Brysselin koneen toimittaja Maija Elonheimo on yksi parhaita Ylen toimittajia. Ainakin vielä hiljattain Yle mainosti ja innosti ihmisiä osallistumaan kilpailuun, jossa valitaan yleisöäänestyksellä vuoden paras journalisti. En osallistunut, mutta olisin hyvin voinut äänestää Maija Elonheimoa.
Euroopan unioni on niin iso asia, että Yleltä on ollut itsestään selvästi erittäin oikein, että sitä seuraamaan ”syvätasolla” ja keskustelemaan asiantuntijoiden kanssa on palkattu yksi kokopäiväinen toimittaja. Myös henkilövalinta on ollut onnistunut. Maija Elonheimo tekee taustatyönsä huolellisesti, jonka takia hänen kysymyksensä asiantuntijoille osuvat lähes poikkeuksetta asian ymmärtämisen kannalta tärkeisiin kohtiin. Hän on myös nopeaälyinen; asiantuntijan vastaukset jäävät harvoin vaille osuvia lisäkysymyksiä.
Tänään 31.12. kuuntelin Brysselin koneen, jonka ensimmäinen lähetys on ollut jo viime syyskuussa: Millaista on ollut Ruotisin suhtautuminen Euroopan unioniin ja euroon ?. Haastateltavana oli historiantutkija Mikko Majander, joka toimii nykyisin ajatushautomo Magman johtajana, toimittuaan sitä ennen pitkään Kalevi Sorsa säätiön johtajana. Historioitsijana Majanderin kiinnostuksen kohteet ovat – jos eivät aivan lähihistoriassa – niin yleensä kuitenkin siinä historiassa, joka vaikuttaa edelleen vahvasti tämän päivän politiikkaan. Ruotsia Majander on seurannut ja tutkinut pitkään. Eikä ymmärtääkseni vähiten sen takia, että sosiaalidemokratia on eräällä tavalla inkarnoitunut poliittisesti ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Haastateltavan valinta oli siis kohdalleen osunut.
Se, että lähetys tänään oli uusinta eikä kuten tavallisesti suora, on ymmärrettävää jo siksi, että pitää toki toimittajankin saada uudenvuoden aattona viettää vapaapäivä. Mutta oli se mainio myös siksi, että vuoden vaihteen tienoo on erittäin sopiva hetki yrittää ymmärtää lyhyttä pidempiä yhteiskunnallisia kehityskaaria.
Euroopan lähihistoriasta kiinnostuneelle suomalaiselle ohjelma oli (ja on, sillä sen voi helposti kuunnella Ylen Areenassa) kiinnostava, koska Ruotsi ja Suomi hakeutuivat EU:n jäseniksi samaan aikaan ja koska Ruotsin ja Suomen yhteiskunnallisten olojen ja poliittisten valintojen vertailu kaikissa muissakin asioissa kiinnostaa meitä tavattomasti. Itsenäisyytemme alusta lähtien, monin tavoin jo autonomiankin aikana, mutta aivan erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, Ruotsi on ollut suomalaisille storebror, jonka tarjoamaa esimerkkiä on seurattu kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla, aluksi pitkään kadehtien, sittemmin pikemminkin kilpailuhenkisesti.
Koska itsenäisten kansallisvaltioiden historia alkaa oikeastaan vasta 1800-luvulla, kansainvälisen integraationkin historiasta kannattaa puhua oikeastaan vasta viime vuosisatoina. Integraation moottori on talous. Niinpä ennen kuin alettiin puhua Euroopan unionista, puhuttiin pitkän Euroopan sisämarkkinoista, englanninkielinen käsite oli single market. Ilman 1800-luvun teollista vallankumousta painetta tällaiseen integraation sopimuspohjaiseen aikaansaamiseen ei ollut.
Teollisen yritystoiminnan logiikkaan kuuluu hakea niin laajoja markkinoita kuin mahdollista. Kun muistetaan, että maailmansotien välisen ajan, ja varsinkin 1930-luvun integraatio-ideologiaa toteutettiin lähinnä saksalaista ylivaltaa tavoitelleena Mittel-Europa projektina, niin siihen verrattuna Euroopan unioni on sivistynyt hanke demokratian ja tasa-arvon hengessä. Kuten muistetaan, sen käynnistäjänä oli alunperin maailmansodan jälkeen vahvasti toive sitoa Saksa ja Ranska yhteisen hiilen ja teräksen tuotannon avulla niin kiinteästi toisiinsa, että uuden sodan syttyminen niiden (ja siten kaikkien muidenkin valtioiden) välillä tulisi mahdottomaksi. Talouden vauhdittamisen hanke oli siis myös rauhanprojekti.
Euroopan unionin historia alkaa samoina vuosina, jolloin idän ja lännen välillä puhkesi kylmä sota. On tärkätä ymmärtää – varsinkin koska joissakin vasemmiston piireissä tästä asiasta on ollut sitkeitä väärinkäsityksiä – että EY ja EU eivät ole olleet kylmän sodan organisaatioita, vaan taloudellisen ja myöhemmin myös jossakin määrin poliittisen integraation organisaatioita, joiden olemassaolon ja toiminnan logiikka ei perustunut kylmään sotaan.
Tätä taustaa vasten Mikko Majanderin vastaus Maija Elonheimon kysymykseen, joka koski Suomen motiiveja hakea EU:n jäsenyyttä oli viisas. Meillähän on käyty jonkin asteita kädenvääntöä siitä, haettiinko jäsenyyttä taloudellisten vai turvallisuupoliittisten motiivien vuoksi. Majanderin vastaus meni jotakuinkin näin: Saattoi siinä taloudellisten motiivien rinnalla olla jonkin verran noita turvallisuuspoliittisiakin ajatuksia. Oleellista on kuitenkin nähdä, että kysymys oli identiteetistä ja viiteryhmästä, joka loi turvallisuuden tunnetta.
Majander taisi todeta, että Ruotsissa koko tuo kysymyksenasettelu tavallaan loisti poissaolollaan, koska ruotsalaiset lähtivät siitä itsestään selvästä lähtökohdasta, että Ruotsi noudattaa perinteistä puolueettomuuspolitiikkaansa, olkoonkin että juuri sillä hetkellä 1990-luvun puolivälissä oli epäselvää, keiden välisessä ”kylmässä sodassa” Ruotsin tuli olla puolueeton.Ruotsalaisten motiivit liittyä EU:hun olivat siis paljon suomalaisten motiiveja selvemmin puhtaasti taloudellisia.
Totean tässä sivumennen, että ainoa järkevä määritelmä puolueettomuuspolitiikalle on valtion pyrkimys pysytellä toisten valtioiden mahdollisesti väkivaltaisiksi muuttuvien konfliktien ulkopuolella. Sotilaallinen liittoutumattomuus on siis tavallaan puolueettomuuspolitiikan perusta siinä missä hyvien suhteiden ylläpitäminen kaikkiin maihin on kuitenkin se oleellisin asia. Puolueettomuus ja liittoutumattomuus ovat asioita, joista julkisessa keskustelussa on paljon tarpeetonta mystiikkaa, väärinkäsityksiä ja ehkä tahallistakin harhautusta.
Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist sanoi pari päivää sitten Ylen Kirsi Heikelin haastattelemana tähän asiaan liittyen jotakin perin oleellista: Ruotsissa on käyty jonkin verran julkista keskustelua Natoon liittymisestä, mutta ministerin omasta mielestä ja ministerin käsityksen mukaan koko hallituksen mielestä se on onnetonta, sillä järkevintä on, että Ruotsi säilyttää sotilaallisen liittoutumattomuutensa ja harjoittaa puolueettomuuspolitiikaa. Ruotsin irtautuminen siitä loisi myös Suomelle ikäviä paineita, lisäsi ministeri.
Palaan vielä Brysselin koneeseen ja Euroopan integraation logiikkaan. Turvallisuuden lajeja on itse asiassa vain kaksi: asevarainen ja rauhanomainen. Jälkimmäinen perustuu aina samaan integraation logiikkaan, jota noudatettiin silloin, kun perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja siitä myöhemmin kehittynyt Euroopan unioni.
Isommassa globaalissa kuvassa EU on yksi ”pelaajista”. Jos se haluaa olla rauhan ja vakauden edistäjä, sen ei pidä hairahtua kuvittelemaan, että oleellista on puuhastelu ns. puolustusulottuvuuden parissa. Oleellista on tarjota reilua integraatiota lääkkeeksi kaikkialla maailmassa. Kaikkialla yhteistyölle on luotava pelisääntöjä, joilla pelatessaan kaikki voittavat.
Maija Elonheimo kyseli Mikko Majanderilta monesta muustakin asiasta kuin edellä mainituista. Koko keskustelu oli informatiivinen ja ajatuksia liikkeelle paneva.
”Puheet on puheita, sano Lehtohemppa”..Integraation edellytyksenä näkyy yhä enenevässä määrin olevan samanmielisyys. 2. maailmansodan jälkeen maailma oli väsynyt sotaan, ja ”Ei koskaan enää”-(”Nie wieder”-) slogan oli kaikkien huulilla. Voittajavaltiot totesivat myös olla aseistamatta (Länsi-)Saksaa, mutta yksi sukupolvihan siinä taisi vain vierähtää….Länsi-Eurooppa kehuskelee avoimuudellaan, mutta torjuu yks`kantaan Venäjän EU-jäsenyyden…Voi vain kuvitella, mitä Venäjän jäsenyys merkitsisi Euroopan turvallisuusilmapiirille. USA toki vastustaisi brittien tukemana ”henkeen ja vereen”…
Pitää huomata, että läntisestä Saksasta tuli demokraattinen valtio, joka liittyi Pohjois-Atlantin sopimusjärjestöön (Nato) ja nykyiseen Euroopan unioniin. Sen sijaan itseään demokraattiseksi valehdelleessa Neuvostoliiton satelliitissa, itäisessä Saksassa diktatuurin etuliite vain muuttui kansallissosialistisesta sosialistiseksi.
Toisen maailmansodan rauhansopimuksen Saksan kanssa korvaavassa (ei vastaavassa) sopimuksessa Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä syyskuussa 1990 sovittiin muun muassa, että yhdistyneellä Saksalla ei saa olla ydin-, biologisia eikä kemiallisia aseita (abc-aseiden kielto) ja että Saksan Liittopuolustuksella (Bundeswehr) voi olla enintään 370 000 sotilasta.
”Lapsikin tajuaa”, että Venäjästä ei voi tulla EU:n jäsentä: sen asukasluku on aivan liian suuri toimiakseen tasaveroisena muiden kanssa. Sen sijaan periaatteessa Venäjä voisi liittyä Natoon, kunhan monen muun asian muuttumisen ohella eroaisi johtamastaan sotilasliitosta, vuonna 2002 perustetusta Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestöstä (ODKB).
On tietenkin ihmeteltävä, että täällä maltillisen vasemmistolaisessa Kansan uutisissa jotkut kommentoijat kovasti puolustelevat nykyisen Venäjän öykkäröintiä. Luontevampi paikka olisi äärivasemmiston Tiedonantajassa (SKP) ja Työkansan sanomissa (KTP), mutta hyvä ellei niissäkään.
Sari-Johanna, kommentillasi (vahingossako) tuet ”samanmielisyys”-väittämääni integraation edellytyksenä. Pari lisäkommenttia ilman piikittelyä..
1) Onko EU:n säännöissä märitelmää , missä suhteessa jäseneksi anovan maan asuksasluku on suhjteutewttuna EU:n asuksaslukuun. (Vrt. Viro , Malta….)
2) Lakkauttaessaan (hyväntahdon eleenä) Varsovan(”hyökkäys”)liiton, Gorbatsov nähtävästi oletti, että ennen sitä perustettu puolustusliitto (?) NATO myös lopetetaan. Pettymys lienee ollut suuri, kun näin ei tapahtunutkaan. Tämän seurauksena Venäjä (NL:n perillinen), ymmärrettävästi, perusti ODKB:n.
3) Ihmerttelyysi KU:n toimituspoilitiikasta, totean vain, että nähtävästi lehdessä pyritään toteuttamaan mahdollisimman pitkälle sanan-, ja lehdistönvapauden samanaikaista toteutumista. (Muuten, eräs entinen KU:n Päätoimittaja ilmoitti eronsa syyksi sen, että lukijat , eikä Vasemmistoliitto taipunut hänen tahtoonsa). ”Annetaan kaikkien kukkien kukkia”, eiks`vaan!
En sekaannu Veikko Mäkisen ja Sari-Johanna Koskisen sanailuun, mutta saattaa olla paikallaan pieni yritys vielä selventää, mitä kansainvälinen integraatio on. Voitaneen sanoa, että lähtökohtaisesti se on yhteisistä pelisäännöistä sopimista.
Integraatiossa on kuitenkin erotettavissa kaksi astetta: 1) Jo hyvin vanha integraation muoto ovat sopimukset, jotka voivat olla kahdenvälisiä tai monenkeskisiä ilman että kuitenkaan luovutetaan suvereniteettia millekään ylikansalliselle instituutiolle. 2) Historiallisesti uutena muotona voitaneen pitää sellaisen ylikansallisen instituution vapaaehtoisesti tapahtuvaa perustamista, jolla on kompetenssialueellaan oikeus säätää jäsenmaita velvoittavaa lainsäädäntöä.
Euroopan unioni kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan ja kaiken aikaa käydään keskusteluja siitä, mitkä ovat kompetenssialueet (ts. ne asiaryhmät, joissa päätäntävaltaa on delegoitu) ja kuinka suuri enemmistö päätökseen taakse tarvitaan: enemmistö, määräenemmistö vai yksimielisyys.
Maailmassa on paljon asioita, joissa päätäntävaltaa ei ole tarve eikä viisastakaan delegoida kansalliselta tasolta EU:lle. Toisaalta maailman ns. kutistuessa on yhä enemmän asioita, jotka nimenomaan on viisasta saattaa kansainvälisten ja ylikansallisten elinten koordinoitaviksi.
Voidaan myös sanoa, että Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan unionin kehittäminen ovat turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta tarkastellen rakenteellista rauhanpolitiikkaa. Puolustusliittojen rakentelu ja kahdenvälisten puolustusta koskevien sopimusten tekeminen ovat laadullisesti täysin toisenlaista turvallisuuspolitiikkaa, joka perustuu sotilaalliseen pelotteeseen. Integraation ja pelotteen logiikka ovat kaksi erilaista logiikkaa. Ensin mainittua voi suositella varauksettomasti, jälkimmäistä vain varauksellisesti. Kaikki mahdollinen pitää ensin tehdä integraatio-logiikan avulla aikaansaatavan turvallisuuden edistämiseksi; vasta sen jälkeen voidaan keskustella järkevästi siitä, tarvitaanko myös ulkopoliittinen pelote – ja on se omat puolustusvoimat vai sotilaallinen liittoutuminen.
Euroopan unionin säännöissä ei ole määritelmää, missä suhteessa jäseneksi anovan maan asukasluvun on oltava suhteutettuna unionin asukaslukuun. Kuten kuitenkin jo mainittu ”lapsikin tajuaa”, että kun EU-maiden asukasluku on noin 446 miljoonaa ja Venäjällä on n. 147 miljoonaa asukasta eli lähes sama määrä kuin Saksassa ja Ranskassa yhteensä (vajaa 150 milj.), niin Venäjä on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen taloudellis-poliittisen EU:n rakenteisiin.
Varsovan sopimuksen järjestö eli virallisesti Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta (todellakin, vaikuttaa tutulta) ei tullut loppuunsa hyväntahdon eleenä, vaan siksi, että sen jäsenmaat olivat karistaneet sosialistisen diktatuurin yltään eivätkä enää olleet Neuvostoliiton satelliitteja. Sen sijaan Neuvostoliitto Mihail Gorbatšovin johdolla oli hyväksynyt sopimuksessa Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä 1990 jälleenyhdistyvän Saksan voivan jatkaa läntisen Saksan jäsenyyttä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä (Nato).
Väite siitä, että Venäjä perusti Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestön (ODKB) pettymyksenä siitä, ettei Natoa lopetetakaan, on vailla pohjaa. Missään todennetuissa lähteissä, ei myöskään ODKB:n nettisivuilla mainita sotilasliittoa perustetun kyseisestä syystä: https://odkb-csto.org/25years/index.php (venäjäksi), https://en.odkb-csto.org/25years/index.php (englanniksi).
On vaikea ymmärtää, että maltillisessa vasemmistossa olisi ketään, joka vastustaisi reilua integraatiota kannattamalla Suomen eroa yhteisvaluutta eurosta ja Euroopan unionista.