Kansan Uutisten tuoreessa numerossa (30.4.) muistellaan Kai Hirvasnoron jutussa 30 vuotta täyttävän Vasemmistoliiton taivalta ja Sirpa Puhakan haastattelussa puoluesihteeri Mikko Koikkalainen kertoo puolueen nykyisestä jäsenistöstä.
Kelpo juttuja molemmat. Erityisen iloinen olen ollut siitä otteesta, jolla Koikkalainen on ryhtynyt hoitamaan puoluesihteerin tointa. Hän on ollut kiinnostunut puolueen jäsenistöstä. Hän hankkii siitä tutkittua tietoa; ja mikä vielä tärkeämpää: hän jakaa tuota tietoa puolueen aktiivisille toimijoille ja kaikille muillekin kiinnostuneille.
Jäsenten ja kannattajakunnan ikäjakautumat ovat tärkeitä, heidän kiinnostuksensa kohteet ovat huippu-tärkeitä; ja vielä tärkeämpää on tietysti tietää heidän asenteistaan ja niiden kehittymisestä suhteessa erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin. Kaikkea tällaista tietoa puolueiden puoluesihteerit ovat itse asiassa keränneet aina ennenkin. Koikkalaisen tyyli poikkeaa kuitenkin puoluesihteereiden vanhasta tyylistä. Hän ei kerää näitä tietoja (ainakaan vain) politiikan ”strategista” suunnittelua varten puoluetoimiston omaksi tiedoksi, vaan syöttää tietoa takaisin jäsenistölle. Se auttaa meitä jäseniä tietämään keitä me olemme. Eikä siinä keitä me olemme – minkälainen joukko – ole mitään peiteltävää. Päinvastoin.
Hirvasnoron jutussa palautetaan mieliin, että Vasemmistoliittoa perustettaessa käytiin julkista keskustelua siitä, ollaanko perustamassa puoluetta vai liikettä. Toivottavasti mahdollisimman monet nykyisin ymmärtävät, että demokratiassa koskien demokraattista puoluetta keskusteltiin väärästä asiasta. Vaihtoehtoa ollako puolue vai liike ei oikeastaan ollut olemassa, kun tarkoitus oli joka tapauksessa valita edustajia valtuustoihin ja eduskuntaan. Oikea kysymys olisi ollut ja on : kun olemme puolue, kuinka voimme olla myös liike?
Koikkalainen sanoo, että Vasemmistoliitossa arvot merkitsevät jäsenille muita puolueita enemmän. Jos tämä on tutkittua tietoa, se on hyvä asia. Hän sanoo myös, että kannattajakunta on uudistunut jäsenistön mukana tai päinvastoin. Luulen, että aika paljon juuri päinvastoin. Siihen, että Koikkalainenkin näkee asiaa näin päin, viittaa hänen toteamuksensa, että ”jäsenyys ja kannattaminen eivät periydy perheessä ja suvussa”.
Viimeksi mainittu poikkeaa siitä kuvasta, joka meillä oli Skdl:n aikana kansandemokraattisen liikkeen kannatuksen periytymisestä. Tätä asiaa kannattaisi kaivella syvällisemmin. Siitä, että Vasemmistoliitto on tässä mielessä ”uusi puolue” todistaa sekin, että mielikuva Vasemmistoliitosta on koko väestön keskuudessa parantunut. Vanhat rasitteet ovat jääneet historiaan ja nyt niiden ihmisten määrä, jotka voisivat harkita Vasemmistoliiton äänestämistä, on kasvanut. Puolue on siis eräässä mielessä normalisoitunut. Sitä ei mielletä olemassa olevan todellisuuden totaalisesti tuomitsevan ideologian edustajaksi, vaan omien arvojensa suunnassa pragmaattista politiikkaa tekeväksi puolueeksi.
Koikkalainen sanoo, että ”tutkimusten mukaan jäsenten ja kannattajien arvoissa yhdistyvät aatteellisesti punainen ja vihreä” ja että nyt ”Vasemmistoliitto näyttää siltä puolueelta, millaiseksi se perustettiin”.
Tuo on valtavan hyvä lähtökohta mennä eteenpäin. Sitäkin tärkeämmäksi nousevat kysymykset: Mitä tarkoittaa aikamme punaisuus? Mitä tarkoittaa aikamme vihreys? Minkälaisiin yhteiskunta-analyyseihin nuo kysymykset viittaavat? Minkälaisiin teorioihin? Minkälaiseen politiikkaan?
Tässä mielessä jäin kovin mietteliääksi, kun Hirvasnoro omassa jutussaan toteaa Vasemmistoliiton perustamisvaiheesta: ”Yrityksistä uudistaa vanha luovuttiin ja perustettiin kokonaan uusi. Saatiin uusi alku, ennen kuin sosialismi romahti.”
Minä kuulun niihin, jotka esimerkiksi Bernie Sandersin ja Thomas Pikettyn tavoin eivät ole hylänneet käsitettä sosialismi. Kun Neuvostoliitto ja sen mukana koko ”sosialistinen kansainyhteisö” romahtivat, niin siinä romahti valtajärjestelmä, joka oli legitimoinut diktatuuriaan käsitteellä sosialismi. On siis hyödyllistä miettiä mikä oikeastaan romahti.
Aatehistorian paremman ymmärtämisen kannalta olisi tärkeätä, että sekä Vasemmistoliitto Skdl:n perillisenä että SDP voisivat palata siihen itseymmärrykseen, joka oli todellisuutta vielä 1960-luvulla, jolloin ne koko lehdistössä olivat sosialistisia puolueita erotuksena porvarillisista puolueista. Se ei ole helppoa, koska kylmän sodan retoriikka seuraavina vuosikymmeninä pelkisti käsitteen sosialismi ymmärtämisen (virheellisesti ja pelkästään) Neuvostoliiton talous- ja poliittiseen järjestelmän nimeksi.
Tarvittava harjoitus on vaikea, mutta älylllisesti sitäkin kiehtovampi. Se vaatii paneutumista Euroopan vasemmistolaisen debatin niihin vuosikymmeniin, jolloin käsitettä sosialismi alettiin käyttää. 1830-luku oli tässä suhteessa kuuma vuosikymmen.
Uusvanha moderni tapa – ja samalla aatehistoriallisesti oikea tapa – on käsittää sanan sosialismi viittaavan liberalismin (ja tietenkin myös uusliberalismin) ylittävään poliittiseen filosofiaan. Käytänössä kaikki erilainen kapitalismi-kritiikki on ollut sosialismia, riippumatta siitä minkälaisia instituutio-ehdotuksia sen pohjalta on esitetty. Tässä mielessä eurooppalainen hyvinvointivaltio on sosialistisen politiikan aikaansaannos.
Sosialismista voi filosofiana esittää hyvin yksinkertaisen mutta pätevän määritelmän: Se on ihmisten keskinäisen riippuvuuden tiedostamista ja heidän tasa-arvoisuutensa tunnustamista.
Tämän filosofian pohjalta voi pyrkiä rakentamaan erilaisia yhteiskunnallisia insitituutioita ja luoda erilaisia politiikka-ohjelmia. En siis kirjoittaisi kuten Hirvasnoro, että ”sosialismi romahti”. En oikeastaan usko, että Euroopassa edes kovin monen ihmisen unelmat romahtivat. Ihmiset olivat tienneet jo pitkään – tai ainakin vaistonneet, koska käsitteellinen ajattelu on vaikeata – että Neuvostoliitto hallinto- ja talousjärjestelmineen ei voinut edustaa mitään toivottavaa tulevaisuutta. Se oli vasemmistolaisillekin – ja oikeastaan nimenomaan juuri heille – pikemminkin dystopia, eli kauhukuva tulevaisuudesta.
Kannattaa muistaa sekin, että sosialismi on ollut niin kutkuttavan makea käsite, ettei Neuvostoliitto ollut ainoa diktatuuri, joka käytti sitä kilpensä kiillottamiseen. Samoin teki Hitlerin kansallissosialismi.
Mutta silti: tulemme paremmin toimeen, jos emme hylkää tuota sanaa, tai kytke sitä pelkästään Neuvostoliittoon. Me tarvitsemme puolueena – ja sama pätee SDP:hen – kokoavan käsitteen, joka viittaa siihen kapitalismi-kriittiseen ajatteluun ja toimintaan, joka on ollut näiden puolueiden ja niiden lukuisten eurooppalaisten sisarpuolueiden oleellisin käytevoima yli 150 vuoden ajan.
Mauno Koivisto käyttää muistelmakirjansa, Kaksi kautta, jälkimmäisen osan, Historian tekijät, esipuheessa lukijalle hieman tilaa pohtien samoja asioita, mitä tarkoitamme, kun puhumme sosialismista. Olennainen asia vie ehkä kolmannessivun verran. En käy sitä tässä toistamaan, koska kirja on kenen tahansa saavutettavissa, kunhan kirjastot avataan. Oletan, että kirja on hyllyssäsi, Kalevi. Keskeinen johtopäätös on seuraava, Koiviston sanoin: ”Nyt kun sekaannuksien vaaraa ei enää ole, voimme alkaa kutsua erityisesti pohjoismaissa rakennettua kansankotia sosialismiksi ja alkaa pelätä sen kohtaloa.” Tämä sosialismin määritelmä kelpaa hyvin minulle.
Aarni, minun sosialismiini ei kuulu pörssikapitalismin määräilevä valta !
Tietyn sorttiset sosialistit olivat aikoinaan rähmällään ”markkinavoimien”, markkinafundalististen ideoiden ja finanssikapitalismin edessä, ehkä hieman liikaakin.
Jopa osallistuen itsekin hyvinvointivaltion purkutalkoisiin.
Toivoa antavat Sanna Marinin kaltaiset vasemmistososialidemokraatit, jotka ovat palaamassa rehteihin työväenliikkeen vanhoihin arvoihin, joista eräs tärkeimmistä on hyvinvointivaltion rakenteiden puolustaminen.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio ihmisoikeuksineen, joihin kuuluvat myös sosiaaliset oikeudet ja oikeusvaltio, on osoittautunut parhaimmaksi hallintomalliksi. Sen on osoittanut jo nykyinen pandemiakriisi, jonka hoitamisessa Sanna Marinin ja muiden hallituksen naisministerien nyrkit ovat osoittautuneet tarpeeksi vahvoiksi ja päteviksi.
Hei Sirpa
Olet aivan oikeassa. Liikkeet syntyvät ja kasvavat ikäänkuin spontaanisesti kun on olemassa jokin sellainen asia, jonka edistämiseksi useat ihmiset tuntevat tarvetta ilmaista itseään ja toimia. Joskus – itse asiassa aika usein – liikkeet järjestäytyvät yhdistyksiksi.
Puolue on organisaatio, joka tavoittelee edustusta eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin. Puolue perustetaan; se ei synny itsestään. Usein, ennen kuin puolue perustetaan, on kuitenkin olemassa liike.
Melkein kaikki puolueet demokratioissa haluavat olla samanaikaisesti myös liikkeitä ja kutsuvat itseään mielellään kansanliikkeiksi.
Mitä minuun itseeni tulee, olen ollut Skdl:n sosialisteja 70- ja 80-luvuilla. Sen jälkeen Vasemmistoliiton jäsen liiton perustamisesta lähtien.
https://agricolaverkko.fi/review/radikaalivasemmiston-muodonmuutos-vasemmistoliiton-25-vuotta-sitten-tapahtuneesta-synnyttamisesta-on-tehty-kirja/
– Liike ei ole taltioinut faktoja, eikä merknnyt tuloksia muistiin. Omakin tulokseni tuosta 100 hengen ns valtuuskunnan vaalista ei ole saavuttanut minua lainkaan.
– Puhakan torviseitsikko oli nimeltään: ” 1. ”, ” 2;” jne…..esimerkiksi Aarno Aitamurto, SKP:n pääsihteeri Heljä Tammisola, SAK:n II puheenjohtaja Aarno Aitamurto, SKDL:n pääsihteeri Reijo Käkelä, ……………..myöhemmin täydennettiin tuota seitsikkoa ja otettiin mukaan mm. SAK:n sihteeri Pekka Ahmavaara, jonka ei tiettävästi ollut Reijo Käkelän kanssa samaa mieltä mm. siitä, että SKDL voisi sulautua suoraan SDP:hen eikä perustaa mitään uutta vanhaa eli kainuun korpiko se tuli ja nai, ei sentään heitä ei ollut lainkaan ko kokoonpanossa – oli vain pari pääsihteeriä, pari puheenjohtajaa ja kas myös eräs kolmaslinja oliko Toveri vai kansandemokraatti, en tiedä, mutta joku kolmaslinja se oli. 🙂 Oikein iloista iltaa. Miten otit pois hienon vastaukseni. Pekka Saarnio ollut enää SDNL:n puheenjohtajana. Vaan ……muistoja vain. SNDL:n pääsihteeri ei ollut Outi Ojala, vaan …..pitäisi tarkistaa myös näiden liitto-osien pöytäkirjat, eli onko näkyvissä ko liiton SKDL; SKP, SNDL, SDNL, ja mm. SOL —järjestöjen lakkautamisasiakirjat.
Sirpa Ilola. Edellä olevat kommenttisi ovat varmasti hyvää tarkoittavia, vaikka ovat vaikealukuisia. Kommenteissasi on monia virheitä. Tartun tässä vain yhteen. Skdl:n sosialistit eivät olleet ”rikkaita” Skdl:läisiä, vaan sosioekonomisesti ihan samanlaista väkeä kuin kaikki muutkin Skdl:n ja Skp:n perusjärjestöjen jäsenet.
Toivotan sinulle hyvää kevättä ja hyvää terveyttä!
Sirpa Ilola
Kysyt kenen vastuulla on lehden ns keskustelu ja niiden sisältö. Oletan, että tarkoitat keskustelua tällä blogi-palstalla. Jokainen blogin pitäjä vastaa kommenttien julkaisemisesta, siis ns keskustelusta.
Olen pitänyt periaatteena, että en julkaise nimimerkillä kirjoitettuja kommentteja, muuten julkaisen periaatteessa kaikki kommentit.
Sinun kommenttisi ovat kuitenkin olleet ongelmallisia. Nimittelet virheellisesti ja loukkaavasti tunnettuja ihmisiä.
Kiitän sinua palstaa kohtaa osoittamastasi mielenkiinnosta, mutta voinemme todeta, että tämä keskustelu on nyt päättynyt.
Soini sanoi takavuosina, provosoiden toki, ennen persujen hajoamista, että kokoomus on perussuomalaisten linjalla maahanmuuttokysymyksessäkin, mutta ei vain uskalla myöntää sitä.
Ollessani mukana vasemmistopolitiikassa muuan puoluetoverini oli turhautuneena sitä mieltä, että kokoomus oli ainoa puolue, joka rehellisesti uskalsi kertoa, mitä aikoi.
Joskus ikävöin kylmän sodan aikaa.
Vihreitä ja ja persuja on sanottu vasemmistopuolueiksi, mutta kumpikaan ei perustu työväenliikkeen arvomaailmalle, vaikka niihin on hakeutunut työläisiä ja jopa entisiä taistolaisia.
Vasemmistoliitolle en povannut ruusuista tulevaisuutta. Pidin sitä kevyehkönä nuorisopuolueena, mutta kyllä se on asettunut tukevasti puoluekenttään.
Ehkä epäluuloisimmin suhtauduin keräilypuolueelta vaikuttaneeseen vihreisiin.
SDP:n eheytyminen oli lähinnä kosmeettinen: TPSL:n omat johtajat tappoivat Kalevi Sorsan myötävaikutuksella kituliaan puolueensa Aarre Simosen rahoilla.
TPSL:n hajoamisen seurauksena syntyneen mikropuolueen kellokkaat lienevät enimmäkseen tuonilmaisissa. Olen ollut vaikuttamassa sen lopettamiseen, mutta puolue saattaa vielä jossakin muodossa olla olemassa.
On vielä pieniä tiaispuolueita ja joku voimiltaan ehtynyt sarvikuonopuolue, joita en jaksa ajatella.
Varsinainen poliittien aktivismini kuoli puoluepoliittisen lehdistön kuoleman ja näivettymisen ja puolupoiliitisen uusjaon myötä. Nyt vain seison metsänreunassa irvistelemässä, toki muistaen, että pysyvää on vain muutos. Joskus vilkuinen KU:n uutiskirjettä.
Suomelalle vielä: ota nyt pois ne loputkin kirjoitukseni. Miksi et ota? ensimmäinen tekstini oli täyttä faktaa. Kas kun olen ollut koko asian keskiössä eli VL.n synnyn perustalla. Ja pahus sain tietää kaiken etukäteen. On hauskaa lukea arvioita. Ole hyvä ja esitä ne. Mutta älä kajoa toisen arvioon – se on vähän ns lainkin vastaista saatikka ”vapaan sanan vastaista”. Sosialismin sanoin: Marssi ja seiso! eli tee jotakin , jos et jaksa istui totesi Ville Pessi. Jos on vaikeaselkoinen tekstini, se johtuu siitä ,että eräs fil.tri sanoin minulle että ”älä haaskaa ajatustasi jos vastaat väärään valaan. ja jos vastaat tee se niin että mies tajuaa että itse on kirjoittanut asian vierestä. Julkaisetteko tämän taistolaisten johtaja SOL – rp:n marxilaisjaostossanne 1970-90. Valitan teot eivät ole aina faktaa. Missä teillä on kirjastossanne SAK:n ryhmäkirjeet, joita olen lähettäny t vv.1996 asti. Kenen kaapista ne olette ”löytäneet” Otan ne mielelläni itselleni. Sihteeri on myös ”pääsihteeri”!(sometimes)