuvitella, että se tapahtuu itsestään. Se tarvitsee organisoitua ja jatkuvaa prosessointia, keskustelua – deliberaatiota muoti-ilmaisua käyttääkseni. Siinä on puolueorganisaation tehtävä.

Toivotan onnea uudelle puoluehallitukselle ja uudelle puoluevaltuustolle. Samalla toivon, että näiden elinten jokainen jäsen tekee selväksi itselleen, mikä on päivänpolitiikan ja puolueen rakentamisen ero. Puolue on ennen kaikkea oma politiikkansa. On se myös kampanjaorganisaatio, mutta tärkeintä on ensin tietää ja ymmärtää – mahdollisimman syvällisesti – minkä puolesta kampanjoidaan.

Sunnuntain kohokohta oli pitkän äänestysrumban jälkeen puoluekokouksen päättänyt puheenjohtaja Li Anderssonin puhe. Se on nähtävissä ja kuultavissa kokonaisuudessaan Ylen verkkosivuilla. Siihen pääsee käsiksi myös vasemmistoliitto.fi -sivuston kautta. Erinomainen, suorastaan loistava puheenvuoro, joka kannattaa kuunnella!

Andersson lähti liikkeelle kertomalla oman vasemmistolaisen arvomaailmansa syntymisestä, minkä hän paikansi yhteiskunnassa vallitsevasta eriarvoisuudesta tietoiseksi tulemiseensa. Se oli tapahtunut hänen kertomansa mukaan aluksi naapureita ja ympäristöä havainnoimalla, myöhemmin aktiivisella tiedonhankinnalla. Tämä taitaa olla omakohtaisesti tuttu tarina monelle ihmiselle. Jos on pitänyt silmänsä auki!

Vasemmistoliiton hän määritteli puolueeksi, joka ajaa kaikkien ihmisten oikeuksia ja tasa-arvoa luonnon kantokyvyn rajoissa. Se on puolue, joka yhdistää ihmisiä yli ammattiryhmien rajojen edistämään näitä tavoitteita.

Tuo on hyvä ja nykyaikaan sopiva tiivistelmä siitä, mikä Vasemmistoliiton identiteetin tulee olla. Identiteetti ja imago – oma itseymmärrys ja se miten toiset meidät näkevät – ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Millään puolueella nämä asiaa eivät ole yksi yhteen. Vasemmistoliitolla, kun se haluaa luoda oikean kuvan tavoitteistaan ja olemuksestaan, on historia takia tässä asiassa vielä enemmän töitä kuin muilla puolueilla.

Puoluekokouksen tunnukseksi oli valittu ”Valoisa tulevaisuus! – Kaikille, ei harvoille”. Anderssonin puhe avasi tuota slogaania muutamalla luvulla aivan loistavalla tavalla. Vaikka kolme neljäsosaa yhteiskunnan jäsenistä voi hyvin, on sietämätöntä, että yksi neljäsosa voi huonosti tai todella huonosti. Vaikka Suomessa palkkatasa-arvo on toteutunut paremmin kuin monessa muussa maassa, on sietämätöntä, että meilläkin tulohaitarin ylin yksi prosentti ja varsinkin yli promille saa käsittämättömän suuria tuloja. Andersson taisi sanoa, että koko maailmassa 39 ihmistä omistaa yhtä paljon kuin kaikki muut yhteensä. Tuollaiset luvut loukkaavat ihmisten oikeudenmukaisuuden tajua – ja järkeä!

Andersson kytki oivaltavalla tavalla meneillään olevan talouden rakennemuutoksen ja tarpeen realistiseen ja oikeudenmukaiseen aluepolitiikkaan. Niillä paikkakunnilla, joissa ihmiset talouden rakennemuutoksen takia jäävät työttömiksi ja omistamaan vaikeasti myytäviä, mahdollisesti vielä velkaisia asuntojaan, ihmiset eivät ole syyllisiä ahdinkoonsa. Siksi tarvitaan solidaarisuutta ja yhteisvastuuta, jos halutaan, että kaikilla, eikä vain harvoilla, on valoisa tulevaisuus.

Puheensa lopuksi Andersson totesi puoluehallituksen päättäneen, että seuraavaan puoluekokoukseen aletaan valmistella puolueen päivitettyä periaateohjelmaa. Hän kutsui kaikki mukaan valmisteluprosessiin, joka on kaikille avoin. Tämä on valtava haaste. Onnistuneesti toteutettuna se tekee Vasemmistoliitosta Suomen ehdottomasti mielenkiintoisimman puolueen.