Miten viestiä politiikastamme?

Olen jo muutaman vuoden ajan tilannut oululaista vasemmistolaista aikakauslehteä Kansan Tahto. Tunnustan, etten ole jaksanut lukea kaikkia numeroita kovin tarkkaan, koska luettavaa minulla on aivan liikkaa. Tuoreimman numeron kävin kuitenkin läpi huolellisesti, ja se ilahdutti.

Lehdessä on useita kirjoituksia, joissa korostetaan mielestäni oikein, että vasemmiston arvoihin perustuvaa turvallisuuspolitiikkaa tarvitaan edelleen senkin jälkeen, kun Suomesta on tullut Naton jäsen. Siihen tekee mieli lisätä vain se äkkiseltään ehkä oudolta tuntuva toteamus, että Nato-maiden piirissä ja järjestön jäsenenä Suomen ääni kantaa vahvemmin kuin ulkopuolelta. Eli kaikissa suhteissa Vasemmistoliiton mahdollisuudet harjoittaa vaikuttavaa turvallisuuspolitiikkaa eivät heikkene, ne myös vahvistuvat.

Suomalaisista ehkä tuntui hetken, että Nato on ongelman ratkaisu. Nato on kuitenkin myös itsessään suuri ongelma. Tämä aihepiiri ei tule jättämään meitä, emmekä me sitä.

Aivan erikseen tekee mieli nostaa esiin Kari ”Paleface” Miettisen kolumni Grandolasta, Portugalin neilikkavallankumouksen salaiseksi tunnusmusiikiksi kohonneesta lauluntekijä Zeca Alfonson sävellyksestä ja sanoituksesta. Paleface oli kuullut sen tänä vuonna vappukonserteissa sekä Helsingin Kulttuuritalolla että Tampereen Pakkahuoneella, joissa hän itsekin esiintyi. Kolumni kertoo kiehtovan esimerkin laulun poliittisesta voimasta.

Se lehden juttu, johon ajatukseni todella jäivät kiinni, on Jessi Jokelaisen kolumni Akateeminen politiikka ei palvele työväkeä. Jessi on ammatiltaan äidinkielen opettaja ja kertoo olleensa mukana kuntapoliittisessa päätöksenteossa piakkoin jo vuoden päivät Oulun kaupunginvaltuustossa.

Jessi toteaa itselleen olevan päivänselvää, minkälaista politiikkaa Vasemmistoliitto haluaa edistää: ”Kyse on ihmisarvosta, ihmisoikeuksista, yhdenvertaisuudesta ja sosialismista.” ”Ketään ei jätetä vaille apua ja turvaa”. Kun suurin osa ihmisistä tuntuu pystyvän allekirjoittamaan nuo arvot, Jessi sanoo ihmetelleensä, miksi Vasemmistoliiton kannatus ei ole nykyistä suurempaa.

Hän uskoo vastauksen löytyvän siitä, ”ettei Vasemmistoliiton julkikuva täysin palvele sitä kansanosaa, joka vasemmistoliiton politiikasta hyötyisi kaikista eniten”. Hän antaa ymmärtää, että Vasemmistoliiton edustajat ja lehdet puhuvat politiikasta yhä enemmän akateemisen väen kuplan kielellä ja käsitteillä, ”mikä voi näyttäytyä varsin kaukaisena, jopa luotaan työntävänä matalasti koulutetun työväen silmin”.

Hän sanoo, että Vasemmisto pureutuu kyllä oikeisiin ongelmiin, mutta keskustelut käydään ”yläpuolelta käsin”. ”Entisvanhainen työväenpuolue koostuu korkeakoulutetuista ihmisistä sekä jäsenistöltään että äänestäjäkunnaltaan varmasti enemmän kuin koskaan.”

Taudin oireet, sellaisina kuin Jessi ne kuvaa, näyttävät tutuilta. Eikä hän ole ensimmäinen, joka nostaa taudin esiin. ”Ongelman ytimessä onkin ehkä kaksi seikka” Jessi toteaa ja nimeää ne: 1) Ennakkokäsitykset puolueista estävät näkemästä mitä puolueet todella ovat valmiita tekemään kansalaisten hyvinvoinnin eteen. 2) Jos ”hankalatajuiset” akateemiset keskustelut dominoivat politiikan julkikuvaa, ”todellista osallisuutta on hankala toteuttaa”.

Jessi todellakin antaa ymmärtää, että ongelman ytimessä olevat seikat eivät haittaa vain Vasemmistoliiton menestystä, vaan haittaavat muitakin puolueita, ja ainoastaan perussuomalaiset niistä hyötyvät. Taidankin olla Jessin kanssa tästä asiasta aika lailla samaa mieltä, mutta samalla koen, että jos halutaan, että hänen alustuksestaan on oikeasti hyötyä Vasemmistoliitolle, keskustelu aiheesta on fokusoitava Vasemmistoliittoon.

Otetaan ensin tuo akateemisuus. Onko puolueelle voimavara vai haitta, että ”entisvanhainen” työväenpuolueemme koostuu korkeakoulutetuista ihmisistä nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin? Uskoakseni yksiselitteisesti ainoa oikea vastaus on, että se on todella hieno voimavara.

Vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka perustuu aina yhteiskuntakritiikkiin, joka viittaa samalla toteutumattomiin mahdollisuuksiin. Konservatiivisesta näkökulmasta toteutumattomat mahdollisuudet on helppo kuitata vain utopioiksi ja haihatteluksi. Kunnollinen yhteiskuntaa koskeva kehitystieto ja ymmärrys, joka kattaa sekä historiaa, sosiologiaa että taloutta, kertoo jokaiselle, että kehitys on ollut mahdollista ja että se on kaikkialla tapahtunut vasemmiston aloitteiden pohjalta. Se, että ihminen omaksuu vasemmistolaisen maailmankatsomuksen, edellyttää tämän tietopohjan.

Paljon ongelmallisempi ymmärtää on Jessin toinen ”avain” ongelman ytimeen: mielikuva puolueesta. Siinä ei ole kysymys vain siitä, mitä me jäsenet, kannattajat ja ystävät ajattelemme puolueestamme, vaan kysymys on paljolti siitä, millaisena ne muut suomalaiset – jotka eivät ole jäseniä, kannattajia ja ystäviä – näkevät puolueemme.

Kannattaa palauttaa mieleen, että lehdistö laidasta laitaan meidän omia lehtiämme lukuunottamatta, nimitteli pitkään perustamisen jälkeen Vasemmistoliittoa – joskus vieläkin – entisten kommunistien puolueeksi.

Kommunismi merkitsee varsinkin nyt Neuvostoliiton kuoleman jälkeen, kun kaikki totuudet ovat paljastuneet, useimmille suomalaisille Neuvostoliiton pakkotyöleirien verkostossa, gulagissa, tuhottuja miljoonia ihmisiä, sananvapauden täydellistä puuttumista ja yhden politiikan kyselemätöntä tottelemista. Onko siis ihme, jos erittäin suuri määrä ihmisiä on sitä mieltä, että Suomessakin kommunistit ovat olleet joko tuon rikollisen politiikan kätyreitä tai vaihtoehtona neuvosto-propagandaan sinisilmäisesti uskoneita hyödyllisiä idiootteja.

Vasemmistoliitto tarvitsee mielestäni kipeästi sitä, mitä saksalaiset kutsuvat osuvasti omaa historiaansa tarkoittaen nimellä Vergangenheitsbewältigun, eli menneisyyden hallintaa.

Siinä ensimmäinen käsky on: historiaa on katsottava rehellisesti. Ja menneisyyden hallinnan tarvehan lähtee tietysti siitä, että historiaa ei voi noitua pois. Siltä ei voi eikä siltä pidä sulkea silmiään, sillä joku haluaa muistella sitä joka tapauksessa, ja se voi olla Vasemmistoliiton kannalta joko pahantahtoista tai ymmärtämään pyrkivää.

Tämä on laaja aihe. Siitä voisi kirjoittaa kirjoja, ehkä vielä kirjoitetaankin. Tiivistän seuraavassa lyhyesti muutaman oman teesini.

Suomessa vasemmistolaisuus ja sosialismi omaksuttiin jo 1800-/1900-lukujen vaihteessa kautskylaisen sosiaalidemokratian muodossa. Se sai välittömästi käsittämättömän suuren kannatuksen sekä teollisuus- että maataloustyöväen ja torppareiden keskuudessa.

SKDL syntyi vuonna 1944 ensisijaisesti siitä SDPn sisäisestä erimielisyydestä ja hajaannuksesta, joka oli koskenut sotapolitiikkaa ja sodan päämääriä jatkosodan aikana. Näillä erimielisyyksillä oli juurensa jo 1930-luvussa.

Neuvostoliiton synty innosti ihmisiä laajasti Euroopan eri valtioiden työväenliikkeissä ja aiheutti niiden jakaantumisen karkeasti luokitellen sosiaalidemokraattisiin ja kommunistisiin puolueisiin. Suomessa, vaikka oli demokraattinen maa, kommunistisen puolueen toiminta ei ollut kansalaissodan jälkeen mahdollista, vaan SKP perustettiin Moskovassa.

SKDL syntyi asiallisesti ottaen SDPn hajoamisesta, mutta maanalaisuudesta noussut SKP, joka liittyi SKDLään kollektiivijäsenenä, alkoi välittömästi kasvattaa myös itsestään joukkopuoluetta. SKPstä kasvoikin suuri joukkopuolue, mutta ei-kommunistien, siis sosialistien, määrä pysyi SKDLssä aina suurempana kuin SKPn jäsenmäärä.

Porvarillinen ja sosiaalidemokraattinen lehdistö omaksui alusta lähtien tavan kutsua SKDLää ja sen edustajia kommunisteiksi ja antoi kaikin tavoin ymmärtää, että SKDL oli vain SKPn vaali- tai peitejärjestö. Liikkeen sisäinen totuus oli kuitenkin kovin toisenlainen, sillä SKPn jäsenistö ja sen edustajat alkoivat jo varhain jakautua SKDL-mielisiin ja NKP-mielisiin.

SKDL oli alusta lähtien erittäin aktiivinen Suomen hyvinvointivaltion rakentamisessa ja SKP oli lojaali tälle politiikalle.

SKDLn vahva asema politiikassa perustui alusta lähtien Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikalle annettuun ehdottomaan tukeen

Unkarin tapahtumat vuonna 1956 syvensivät SKPn jäsenten sisäisiä erimielisyyksiä koskien puolueen suhdetta NKPhen. Ne johtivat kuitenkin vasta vuonna 1966 puolueen jakautumiseen enemmistöön ja vähemmistöön. Enemmistö hyväksyi kolme vuotta myöhemmin vuonna 1969 SKPlle uuden demokraattisen puolueohjelman, josta vähemmistö irtisanoutui välittömästi.

Sosiaalidemokraattien SKPhen kohdistamasta vihamielisyydestä sekä SKDLn mitätöinnistä ja vähättelystä huolimatta SDP ja SKDL toimivat eduskunnassa hämmästyttävän hyvässä yhteisymmärryksessä rakentaessaan hyvinvointivaltion erilaisia instituutioita.

Kun Vasemmistoliiton edeltäjäpuolueen SKDLn historia kerrotaan avoimesti ja totuudenmukaisesti se antaa pikemminkin aihetta kunnioitukseen kuin tarpeeseen häpeillä sitä.

Vasemmistoliitto perustettiin Suomen vasemmiston historian kehityksen kannalta oikeaan aikaan.

Neuvostoliitto vaikutti  olemassaolollaan – ja vaikuttaa edelleen – erittäin paljon kaikkialla maailmassa siihen, miten vasemmistolaisuus on ymmärretty ja ymmärretään. Neuvostoliiton kuolema alkoi vapauttaa maailman vasemmistoa tästä rasitteesta, mutta ”menneiden sukupolvien ajatukset painavat lyijyn raskaina” monien ihmisten aivoja.

Vasemmistoliitolla on esihistoria ja historia, jotka ovat intellektuaalisesti velvoittavia. Se koskee ennen kaikkea Vasemmistoliiton viestintää. Puolueen on osattava kertoa ymmärrettävästi ajankohtaisista poliittisista tavoitteistaan, mutta on erittäin tärkeää, että se kertoo avoimesti, uskottavasti ja ymmärrettävästi myös historiastaan.