En mitenkään malta olla kommentoimatta muutamalla sanalla historian tutkija Tapio Bergholmin haastattelua Maija Elonheimon tämän aamun (ke 10.2.2021) ohjelmassa Brysselin kone. Ohjelma kannattaa kaivaa esiin Ylen Areenasta. Bergholm kertoo siinä hauskan tarinan, miten hänet, hänen joutuessa olemaan muutaman hetken poissa EU-jäsenyyttä vastustaneiden sosiaalidemokraattien kokouksesta, valittiin tuon ryhmän puheenjohtajaksi. Kuka vielä muisti? En minä ainakaan.
Paljon paremmin muistan sen – kun olin osuuskaupan palveluksessa – miten Elannon pääjohtaja Ylermi Runko kohosi julkisuudessa tuon demariryhmän näkyväksi puhemieheksi. Toki hänen toimintansa Bergholmkin muistaa ja toi sen aivan asiallisesti esiin haastattelussa.
Erittäin mielenkiintoinen oli Bergholmin vastaus Maija Elonheimon kysymykseen, millä ehdoilla EU-jäsenyyttä vastustava kanta olisi voinut voittaa. Bergholm nosti vastauksessaan esiin kolme nimeä: Eero Heinäluoma, Pekka Ahmavaara ja Lauri Ihalainen. Tuo johtokolmikko sai päättäväisellä toiminnallaan aikaan sen, että SAK:n valtuusto asettui jäsenliittojensa jäsenkunnan hienoisen ei-enemmistön kannasta huolimatta kannattamaan EU-jäsenyyttä. Jos SAK olisi omaksunut ei-kannan, lopullinen kansanäänestys olisi Bergholmin mukaan voinut olla toisenlainen. Taidan tässä asiassa olla Bergholmin kanssa täysin samaa mieltä.
Elonheimo taisi kysyä myös, harmittiko Bergholmia SAK:n kanta. Hänen vastauksensa oli viisas: kaikki meni järjestödemokratian pelisääntöjen mukaan, eli mitäpä sitä harmittelemaan. Tärkeänä Berholm piti omalta osaltaan sitä, että oli saanut ollut mukana ylläpitämässä varsinkin sos.dem. -puolueen sisällä keskustelua tästä kansallisesti tärkeästä valinnasta. Asia sai tarvitsemansa valotuksen eri puolilta. Samaan hengenvetoon hän kiitteli keskustelun reiluutta sekä SAK:n että SDP:n sisällä.
Täysin odotettuna pidin niitä Maija Elonheimon kysymyksiä, jotka koskivat Bergholmin näkemystä siitä, saneliko kyllä-kannan kannatuksen talous- vai turvallisuuspolitiikka. Tätä kysymystähän on jauhettu julkisuudessa todella paljon; minun mielestäni kyllä turhaan, ja turhaa se tuntuu olleen Bergholminkin mielestä. Hän sanoi, että eihän EU ollut ainakaan silloin vielä mikään turvallisuuspoliittinen liittoutuma, vaan kysymys oli ennen kaikkea talousliitosta ja taloudesta.
Kysymysten kysymys oli se, pitäisikö Suomen nyt erota EU:sta. Tähän kysymykseen Bergholmin antama vastaus oli minusta epätyydyttävä. Hän sanoi, että se olisi kovin vaikeaa. Vastauksen voi avata niin, että se on: kyllä, mutta kun se on kovin vaikeaa. Oikea vastaus olisi mielestäni ollut: ei missään tapauksessa; nyt on kysymys yksinomaan siitä, minkälaista politiikkaa me puolueina ja valtiona edistämme Euroopan unionissa.
Haastattelu palautti mieleeni tunnelmat niiltä ajoilta, jolloin väännettiin kättä Suomen assosioitumisesta EEC-sopimukseen 1980-luvun alussa. Olin silloin ollut jo toistakymmentä vuotta Skdl:n jäsen johtuen lähinnä siitä itsenäistymisestä ja upeasta kehityksestä, joka puolueessa oli tapahtunut 60-luvulla. 1970-luku, SKP:n sisäinen riita taistolaisten kanssa ja heille Skdl:ssä jäänyt liian vahva asema harmittivat minua. Niissä olosuhteissa oli selvää, että puolueeni julkinen kanta EEC-asiaan oli kielteinen. Henkilökohtainen kantani oli kuitenkin myönteinen, siis sama kuin tasavallan presidentti Urho Kekkosella.
Poliittisesti sopimuksen aikaan saaminen vaati presidentti Kekkosen uudelleenvalinnan poikkeuslailla. Niiden, jotka alkoivat pitää sitä hirmuisena poikkeamana demokratiasta, tulisi viimeistään nyt ymmärtää tämä ja nähdä metsä puilta. Minulle oli silloin pettymys, etteivät muutamat näkyvät nuoret sosiaalidemokraatit sitä ymmärtäneet, vaikka Kalevi Sorsa sen ymmärsi ja luotsasi puolueensa järkevästi poikkeuslain taakse. Oman puolueeni Skdl:nkin todellinen kanta EEC-sopimukseen näkyi poikkeuslaki-äänestyksessä, sillä sen kannattaminen merkitsi käytännössä sopimuksen hyväksymistä.
Kysymys on taloudellisen integraation historiasta. Oli loogista – ja poliittista! – että toisen maailmansodan jälkeen Euroopan integraatio alkoi taloudesta – itse asiassa hiilestä ja teräksestä. On myös ollut ja on edelleen loogista, että integraatio syvenee. Kun on kyse EU:sta puhe demokratian perusarvoista ja sosiaalisesta Euroopasta ei ole tyhjää puhetta, vaan katseen kiinnittymistä kehitykseen ja tulevaisuuteen.
Nykyaikainen globaali talous – josta ei ole paluuta – on niin hirmuinen ja dynaaminen voima, että demokratian arvojen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen edellyttävät välttämättä tiivistyvää poliittista integraatiota. On tietysti oikein ja välttämätöntä, että Euroopan unioni, joka on nyt meidän kotipesämme, sitoutuu YK:n peruskirjan määrittämiin arvoihin, kansainväliseen järjestykseen ja kehitysohjelmiin, sillä perimmältään integraatiossa ei ole kysymys vain Euroopasta, vaan koko kutistuneesta maailmastamme.
Tuossa Maija Elonheimon Brysselin Koneessa Tapio Bergholm mainitsi myös, nyt kun olemme EU:n jäsenenä, oppineensä hyväksymään jäsenyyden mutta ei pitänyt liittymistä rahaliittoon järkevänä ratkaisuna, johon meidät vei demari Paavo Lipponen.
Kansalta lupaa kysymättä, kansanäänestystähän ei järjestetty, joka olisi pitänyt tehdä demokratian sääntöjen mukaan.
Tapio Bergholm puhui myös Helsingin Sanomien ennen kansanäänestystä harjoittamasta informaatiovaikuttamisesta, joka ei ollut mitenkään objektiivista tai tasapuolista tiedonvälitystä, vaan yksiselitteisen ”meillä ei ole vaihtoehtoja-” kannan puolelle asettumista, joka oli myös Paavo Lipposen hokema siihen aikaan.
Demokraattisten arvojen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi Euroopan Unionissa tarvittaisiin perusteellinen remontti, koska nythän se on suurten jäsenmaiden Saksan ja Ranskan dominoima, epädemokraattinen ja byrokraattinen liittoutuma. Suuryritysten lobbarit ramppaavat ruinaamassa etuja omilleen isännilleen… Eikä näitä lobbareita valvota mitenkään. Ei kovinkaan demokraattista. Lisää läpinäkyvyyttä salakähmäisen juonittelun tilalle.
Tarkoittaako ”syvenevä integraatio” liittovaltiota? Silloin pääkonttori siirtyy pysyvästi Brysseliin, Suomella ei tule olemaan mitään valtaa raha- tai muuhunkaan politiikkaan. Eduskunnasta tulee liittovaltion kunnanvaltuusto.
Viimeistään silloin voidaan heittää lopulliset jäähyväiset Suomen valtiolle itsenäisenä maana.
Aarno Koistinen, totta on, että syvenevä integraatio merkitsee suvereniteetin siirtämistä sovituissa asioissa EU:n elimille, mutta Suomen itsenäisyyttä ei kyllä uhkaa mikään. Tottahan sekin tietenkin on, että suuret jäsenmaat Saksa ja Ranska ovat vaikutusvaltaisempia kuin pienet. Jo tähänastinen kokemus kuitenkin todistaa, että Suomi voi olla paljon kokoaan suurempi vaikuttaja. Se on hyvä asia, jos vaikutetaan järkevien ratkaisujen ja järkevän politiikan puolesta – ja tietysti päinvastoin: se on tympeää, jos vaikutetaan huonon politiikan edistämiseksi. Politiikasta on aina kysymys.
Käytän tässä samalla tilaisuutta hyväkseni todetakseni, että jutussani on paha virhe. EEC assosiaatiosta päätettiin tietysti 70-luvulla samoin kuin Urho Kekkosen uudelleenvalinnasta presidentiksi poikkeuslailla. Hätäisesti kirjoittaessani minulla menivät vuosikymmenet seikaisin. Oleellista on ymmärtää, että Urho Kekkonen oli integraatiopoliitikko, joka pani paljon peliin edistääkseen sen etenemisen. Mikä on ”sopiva” määrä integraatiota, on luultavasti ikuinen keskustelkysymys.
Kalevi. Onko Suomi mielestäsi itsenäinen myös EU:n tultua liittovaltioksi, mikä näyttää hiljalleen toteutuvan ?
En jaksa uskoa, että EU:sta olisi tulossa liittovaltio, en oikeastaan millään aikavälillä. EU-integraatio syvenee, mikä monissa kysymyksissä on oikein toivottavaa, mutta tuo syveneminenkin tapahtuu kovin verkalleen, ehkä liiankin verkalleen. EU:n kehittämisestä on jäsenvaltioissa kovin paljon erilaisia mielipiteitä. Toivottavasti tämä vastaa kysymykseesi. Kysyithän juuri minun mielipidettäni.
Emme saa olla kommunistisen propagandan vietävänä, että Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatio olisi muka ”kapitalistinen juoni, jonka tarkoituksena on johdattaa Natoon”. Integraatio ei voi olla mikään huono asia Venäjän suuntaankaan, sillä sehän itse on ollut vaikuttamassa niin Euraasian talousunionin (JeAES) kuin sotilasliitto Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestön (ODKB) perustamiseen.
Euroopan unionin jäsenenä ja euromaana Suomella on vaikutusvaltaa. Toisin on esimerkiksi Norjalla, joka ei ole EU:ssa, mutta on Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) jäsen. Yhdessä EU ja Efta-maat (Sveitsiä lukuunottamatta) muodostavat Euroopan talousalueen. Siihen kuuluvat Efta-maat joutuvat noudattamaan suurta määrää EU-lainsäädäntöä ilman, että ne pääsevät vaikuttamaan lakien sisältöön. Tätä tilannetta on Norjassa kutsuttu ”faksi-demokratiaksi”. Brysselistä vain faksataan direktiivit, joita Norjan tulee noudattaa.
Tällaista ei kai kukaan halua Suomen kohtaloksi, vaan kansainvälisyys ja yhteistyö on luontevaa politiikan maltillisille toimijoille. Tätä äärisuuntaukset niin vasemmalta kuin oikealta eivät saa eivätkä onneksi ole voineet horjuttaa.
Sari-Johanna, mitä tarkoitat ”kommunistisella propagandalla”,
onko kaikki toisinajattelu EU:sta kommunistista propagandaa.
Kuten ennen Neuvostoliittoa kritisoivat leimattiin ”neuvostovastaisiksi”, nykyään EU:ta pätevinkin perustein kritisoivia halveksitaan ja leimataan yhtä epäoikeudenmukaisesti.
Kaikki EU-kriitikot eivät ole oikeistopopulisteja, mm. vasemmistolainen taloustieteilijä Giannis Faroufakis on kritisoinut unionia hyvin perustein, vaatien lisää demokratiaa ja läpinäkyvyyttä Eu-byrokratiaan.
Propagandasta: myös Euroopan Unioni tekee markkinalibertalistista propagandaa omasta erinomaisuudestaan.
Vaikka sitä nimitetäänkin ”tiedotukseksi” tai informaatioksi…
Mutta hyvin tuntuu uppoavan.
Kaikki toisinajattelu Euroopan unionista ei ole kommunistista propagandaa, mutta se oli ja on, että Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatio olisi muka ”kapitalistinen juoni, jonka tarkoituksena on johdattaa Natoon”.
”Markkinalibertalismi” vaikuttaa vaikealta hienostelusanalta, mutta sen sijaan terve markkinatalous demokraattisessa yhteiskunnassa estää taloudellisten monopolien syntymisen ja kapitalismin muodostumisen.
Ystäväni Kalevi hyvä.
Sotketko nyt kaksi vuosikymmentä? 1970- ja 1980-luku.
Puhut assosioitumisesta EEC:hen 1980-luvun alussa… Tarkoitat varmaan EEC-vapaakauppasopimusta 1973. Itsekin yhdistät UKK:n jatkon poikkeuslailla 1973 siihen.
xxx
Vaikka EU:lla ei ollut nykyistä turvallisuuspoliittista merkitystä kansanäänestyksen 1994 aikana, ei se minusta ollut ”vain taloutta”. Kyllä EU:lla oli turvallisuusulottuvuus.
Kansa ymmärsi sen ja äänesti jäsenyyden puolesta. Euroa ei olisi pitänyt luoda niin laajana ja epäsymmetrisenä kokonaisuutena kuin tapahtui. Ruotsissa EMU arvioitiinb Lars Calmforsin komissiossa puhtaasti talousratkaisuna ja maa jäi ulkopuolelle.
Totean tässä muutaman sanan ensi Sari-Johanna Koskisen kommentin johdosta ja pahoittelen samalla, että jouduit Sari odottamaan muutaman päivän tätä vastausta. Olin kiinni työssä, joka vaati kaiken aikani.
Ajattelen Sari varsin pitkälle samalla tavalla kuin sinä. Tuo ’EU on kapitalistien juoni viedä Suomi Natoon’ tai jokin muu tuon ajatuksen variantti on ollut varsin suosittu ’äärivasemmiston’ piirissä. Minusta todella paljon terveellisempi tapa ajatella EU:sta on, että se on talousunioni, joka on pikku hiljaa kehittymässä yhä poliittisemmaksi kansainvälisen yhteistyön järjestöksi. Kuinka kapitalistista tai kuinka paljon kapitalismia hillitsevää EU:n politiikka on, riippuu siitä, miten unionia kehitetään. Sinänsä tämä on suuri kysymys. Mutta jos (ja kun) kylmän sodan aikana Suomen oli valittava taloudellisen integraationsa suunta, niin kuka voi moittia presidentti Kekkosta? Hänen ohjelmansa oli: syvennetään integraatiota EEC:n suuntaan, mutta harjoitetaan samalla molemmille osapuolille edullista idänkauppaa.
Erittäin suuri ja teoreettisesti tärkeä kysymys, johon tässä ei ole tilaa tarttua syvällisesti, on se, mitä me oikein tarkoitamme kapitalismilla. Kylmän sodan aikainen terminologia on tässä suhteessa harhaanjohtavaa.
Sitten muutama sana Risto Kolasen kommentin johdosta.
Olet Risto aivan oikeassa: minulta menivät vuosikymmenet sekaisin. Olen pahoitellut hassua kömmähdystäni netissä, jonne itse linkkasin blogini ja sen teki myös Tapio Bergholm. Häpeän sitä ja ripottelen tuhkaa päälleni. Blogini tarkka lukija kuitenkin ymmärtänee, että tarkoitin poikkeuslakiäänestystä vuonna 1973.
Sitten ovat nämä kaksi muuta asia: turvallisuusulottuvuus ja euro.
Tunnetasolla tuo turvallisuusulottuvuus oli ilman muuta omienkin muistikuvieni mukaan Euroopann unioniin liittymisestä äänestettäessä vuonna 1994. Asiallisesti oli kuitenkin kysymys vain taloudesta. Vaikka presidentti Kekkonen asemoi Suomea kansainvälisesti erittäin viisaasti koko toimikautensa ajan, niin hänen kautensa jälkeen sitä aikaa ruvettiin oikeistossa (ja valitettavasti laajasti lehdistössä) muistelemaan pahana ’suomettumisen’ eli siis Neuvostoliiton vankina olemisen kautena. Se oli mielikuva, joka ei vastannut todellisuutta, mutta varsinkin tämän myytin lumoissa olleille ihmisille EU-jäsenyyteen pääseminen oli vahva turvallisuus-kokemus.
Mitä taas euroon tulee, niin asiallisesti sen omaksuminen ei ollut suuri juttu, koska markan kurssi oli ollut ecuun sidottuna jo vuosia. Tunnetasolla sekin oli hirmuinen juttu. Itse ajattelin silloin, että olisi viisasta kiiruhtaa hitaammin.
Kannattaa muistella esim. Valéry Giscard d’Estaingia ja hänen johtamaansa konventiota vuonna 2001. Niinä aikoina oli ilmassa paljon EU-euforiaa. Haluttiin paitsi yhteinen raha, myös EU:lle uusi perustuslaki, lippu ja hymni (vai olivatko nämä kaksi viimeksi mainittua jo silloin olemassa?). Tarkoitan, että ecuun sidotulla markalla olisi pärjätty oikein hyvin.
Itse asiassa koko EU:n sisäistä valuuttajäjestelmää voisi aivan hyvin ajatella tuollaiseen unionin valuuttaan sidottuina kansallisina valuuttoina. Voisi ajatella niinkin, että jäsenvaltioiden yksipuoliset valuuttakurssin muutokset olisivat kiellettyjä, mutta niitä voitaisiin tehdä – ikäänkuin solidaarisuus-syistä – yhdessä sopien.
Niin tai näin: Eurooppa (=EU) tarvitsee ideoita ja innovointia ja meidän suomalaisten olisi hyvä ymmärtää, että me olemme niistä asioista osaltamme vastuussa.