Pidin viime keskiviikkona Vasemmiston Vanhoille Tovereille alustuksen kääntämästäni John Seedin kirjasta Ymmärrä Marxia (Into 2019). Alustusta seurasi pitkä, vilkas ja mielihyväkseni varsin viisas keskustelu.
Pohjustin keskustelun teesilläni, jonka olen kirjoittanut Seedin kirjan esipuheeseen: ”Jos haluaa yhdellä sanalla luonnehtia Marxin tekstejä ja koko hänen elämäntyötään, on sitä varten yhteiskuntatieteissä olemassa sopiva ilmaus. Hänen ajatuksensa ja kirjoituksensa olivat heuristisia: myöhempää tutkimusta ja politiikkaa hedelmöittäviä ja suuntaavia, ideoita ja näkökulmia tarjoavia, ymmärrystä avaavia ja ennen kaikkea politiikan etiikkaa ja moraalia haastavia.”
Kuulijani ymmärsivät hyvin noihin sanoihin sisältyvän viestini: me olemme itse vastuussa ajatuksistamme ja politiikastamme. Vasemmistolaisen ajattelun suuria nimiä, Marxiakaan, ei tule kanonisoida, eikä mihinkään yhteiskuntateoreettisiin ajatuksiin tule suhtautua dogmaattisesti.
Tulin keskustelun kuluessa viitanneeksi myönteisessä hengessä Axel Honnethin kirjaan Sosialismin idea (Gaudeamus 2018). Tilaisuuden jälkeen Ismo Luimula, joka on eläkkeellä oleva SAK:n ekonomisti, tuli kysymään olenko tutustunut Sauli Havun laajaan Axel Honnethin kirjan esittelyyn ja kritiikkiin filosofisen aikakauslehden Niin & Näin numerossa 2/2019. Totesin jutun lukeneeni ja sanoa töksäytin, että se on melkoista soopaa.
Olin itse asiassa kiihkeästi odottanut kesällä uuden Niin & Näin lehden numeron ilmestymistä. Se johtui siitä, että alustaja tamperelainen filosofian professori Arto Laitinen oli viitannut Havun tulossa olevaan artikkeliin myönteisesti. Se tapahtui kesäkuun alun Ele Alenius -semnaarissa, jonka teemana oli Sosialismin idea.
Lehden ilmestyttyä luin Havun pitkän kritiikin huolellisesti ja laitoin Arto Laitiselle s-postin, jossa totesin että olipa juttu ”totista torven soittoa”. Jos muistan oikein, Laitinen myötäili kommenttiani, mutta puolusteli sitä Havun nuoruudella. Laitinen itse keskittyi alustuksessaan Honnethille filosofina paljon mainetta tuoneeseen ”tunnustuksen tooriaan”.
Ismo Luimulan kysymys pakotti minut kaivamaan uudelleen esiin Niin & Näin -lehden 2/2019. Oliko Havun juttu pelkkää sopaa? Niin & Näin-lehdessä julkaistaan pitkiä juttuja. Havun artikkeli on seitsemän sivua pitkä ja painettu juuri ja juuri luettavan suuruisella fontilla. Jutun alkupuoli on varsin kohtuullinen esitys Honnethin kirjan sisällöstä; kirja-arvion ongelmat ovat artikkelin loppupuolella.
Havun juttu antaisi paljon aihetta kriittiseen keskusteluun. Teen tässä vain muutaman huomautuksen. Havu sanoo minusta kästtämättömällä tavalla, että: ”Ajatus kapitalismista rakenteellisia luokkaristiriitoja ja riiston sisältävänä järjestelmänä ei kuitenkaan ole riippuvainen työnarvoteoriasta.”
Minusta arvon työhön perustuva teoria, jonka Marx toki omaksui edeltäjiltään mm. Adam Smithiltä, on Marxin ajattelun ydin ja lähtökohta. Ilman sitä Marxin ajatukset riistosta ja riistetystä yhteiskuntaluokasta ovat käsittämättömiä. Vain tätä kautta ajatusta kuljettaen tulevat ymmärrettäviksi myös Marxin ajatukset luokasta ja luokkatietoisuudesta: eine Klasse an sich oder eine Klasse für sich.
Havu myös sanoo, että Honneth ”postuloi arvoille yhteiskunnallisista kamppailuista ja politiikasta irrallisen olemassaolon”. Tuo on minusta vakava väärinkäsitys. Kun Honneth pohjaa oman sosialismi-käsityksensä viime kädessä Ransakan vallankumouksen arvoihin vapaus, veljeys ja tasa-arvo, ja kehottaa modernia sosialismiakin tekemään niin, hän viittaa arvoihin, joiden ei mitenkään voi sanoa syntyneen tai olevan irrallaan yhteiskunnallisesta kamppailusta ja politiikasta. Päinvastoin.
Minusta oleellisinta Honnethin Sosialismin idea -kirjassa on pyrkimys pelastaa sosialismin käsite. Hän ei kuitenkaan ajattele mielestäni asiaa avan loppuun asti. Honnethillekin sosialismi on jonkinlainen tulevaisuuden tila. Minusta siitä ajatuksesta tulee luopua täysin. Juuri noihin Ranskan vallankumouksen arvoihin nojaten ja niitä kulloisessakin institutionaalisessa ympäristössä uudelleen tulkiten sosialismi on ennen kaikkea liberalismin talousfilosofian mutta kaikkien muidenkin eriarvoisuutta ylläpitävien diskurssien jatkuva kritiikki. Tässä mielessä sosialismi filosofiana ja poliittisen liikkeenä tuskin koskaan ”tulee valmiiksi” tai ”on täyttänyt tehtävänsä”.
Havu osoittaa suurta intoa ”luokkataistelun” pelastamisessa. Tässä suhtessa viittaan Chantal Mouffeen. Häneltä on hiljattain ilmestynyt uusi hieno kirja For a Left Populism. Hän haluaa vasemmiston diskursseissa korvata luokkataistelun Gramscin hegemonian käsitteellä. Olen vahvasti Mouffen kannalla. En ole varma, onko hänen käyttämänsä termi vasemmisto-populismi viisas, mutta kirja on analyyttisesti, teoreettisesti ja poliittisesti loistava. Samaa voi sanoa hänen kaikista muistakin kirjoistaan ja koko hänen elämäntyöstä.
On hienoa, että sosialismista puhutaan.
Suomela kirjoitti: ”Kun Honneth pohjaa oman sosialismi-käsityksensä viime kädessä Ransakan vallankumouksen arvoihin vapaus, veljeys ja tasa-arvo, ja kehottaa modernia sosialismiakin tekemään niin, hän viittaa arvoihin, joiden ei mitenkään voi sanoa syntyneen tai olevan irrallaan yhteiskunnallisesta kamppailusta ja politiikasta.”
Tuntematta juurikaan Honneth:ia kuin aivan pintapuolisesti, siis tuntematta hänen perustelujaan tuolle ajatukselle, en sitä allekirjoittaisi. Sosialismihan on aina kiinni tuotantosuhteissa ja niistä nousevassa työtätekevien suhteessa käyttämiinsä tuotannon välineisiin. En siis lähtisi ’pohjaamaan’ noin.
Toki nuo Ranskan porvarillisen vallankumouksen arvot ovat hyviä ja kannatettavia myös suhteessaan sosialismiin mutta pohja ja perusta ne eivät voi olla. En haluaisi niitä menettää, vaikka muistaisikin vanhan iskulauseen lopun ”ou la mort”. Eivätkä ne käsittääkseni voi riittävästi toteutuakaan ilman tuotantosuhteissa olevan luokkaristiriidan ratkaisemista.
Sosialismin latistaminen ”eriarvoisuutta ylläpitävien diskurssien jatkuvaksi kritiikiksi”, siis jonkilaiseksi asenteeksi, on minusta sotkemista ja vesittämistä. Toki tuollaista kritiikkiä pitää esittää ja maailmaan asennoitua siten, että on kriittinen eriarvoisuutta ja vapaudettomuutta vastaan mutta ei se voi olla sosialismin pohja eikä ydin. Niin tehtäessä ei ole mitään perimmäistä postiivista tavoitetta vaan ikuisen ei-liikkeen asenne. Eikä varmaan kritiikin tarve vähene nykyisestä mutta kriitikot työllistävät toki itsensä.
En myöskään lähtisi korvaamaan sosialismia granscilaisella hegemonialla. Silloinhan yhteiskunnallisen vallan ylläpitämisen keinoista tehtäisi itselle tavoite. Tyydyttäisi yhteiskunnan muuttamisen asemesta tavoittelemaan vain valtaa. Mutta en tarkoita, että hegemonian teoretisoimisesta ja siihen vaikuttamisesta pitäisi luopua.
Säilyttäisin sosialismin sisältönä ihan perinteisen tuotantosuhteiden
järjestämisen niin, että tuotantovälineet on niiden käyttäjien hallinnassa (+ kaikille yhteiskunnan aloille ulottuva demokratia). Muille asioille, asenteille, diskurssien kritiikeille j.n.e. kannattaisi käyttää muita nimiä, kullekin lajinsa mukaan. Puhukaamme siis asioista niiden oikeilla nimillä.
Sattuneesta syystä ilmoitan jälleen, että en julkaise nimimerkillä kirjoitettuja kommentteja.
Jorma Myyryläinen
Kiitos kommentistasi. Sen edustama ajattelutapa vastaa mielestäni melko hyvin ns. ”klassista marxilaisuutta” siten kuin se työväenliikkeen – sekä sosiaalidemokraattisen että kommunistisen – piirissä ymmärrettiin ja vakiintui ”opiksi”.
Antonio Gramsci oli rohkea italialainen marxisti, joka ymmärsi sitä sosiologiaa, jonka pohjalta vain voidaan demokratisoituvassa maailmassa käydä menestyksellisesti ”luokkataistelua”. Sen on oltava kamppailua vallitsevan ajattelutavan hegemoniasta.
On väärinkäsitys luulla, että hegemoniassa on kysymys vain (jonkin puolueen?) vallasta. Kysymys on mahdollisuudesta muuttaa olemassa olevia instituutioita, koska uudistuksille (pala kerrallaan) on syntynyt laaja kannatus.
Chantal Mouffe, johon viittaan kolumnini lopussa, on loistava esimerkki niistä akateemisista vasemmisto-intellektuelleista, jotka ovat ymmärtäneet Gramscin ajattelun nykyaikaisuuden (tai edistyksellisyyden, jos niin halutaan).
Totta, käsitykseni sosialismismin ydinasioista on todellakin jokseenkin klassinen. En ole vielä törmännyt perusteluihin jotka saisivat minut revisioimaan käsityksiäni tässä suhteessa (monessa muussa suhteessa toki, mutta se olisi toinen juttu).
Käsittääkseni hegemonia on ylivaltaa ja johtoasemaa. Kielitoimisto sanakirjassaan vahvistaa tuon. Alunperin myöhäiskeskiaikainen latinannos alkup. kreikk. ἡγεμονία (transl. hēgemonía). Sellainen on aina jollakulla hallussaan. Silloin se on jonkun, ei toki välttämättä puolueen, ryhmittymän käsissä. Harvoin kuitenkaan pelkästään, vain ja ainoastaan yhden hegemonin käsissä koska kukaan ei pysty vähääkään isompaa kokonaisuutta hallitsemaan yksin. Itse tunnistaisin sen olevan tällä hetkellä meidän osaltamme läntisten finanssikapitalististen konglomeraattien hallussa.
Olen samaa mieltä, että Gramsci on edelleen ajankohtainen ja oikeastaan ajankohtaisempi kuin koskaan sillä meitä hallitaan yhä enemmän tiedonvälityksen ja elämysteollisuuden keinoin. Niillä ylläpidetään tätä nykyistä hegemoniaa luomalla illuusioita milloin mistäkin ja todellinen tieto ja juurisyyt nykyiselle yhteiskunnalliselle olemiselle (~’das wesen’) ovat entistä peitellymmät. Suoraan väkivaltaan siirrytään vasta kun vallan haltijat eivät katso niiden enää riittävän.
Granscin ajatus kai oli, että yhteiskunnallinen hegemonia on yksi luokkataistelun kohde, sillä sen haltija voi halutessaan muuttaa yhteiskuntaa tai olla muuttamatta mutta siitä osattomalla ei noita mahdollisuuksia ole. Työväen luokan kannattaa ja pitääkin silloin haastaa olemassa oleva porvarillinen hegemonia. Tuo työ on edelleenkin loppuunsaattamatta. Mutta silloin pitäisi olla muutokselle positiivinen tavoite eikä pelkkä ”eriarvoisuutta ylläpitävien diskurssien jatkuva kritiikki” siihen riitä.