Länsi-Euroopan vasemmistopiireissä, ehkä eritoten Suomessa, melko monet uskoivat vuosikymmeniä, että Pohjois-Atlanttin sopimusjärjestö Nato on Neuvostoliittoa ympäröivä piiritysrengas, jolla on aggressiivisia tarkoituksia.
Terveellisempää ja lähempänä totuutta olisi ollut nähdä, että Naton synnytti toisen maailmansodan jälkeen ennen kaikkea pelko Neuvostoliiton aggressiosta, jota oli nähty jo tapahtuneen mittavasti, kun Itä-Euroopan maat alistettiin Neuvostoliiton epäitsenäisiksi satelliiteiksi.
Itä-Euroopan maiden joutumisesta siihen asemaan, jossa ne olivat aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka, kerrottiin aikanaan virallisena totuutena, että se oli ollut niiden maiden vapaa valinta. Tähän kertomukseen ei edes lännen ns. äärivasemmistossa koskaan uskottu. Sen piirissä eli kuitenkin ajatus, että tapahtunut edusti kaikesta huolimatta edistystä ja historiallista välttämättömyyttä. Tämän uskon ylläpitäminen kävi kuitenkin kerta kerran jälkeen vaikeammaksi Berliinin, Unkarin, Tsekkoslovakian ja Puolan tapahtumien jälkeen.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Nato on saanut monia uusia jäseniä Itä-Euroopan maista. On terveellistä ymmärtää ja uskoa, että näiden maiden motiivi liittyä on ollut täsmälleen sama, joka oli vuonna 1949 Nato-puolustusliiton perustajilla, eli Venäjään kohdistuva pelko; nyt ryyditettynä lisäksi maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien jättämällä katkeruudella.
On hirvittävä tragedia, ettei virallinen Venäjä näe realistisesti omaa asemaansa ja osuuttaan tässä historiassa, vaan tulkitsee Naton itseään vastaan suunnatuksi liitoksi, jolla on Venäjän intressien vastaisia tavoitteita. Nyt tragedia kärjistyy Ukrainassa.
Venäjä on iso maa. Sillä on kyvykäs, hyvin koulutettu ja osaava väestö sekä mittaamattomat luonnonvarat. Sillä on olemassa kaikki edellytykset osallistua taloudelliseen, kulttuuriseen ja kaikkeen muuhunkin kansainväliseen rauhanomaiseen yhteistoimintaan erittäin menestyksellisesti ja oman väestönsä hyvinvointia edistäen.
On syytä toivoa, että Ukrainan ympärillä parhaillaan käynnissä olevassa hermopelissä kaikkien osapuolten hermot pitävät, eikä harjoitettavan aseellisen toiminnan tasoa nosteta. Tämä toivomus on syytä kohdistaa Venäjän lisäksi sisällissodan molemmille osapuolille.
Ajatus myös Kievin hallituksen aseistamisesta niin vahvasti, että se voittaa kapinallisten hallussa olevissa maakunnissa, on äärimmäisen vaarallinen. Väkivaltaisen konfliktin eskaloituminen sodaksi keskellä Eurooppaa tarjoaa hirvittävän näkymän. Ei ole kohtuutonta uskoa, että ukrainalaiset pystyvät lopulta sopimaan omassa keskuudessaan, miten Ukrainassa eletään.
Kahden maailmansodan ja Hiroshiman jälkeen on myös syytä uskoa, että nykyaikaisissa sodissa ei yleensäkään ole voittajia, ainoastaan häviäjiä.
Mitään lopullisia ratkaisuja ei ole enää saavutettavissa sodilla. Kaikkien kansojen rauhanomaisen rinnakkainelon ja keskinäisen elämän sekä yhteistoiminnan pelisäännöt ovat myös jo olemassa YK:n peruskirjassa. Sota on muuttunut vanhanaikaiseksi.
Maapallosta on tullut ihmiskunnalle äärimmäisen ahdas. Ihmisen suurimmat uhat liittyvät ilmaston lämpenemiseen ja luonnon biodiversiteetin köyhtymiseen. Todellista ajankohtaista turvallisuuspolitiikkaa on näiden uhkien torjumiseen keskittyminen.
Taloudelliseen globalisaatioon liittyy valtavia mahdollisuuksia ja hyötyjä, mutta valitettavasti nykyisellään myös suuria ongelmia. Suurin ongelma on maailman monissa maissa edelleen jatkuva äärimmäinen köyhyys ja ihmisten lisääntyvä eriarvoisuus. Kannattaa uskoa, että sosiaalisesti kestävän kehityksen vaatimus on samalla aito turvallisuuspoliittinen vaatimus.
Kannattaa ymmärtää ja uskoa, että nationalismi kansallisena itsekkyytenä on todella vanhanaikainen ja vaarallinen oppi. Todellista isänmaallisuutta tämän päivän maailmassa on ymmärtää globaalin taloudellisen yhteistoiminnan tarjoamat valtavat mahdollisuudet, tuntea kansainvälisen järjestyksen pelisäännöt, sekä pitää omalta osaltaan huoli siitä, että oma isänmaa noudattaa pelisääntöjä ja edistää maailman kaikkien ihmisten hyvinvointia siinä määrin, että voi olla aidosti ylpeä isänmaastaan.
Kannattaa myös uskoa, että ihmisten kaikenlaiset uskomukset maailmasta ovat realiteetteja. Toiset hyödyllisiä, toiset vaarallisia.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola ei ehkä jaa kaikkia edellä olevia ajatuksiani. Hänen haastattelunsa tänään TV 1:n ja Yleradio 1:n Ykkösaamussa oli kuitenkin realismiassaan riittävän lähellä niitä, jotta voin suositella lämpimästi paljolti Ukrainaan keskittynyttä ohjelmaa.
Hyvin kirjoitettu, Kalevi Suomela! Jospa nyt aikanaan neuvostomielisten kommunistienkin silmät viimeinkin avautuisivat.
Olisiko niin, että Venäjän suhtautumista NATOon ohjaa kansakunnan kollektiivinen muisti: ”vainulainen” on aina tullut lännestä…
Kuten Kalevi Suomela osuvasti kirjoittaa:
”Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Nato on saanut monia uusia jäseniä Itä-Euroopan maista. On terveellistä ymmärtää ja uskoa, että näiden maiden motiivi liittyä on ollut täsmälleen sama, joka oli vuonna 1949 Nato-puolustusliiton perustajilla, eli Venäjään kohdistuva pelko; nyt ryyditettynä lisäksi maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien jättämällä katkeruudella.
On hirvittävä tragedia, ettei virallinen Venäjä näe realistisesti omaa asemaansa ja osuuttaan tässä historiassa, vaan tulkitsee Naton itseään vastaan suunnatuksi liitoksi, jolla on Venäjän intressien vastaisia tavoitteita. Nyt tragedia kärjistyy Ukrainassa.”
Nyt pitää viimeinkin ymmärtää, että Neuvostoliitto ei ollut mikään ”hyvis”, vaan kommunistinen diktatuuri, kansojen vankila ja nyt tuntuu Venäjä seuraavan perässä, kommunistien tilalle vain ovat tulleet putinistit.
Jokainen aidosti vasemmistolainen ei tietenkään voi hyväksyä Venäjän autoritaarista hallintoa ja militarismia.
Sari-Johanna, vaikka ei hyväksykään Venäjän toimia, niin ei silti liene pahitteeksi ymmärtää venäläisten ”sielunmaisemaa”
Mitään ymmärtämystä ei pidä suoda Venäjän johdolle, joka rikkoi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirjaa erottamalla Georgiasta Abhasian ja Etelä-Ossetian ”itsenäisiksi” 2008 sekä miehittää Ukrainalta Krimiä vuodesta 2014, operoi Itä-Ukrainan separatistialueilla ja uhkailee koko Ukrainaa sodalla. Venäjä, joka itse kuuluu sotilasliittoon Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestö (ODKB), ei antaisi Georgian ja Ukrainan halutessaan liittyä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestöön (Nato).
Neuvostoaikaisen kappaleen sanat ovat valitettavasti pelkkä vitsi:
”Vastatkoon niitty hiljainen
ja kuiske koivumetsien.
Ja haudoistansa kaatuneet
voivat antaa siitä todisteet –
uskothan heidän lapsiaan.
Ei sotaa toivoa,
ei sotaa toivoa
voi venäläiset milloinkaan.”
Sari-Johana, kerrotko miltä muilta osin, ja keiden toimesta, tuota ETYK-asiakirjaa on ”loukattu”….
Tuolla taitaa areenassa olla nähtävissä vieläkin ohjelma, jossa Gustav Hägglund kertoo, ettei enää kannata Suomen Nato-jäsenyyttä mm. koska USA käyttää NATOA oman ulkopolitiikkansa välineenä. Vaikea uskoa, ettei Usa nytkin olisi ratkomassa itse aikaansaamaansa kriisiä, niin kuin toistuvasti tapahtuu, milloin missäkin päin maailmaa.
Aina kun USA on puuttunut jonkin maan asioihin sotilaallisesti milloin Vietnamissa, Irakissa tai Afganistanissa, tuloksena on ollut väkivaltainen kaaos, tilanne on eskaloitunut ja mennyt solmuun.
Silloin on tehty Saigonit tai Kabulit paeten pikaisesti paikalta, ja luultavasti niin tehtäisiin Euroopan sodassakin, jos tilanne kävisi liian kuumaksi.
Myös Venäjä on puuttunut toisten maiden asioihin hyökkäämällä milloin Suomeen, milloin Afganistaniin, toimien erittäin tuomittavasti. Ja sortaen häijyjen johtajien aikana omaa kansaansa. Minkä tosin osaavat ”hyvinäkin” pidetyt kansat, ainakin toisinaan…
Muinainen kiinalainen sotateoreetikko sanoikin, että vihollisen aliarvioiminen on pahimpia sotilaallisia virheitä, minkä venäläiset joutuivat tunnustamaan Suomen talvisodassa ja Afganistanin miehityksessä.
Ja Suomi hyökätessään 80 vuotta sitten yhdessä Saksan mahtavien asevoimien rinnalla Venäjälle.
Ummehtunut pölähdys kuin Tiedonantajan tai Työkansan Sanomien aivuilta! Onneksi maltilliset vasemmistolaiset seuraavat aikaansa toisin kuin äärivasemmistolaiset.
Kyllähän se on Venäjä, joka on saanut aikaan kriisin ja epävakautta miehittämällä Ukrainan Krimin ja osallistumalla sotaan Itä-Ukrainassa. Venäjä ei haluaisi suoda oikeutta kuulua rauhanprojektiin eli Euroopan unioniin Ukrainalle, vaan alistaa se samanlaiseksi autoritaariseksi satelliitikseen, kuin Valko-Venäjä on.
Myös Yhdysvaltain toiminnassa maailmalla on kritisoitavaa, mutta se ei kuulu aihepiiriin Euroopan turvallisuus ja Nato, jossa on sellaisiakin ”pahan valtakuntia” kuten Norja, Tanska, Viro, Latvia ja Liettua. Yhdysvallatko pakotti Norjan ja Tanskan sekä myöhemmin Baltian maat Natoon, vaikka ne niin kovasti olisivat halunneet natsi- sekä neuvostomiehityksen jatkuvan..?
Jos et kuitenkaan sortuisi vihapuheeseen leimaamalla ”äärivasemmistolaiseksi”, jos et hyväksy toisen varsin maltillisia mielipiteitä, Sari-Johanna.
Ja anteeksi jos loukkasin mielestäsi kaiken kritiikin ulkopuolella olevaa ihannemaatasi Yhdysvaltoja. Minulla kun sellaisia ei ole, joita tarvitsisi puolustella agressiiviseen sävyyn.
Me suomalaiset pasifistit ja demokraattisen oikeus- ja hyvinvointivaltion puolustajat vastustamme maalittamista, leimaamista ja vihapuhetta oikeasti isänmaallisina kansalaisina.