Saatteeksi ja varmuuden vuoksi: En arvioi tässä kirjoituksessani Li Anderssonia ja hänen monin osin onnistunutta presidentinvaalikampanjaansa. Arvioin niitä lähtökohtia, joiden vallitessa hän toteutti Vasemmistoliiton kampanjan vuoden 2024 presidentinvaaleissa.
Presidentti
Vaikka vasemmistossa on ajoittain ollut kriittistä asennetta presidentti-instituutiota kohtaan en ole viime 12 vuoden aikana huomannut montaakaan puheenvuoroa, jossa olisi suhtauduttu varauksella ja/tai vaihtoehtoja esitellen presidentti Sauli Niinistön toimintaan. (1)
Niinistön arvojohtajuus ulkopolitiikassa oli selkeää: Suomi kuuluu Länteen. Ulkopolitiikkaa tehdään ajassa. Ulkopolitiikka on prosessuaalista, pienten eleiden ja askelten politiikkaa. Tulos: Suomi solmi isäntämaasopimuksen ohi eduskunnan, Suomi liittyi NATO:on ilman kansanäänestystä, hallitus hyväksyi DCA -sopimuksen ilman rajoitteita.
Niinistö kuljetti pitkään puheissaan ja kirjoituksissaan mukana ajatusta Pohjoismaisesta linnoituksesta, eurooppalaisesta NATOsta, vuoden 2025 maailmanlaajuisesta ETYK –kokouksesta, ympäristön tuhoutumisesta, Pohjoisen kahdenmiljardin ja Etelän kuuden miljardin välisestä syvästä eriarvoisuudesta, viittasipa jopa joskus tulon- ja omaisuudenjaon hirvittävään epätasa-arvoon maailmassa. Kaikki nämä teemat jäivät kuitenkin hänellä puheen ja kirjoitusten aiheiksi, eivät ulkopolitiikan rakennusaineksiksi. Rohkeus puuttui.
Niinistölle Suomi on osa Pohjoista Länttä. Suomi ryhtyi – ekologisen realiteettien haastaessa maailmantaloutta – ulkopoliittisen realismin nimissä toteuttamaan perinteellisten merivaltojen (USA, Englanti) Euraasian saartopolitiikkaa, jonka tavoitteena on estää Euraasian kehittymistä USA taloudelliseksi ja poliittiseksi haastajaksi. Venäjän ei sallittu liittoutua Euroopan kanssa (Russia out, German down, USA in). Niinpä ajatus Suomesta sillanrakentajana Idän ja Lännen välillä kääntyi ajatukseksi Suomesta eturintamamaana (frontier country), joka tuottaa turvallisuutta USA:lle ja sen liittolaisille, ei ensisijaisesti itselleen.
Kun pienen maan ulkopolitiikkaa tehdään päiväkohtaisesti ajassa, pienten askelten prosessina pitäen arvovalintoja ongelmattomina, ajaudutaan nopeasti – nyt vuosikymmenessä – pitempijänteisten, ulkoisten voimasuhteiden aallokkoon, lastuksi lainehille.
Kansa
Kun, kulttuuriliberalismin toimiessa sanansaattajana, 1980 – luvun lopulla myös taloudellinen liberalismi rantautui Suomeen, katse kääntyi kansakunnan tulevaisuudesta kansalaisyhteiskunnan vapauttamiseen perinteiden ikeestä. Universaalien liberaalien arvojen – vapaa pääoman, tavaroiden ja työvoiman liikkuvuus, ilmaisun vapaus, tasa-arvo, ihmisoikeudet – toteuttamisen edellytyksenä oli kansallisten erityisyyksien purkaminen, jotta kaupallinen kansalaisyhteiskunta ja sen vastinparina markkinoiden sääntelyyn keskittyvä valtiovalta voisi sopeutua ja asettua osaksi kansainvälistä, globalisoituvaa taloutta. Samalla liberaalidemokratiasta tuli vientitavaraa: valtiollinen suvereniteetti myönnettiin vain niille kansallisvaltioille, jotka omaksuivat liberaalidemokraattisen hallinnon. Historian loppu oli jo näkyvissä.
Toisin kävi. Kansalliset taloudelliset intressit ja niiden edustajat kauppias- ja paikalliset teollisuusporvaristot ottivat taloudellisessa ahdingossaan poliittiseksi aseekseen globalisaation esiin nostaman kulttuurisen moninaisuuden ja sen aiheuttaman turvattomuuden perustellakseen uuden orgaanisen, ”vahvan valtion” kehittämistä rajaamaan erityisesti työntekijöiden toimintaoikeuksia.
Kysymys kansakunnasta onkin nyt ohentunut kysymykseksi rajoista ja niiden sulkemisesta, ihmisiltä, niiltä toisilta. Kysymys ei siis ole enää kunkin kansakunnan erityisestä historiasta, osaamisesta ja ajatuksesta kansakunnan omasta tehtävästä ihmiskunnan rakentamisessa kestävältä pohjalta.
Siten ekologisen realismin esiin nostamat eksistentiaaliset haasteet yritetään ratkaista ulkopoliittisen realismin – voima vastaan voima – keinoin. Se on mahdotonta tuhoamatta ihmiskuntaa.
Koko
Samoin kuin vasemmisto ei ole kehitellyt ajatusta kansallisesta tehtävästä osana ihmiskunnan synnyttämistä, vasemmisto ei ole puhunut ”koko” Suomesta, suuren ”enemmistön” Suomesta, siis työntekijöiden Suomesta; ei, vaan vähemmistöistä, mitä moninaisimmista vähemmistöistä liberaalidemokratian hengessä ilman että olisi ajatusta siitä, kuinka nämä mitä moninaisimmat vähemmistöt rakentuvat yhteiseksi liikkeeksi, jolla olisi joitain sanomista valtasuhteisiin noiden eri vähemmistöryhmien muodostaman suuren enemmistön ja taloudellisen valtavähemmistön välillä.
Siten ”koko kansan presidentti” jäi valitsematta. Palaan jäljellejääneisiin kahteen ”liberaaliin” vaihtoehtoon myöhemmin.
(1) Itse ole esittänyt kymmeniä kriittisiä kommentteja presidentti Sauli Niinistön ulkopolitiikkaan. ks Kansanuutisten Blogit Volanen vasemmalta ks. https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/?s=Niinistö
Pitäisi vaan koko ajan muistaa, että me, lauma pikku surkimuksia, postimerkin kokoisessa täivaltiossa emme ole mitään muuta kuin jäännöserä isojen suuressa myymäläleikissä.
Tai pikemminkin epäröimättä uhrattavia surkeita moukkia isojen maiden shakkipelissä.
Ja se kuinka nyt polleillaan ”olevamme USA:n puolustajia” inhaa itää vastaan.
Tulee mieleen vemppaaminen, jonka pyörittäminen ”tarvitsee” mahdotonta fantasiapyörittelyä. Tätähän se juuri on, kamreeripolitikoitsijan aikaansaannoksena.
Herrojen kotkotuksia, joita ainakaan minä en pidä vähäiseenkään todellisuuteen perustuvina.
Mutta onhan meitä muutamia jotka olemme tässäkin blogissa antaneet henkistä tulitukea presidentti Sauli Niinistön ulkopolitiikan, ja muunkin ulkopolitiikan kriittiseen kommentointiin. Sekä kaikenlaisen Nato- ja USA-liturgian arvostelemiseen.
Saimme kok-kansan presidentin.
Kok-kansan presidentti on myös seuraava potilas.
Kun kansa on äänestänyt presidentin, presidentti ei enää tarvitse kansaa.
Nykyinen presidentti paljastui USA:n salarakkaaksi ja maanpetturiksi, tuleva on avoimesti jenkkeihin lääpällään, ja tulee sinetöimään kultaisella kynällä DCA-sopimuksen, viimeisen maanpetoksellisen naulan Suomen arkkuun, ja osoittaa hieman juniorimmalle puolustusministerille, miltä näyttää kunnon irvistys.
Että kikkeliskokkelis vaan.
Olisi mukavaa lukea jotain esim. Toveri Putinin tekosista. Tänään 16.2. 2024 Aleksei Navalnyin kuolema. Millaisen selityksen annatte? Olisiko Nato,Yhdysvallat tai vaikkapa Sauli Niinistö Navalnyin kuoleman takana?
… en nyt näen miten Putin ja Navalnyinin liittyy tähän blogiini. Kuten tiedät Putin ei ole Toveri, vaan suurvallan presidentti, joka ajaa maansa intressejä kuten kaikki suurvaltojen johtajat. Aleksein tarina on traaginen monessakin mielessä, hänen kohtalonsa edessä ja takana on mitä moninaisimmat tekijät, myös Venäjän valtiokoneisto ja siten Putin. Ehkäpä saamme asiaan lisäselvyyttä lähipäivinä ja viikkoina.
Avasin radion kesken Ylen uutisvuodon, josta korvakäytäviini virtasi Petteri Orpon, eli kansanomaisemmin Urpo-Petterin, huolestunut ääni.
…mikäli tieto pitää paikkansa, on se shokki ja järkytys.”
Mitä, oliko Venäjä räjäyttänyt ydinaseen Kiovassa?
Tai jotain vielä kauheampaa; olisiko transatlanttisen rakkaamme ikinuori pappa-Joe häikäistynyt lentokoneen portaikossa, dyykannut suinpäin turvalleen ja lyönyt kohtalokkaasti jo hieman huonossa hapessa olevan päänsä, näin vakavasti vaarantaen Ukrainan aseapupakettien jatkuvuuden?
Puhumattakaan, että Amerikan morsmaikun Israelin lahjapakettien virta olisi tyrehtynyt, jolloin paikallisten villi-intiaanien eliminointi Jahven valitun risuparta-uudisraivaajakansan tieltä olisi käynyt hankalammaksi.
Emmekö enää voisi hyväntahtoisesti hymähdellä tälle viriilille teräsvaarille, joka niin sympaattisen eksyneenä on haahuillut Valkoisen talon puutarhassa kuin Pihtiputaan mummu vieraassa marjametsässä, kunnes vellikello on kilahtanut, ja pappa on köpötellyt turvamiesten ohjauksessa aamupuurolle?
* * *
Helpotus oli suuri, kun selvisi, että Petteri Pyöreäkasvon shokkijärkytykseen asemoituminen johtui tiedosta, jonka mukaan Aleksei Navalnyi on kuollut.
Koska oletetun vainajan asemapaikka on Venäjä, tunnetusti pahan ja valheen valtakunta, niin tietoa oli tottakai syytä epäillä, joten Petsku säästyi välittömältä shokilta ja täydelliseltä romahtamiselta kameroiden edessä.
Hän kuitenkin rohkeni lähettää voimia oletetun vainajan läheisille ja perheille. Tästä naistenlehdet saivat varmasti kimmokkeen selvittää, montako perhettä Navalnyi oli elämänsä aikana ehtinyt perustaa.
Vaikka Petteri Pallopää ei voinut täysin luottaa tietoon kuolemasta, oli hän silti ehdottoman vakuuttunut, että tämän vuoksi Ukrainan tukemista pitää lisätä.
Jos em. logiikka ei aukene, sinulla on vielä toivoa.
* * *
Pian alusastia X täyttyi järkytyksistä ja osanotoista.
Sukellusvenediplomatian veteraanipresidentti Niinistö kirjoitti olevansa syvästi järkyttynyt, ja että Venäjä kantaa vastuun tapahtuneesta.
Koska Venäjän kirjallisuus on täynnään syviä ja tunteellisia lauseita, Venäjän hallinnon tiedottaja reagoi nopeasti Saulin klassisen runomitan täyttävään pahaan oloon ja pyysi toimittamaan mahdollisen terapiahoidon laskun ja psykiatrin selvityksen lähimmälle raja-asemalle, jolloin he voisivat tutkia, olisiko Venäjällä edellytyksiä hyvittää syvää järkytyksen tilaa, joka entiselle Putin-kuiskaajalle oli aiheutunut Navalnyi- nimisen vangin kuolemasta Venäjän vankeinhoitolaitoksessa.
Saulin seuraajapotilas, ei niin lyyrinen saati diplomaattinen Cai-Göran, vieritti vastuun kuolemasta suoraan Putinille, mutta ei sanavalintojensa puolesta vaikuttanut olevan valmis liittymään Petterin ja Saulin terapiasessioiden vertaistukiryhmään.
Kaikki järkyttyneiksi ilmoittautuneet ovat kuin ”kuka kukin on”- luettelo Yhdysvaltojen ja sen EU-vasallien kultapossukerhossa, joille mikään ei ole niin mitätöntä, etteikö siitä voisi järkyttyä potenssiin kaksi, ja saada kansalaiset ymmärtämään, kuinka tarpeellista on kiristää vyötä viimeiseen reikään Ukrainan, ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen parhaaksi.
* * *
Suomen vv-media lehahti paikalle kuin varisparvi tienreunaan liiskautuneen raadon ympärille, ja aloitti valtaisan raakkumisen ja hyppelehtimisen saadakseen parhaat palat nokittavakseen. Olihan siitä jo liian kauan, kun lännen itselleen omima kultapoika oli saanut ihmisoikeuksille omistautuneet sankaritoimittajat paljastamaan, jälleen kerran, Venäjän kertakaikkisen julmuuden, häikäilemättömyyden ja mädännäisyyden.
Yksi päähuolista medialla oli, ettei ruumista oltu vielä luovutettu perheelle, vaikka se oli alkanut jo kylmetä. Eikä ruumishuoneelle pyrkiviä päästetty edes sisään.
Yksi lakimies oli yhden aviisin mukaan kirjaimellisesti työnnetty ulos. Siis vaikka ei oltu päästetty sisään. Aika veijari lakimieheksi. Ei ilmeisesti täyttänyt ruumiin tunnusmerkkejä.
Venäjän käytännöistä ei ilmeisesti ota selvää erkkikään, mutta ainakin Suomessa ruumis pysyy kylmäkaapissa, kunnes tuhkataan tai kuljetetaan arkussa multiin. Suomessa on myöskin tapana sopia etukäteen, jos haluaa nähdä ruumiin ennen edellämainittuja toimenpiteitä.
Mutta ehkä Venäjällä tämäkin on toisin: rymistellään ruumishuoneelle kuin kahjoot puukkojunkkarit Isoon-Taloon Antti ja Rannanjärvi porstuaan, ja mielellään saranapuolelta.
– Jos ei ruumihia pian löyry, nin kohta tuloo!
Ja haudataan luovutettu, vielä taskulämmin ruumis takapihalle, huussin taakse.
Tai sovitellaan sohvannurkkaan, ja puretaan kaikki huolet ennen poloisen laskemista kukkapenkkiin. Vainajilla on erinomainen taito kuunnella. Eivätkä puhu ohi suunsa.
Eikä tässä vielä kaikki. Toimittajat eivät olleet selvillä, missä ruumis lymyili tai missä sitä piiloteltiin. Tämäkin lehdistöä painanut huoli selvisi nopeasti, ja he saivat kaikkien helpotukseksi uutisoida ruumiin löytyneen. Mustelmilla tietenkin.
* *
Toispual Atlantti pappa-Joe oli saatu talutettua lehdistön eteen vääntelemään naamavärkkiään ja kertomaan Yhdysvaltain arvoista, jotka tuntuivat kiteytyneen puheena olleeseen sankariimme, joka jo vainaana kylmäsäilössä makoili autuaan tietämättömänä saamastaan huomiosta, ja jonka kuoleman aiheuttama tunnemyrsky vyöryi yli läntisen arvoyhteisön, aiheuttaen pientä puistatusta valveutuneemmassa kansanosassa.
Toimittaja tivasi papalta 3 vuotta aikaisemmin lupaamiaan tuhoisia seurauksia Venäjälle, jos Navalnyi kuolee vankilassa, että kuinkas on?
Pappa-Joe, myös bomber-Bideninä tunnettu höperehtijä, löi faktat pöytään: Jo 350 000 kuollutta venäläistä ja massiiviset pakotteet!
Eikö riitä, mitä? saattoi lukea papparaisen kasvoilta, jos osasi lukea naamanväänelyä ja korvien heiluntaa oikein. Lupasi kuitenkin miettiä lisätoimia.
Hey Joe, jäihän sinne merenpohjaan vielä yksi putki. Vielä ehtii ennen vaaleja.
Tai hoivakotia.
* *
Mitä pahaa minulle siellä voisi tapahtua? vastasi Navalnyi Berliinin lentokentällä vielä jököttäneessä koneessa toimittajan ihmettelyyn myrkyttäjävaltioon palaamisesta.
Yllättävää kyllä, Navalnyi päätti lähteä Saksasta, jossa hänellä oli väitetysti todettu Novitsok-viruksen aiheuttama akuutti heikotustila, takaisin Venäjälle, josta tartunnan sanottiin olevan peräisin. Venäläisviranomaisia ei päästetty vahvistamaan väitettyä tartuntaa.
Oliko Navalnyi itsetuhoinen? Vai oliko hänen aivokuoreensa istutettu Muloneskon ohjelmoitu aivosiru, jonka toiminta-aika oli kytketty Washingtonin asepakettipäätöksiin?
Ei pakettia, ei Navalnyia. Ei Navalnyia, ja kas, jo pakettia. Nerokasta.
Ehkä hänen venäläinen nationalistinenänsä jo lyhyen länsivierailun aikana haistoi, ettei tämä arvoyhteisö ollut häntä varten.
Hän tuskin oli mies, joka olisi kyennyt shokkiutumaan viran puolesta, käyttämään toisen sankaruutta keppihevosenaan järkytystään hirnuen.
Aleksei Navalnyi ja Gonzalo Lira ovat kuolleet. Kevyet mullat.
Eläköön Julian Assange ja Edward Snowden!
Aidon journalismin ja aitojen tunteiden nimeen, amen.