Äänestämään Hesari kainalossa?

Tänään vaalipäivänä Helsingin Sanomat antaa pääkirjoituksessaan viime hetken ohjeita lukijoilleen otsikolla ”Haussa vaikeiden aikojen johtaja”.

Onko otsikko realismia vai pelottelua? Kun otsikon lisäksi katsoin suurta kuvaa, jossa on mielipidetiedustelujen kärjessä olleita presidenttiehdokkaita sotilas-kypärät päässään, ensimmäinen ajatukseni oli, että Hesari pelottelee ja manaa sota-aikoja Suomeenkin. Meinasin jättää lukematta.

En onneksi jättänyt. Vaikka kuva on räväkkä tyyliin ”nyt haussa on puolustusvoimien ylipäällikkö”, niin teksti on vivahteikas. Se puhuu itse asiassa kuvan viestiä vastaan.

Tekstistä onkin tehty oikein asiallinen nosto ”Tässä ajassa korostuu kovin kapeasti ymmärretty turvallisuus”. Olen täysin samaa mieltä, voimakkaasti ja huolestuneesti.

Seuraava sitaatti osoittaa, että pääkirjoittaja on täysjärkinen ihminen: ”Ajan henki näyttää suosivan sellaista yksinkertaistamista, joka on omiaan luomaan vääriä mielikuvia siitä, miten asioita nykymaailmassa todellisuudessa edistetään. Suomen etujen ajaminen ei ole yksin tekemistä, vaan yhdessä toimimista ja verkostoissa vaikuttamista.”

Hesari ei siis suosita sellaista ehdokasta, joka presidenttinä voisi alkaa käyttäytyä juuri sillä tavoin kansan odotusten mukaisesti, että löisi nyrkkiä pöytään kotimaassa ja soittaisi tiukkoja puheluja ulkomaille. Hesari ei sano, keitä ehdokkaita tällainen varoitus voisi koskea. Enkä sano minäkään.

Paljon helpompaa minulle olisikin sanoa, ketkä ovat ne ehdokkaat, joiden ymmärrykseen ja tasapainoiseen käyttäytymiseen tunnen voivani luottaa kaikissa olosuhteissa.

Hesari muistuttaa, että presidentti valitaan kuudeksi vuodeksi ja että se on pitkä aika. Lisäksi lehti toteaa, että varsin todennäköistä on, että sama presidentti jatkaa seuraavatkin kuusi vuotta. Käytännössä ollaan siis valitsemassa presidenttiä kahdeksitoista vuodeksi. Tulevatko ne kaikki vuodet olemaan ”vaikeita aikoja”? Minusta ainoa oikea vastaus on, että se on paljolti tahdon asia.

1800-luku oli Euroopassa vielä täydellä voimalla ns. teollisen vallankumouksen aikaa. Samalla kun feodaalisia rakenteita purettiin Euroopassa, eurooppalaiset pystyttivät niille analogisia koloniaalisia rakenteita niihin viimesiinkin maailman kolkkiin, joihin kolonialiasmi ei vielä ollut ulottunut. Euroopasta tuli suurvaltojen maanosa.

1900-luku alkoi eurooppalaisten suurvaltojen välisenä kiivaana sotilaallisen varustelun kilpailuna, jonka oli mahdollistanut nopea teollinen kehitys, ja joka tuli ensimmäisessä maailmansodassa osoittautumaan hirvittävän vaaralliseksi. Sodan syttymiselle ei ollut mitään järkevää syytä. Syynä oli vain suurvalta-nationalismi ja halu lyödä kilpailija sotilaallisesti ennen kuin se ehtii voimistua liikaa.

Ensimmäisen maailmansodan kaksi tärkeintä seurausta olivat kommunistisen Venäjän ja fasistisen Saksan synty. Pidemmällä aikavälillä sodan tärkein tulos oli kuitenkin Kansainliiton synty. Vaikka se ei täydentynyt universaaliksi lähinnä USA:n pois jäämisen vuoksi, eikä kestänyt 30-luvun paineissa, se oli Yhdistyneiden Kansakuntien merkittävä edeltäjä.

Toinen maailmansota syttyi natsi-Saksan revansismin ja fasismin takia. Sen seurauksena me saimme kaksi merkittävää asiaa, toisen huonon, toisen hyvän. Huono asia oli Itä-Euroopan alistaminen Neuvostoliiton satelliiteiksi ja sen seurauksena kylmän sodan alku. Hyvä asia oli Yhdistyneiden Kansakuntien synty.

Tekniikka ja teknologia ovat kaiken aikaa jatkaneet edistymistään eksponentiaalisella vauhdilla. Valtavia tuottavuus-läpimurtoja on viime vuosikymmeninä tehty mikrosirujen ansiosta. Kaikenlaista nanoteknologiaa on pystytty soveltamaan mm. edistyneeseen lääketieteeseen.

Marxilaiset uskoivat joskus, että sosialismi on sellainen yhteiskunnan tila, jossa kaikkia saava ansioidensa mukaan ja kommunismi sellainen yhteiskunnan tila, jossa he saavat yltäkylläisessä maailmassa tarpeidensa mukaan. Sosialismin ja kommunismin käsitteet ovat tuossa muodossaan menettäneet merkityksensä ja käytettävyytensä jo vuosikymmeniä sitten. Niiden tarjoamaan utopiaan viitaten, voidaan kuitenkin sanoa, että potentiaalisesti kommunistinen yltäkylläisyyden maailma on jo olemassa. Sen realisoimiseksi tarvitaan vain kaksi asiaa: 1) poliittinen tahto ja 2) tiivis kansainvälinen koordinaatio.

Kun maailman kehitystä katsoo optimistisin silmin, niin voi nähdä paljon hyvää tapahtuneen maailmassa aivan viime vuosikymmeninä. Jo ennen Neuvostoliiton luhistumista Kiina muuttui. Se säilytti yhden puolueen valtaan perustuvan poliittisen diktatuurinsa, mutta on sallinut markkinatalouden kehittyä kotimaassa, ja maa on kokonaisuudessaan lähtenyt aktiivisesti mukaan kansainväliseen taloudelliseen työnjakoon.

Oikein hyviä asioita on tapahtunut ns. länsimaissa. Demokratian rinnalla niissä on koettu sosiaalista edistystä. Näissä maissa ymmärretään yhä yleisemmin, että markkinatalouden toimiakseen hyvin on perustuttava sosiaalisesti työmarkkinoiden sopimus-yhteiskuntaan. Samoin ymmärretään, että toimivaa sopimus-yhteiskuntaa on täydennettävä monilla hyvinvointi-valtion instituutioilla, jotta yhteiskuntaa kokonaisuudessaan voidaan kutsua hyvinvointi-yhteiskunnaksi.

Neuvostoliiton – ja nimenomaan sen kommunistisen ideologian – uudistuminen on valitetttavasti tapahtunut poliittis-ideologisesti samalla tavoin kuin Jugoslavian. Kommunistisen arroganssin tilalle on tullut suurvalta-nationalismi. Serbian ja Venäjän käyttäytymisessä nähdään nhyt samanlaisia piirteitä kuin Saksan käytöksessä maailmansotien välisenä aikana.

Minusta olisi kuitenkin virhe hahmottaa maailmaa niin, että Ukrainan sodan myötä nyt olisi puhkeamassa uusi kylmä sota. Sellaiseen ei ole riittävästi ideologisia aineksia.

Ei ole olemassa mitään sellaisia sivilisaatioiden tai kulttuurien rajoja, jotka tänä päivänä merkitsisivät poliittisesti enemmän kuin se globaali sivilisaatio, jota Yhdistyneet Kansakunnat monine erityisjärjestöineen ja sopimuksineen ilmentää.

Jos ihminen kuvittelee, että tärkein voima tämän päivän maailmassa on sotilaallinen voima, hän on pahasti väärässä. Tärkein voima on niiden kansainvälisten lakien voima, jotka syntyvät sopimuksia tekemällä. Tällä viittaan paitsi YK:n peruskirjaan, lisäksi kaikkeen kansainväliseen lainsäädäntöön.

Olemmeko me siis tänään kansakuntana valitsemassa ”vaikeiden aikojen johtajaa”? Kyllä epäilemättä ja monessa mielessä.

Kun aikojen vaikeutta ihmettelee, kannattaa kuitenkin yrittää hahmottaa sekä menneisyydestä että edessä olevista vuosikymmenistä niin realistinen visio tai skenaario kuin mahdollista. Kun realismiin lisätään hyppysellinen optimismia, ovat kasassa ne tärkeimmät ominaisuudet, joita valittavalta presidentiltä sopii odottaa.