Marko Nenonen, Suomen historian dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa, kirjoitti Hesarin 25.2. julkaisemassa esseessä, että Yksilön vapaus on Euroopan menestyksen salaisuus.
Tartuin juttuun innolla ja odotin, että hän olisi mielipiteensä perusteluna viitannut Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin melkoista mainetta saaneisiin kirjoihin. Why Nations Fail on ilmestynyt jo 2012. Tuoreempi kirja The Narrow Corridor ilmestyi 2019. (Why Nations Fail – miksi kansakunnat epäonnistuvat – on suomennettu harhaanjohtavalla nimellä ”Miksi valtiot kaatuvat”. Muuten suomennos on täysin kelvollinen.).
Nenonen sanoo, että tärkein yksittäinen tekijä, joka selittää Euroopan nopeampaa kehitystä 1700-luvulta alkaen verrattuna maailman vanhoihin kulttuurialueisiin, on ollut yksilönvapaus. ”Yksilöllisyyttä tuki oikeudellisen vastuun ja sopimusoikeuden kehittyminen.” Tuo peruste on kyllä hyvin lähellä Acemoglun ja Robinsonin ajattelua, mutta on vähemmän sosiologinen ja vähemmän politologinen. Nenonen ei myöskään viittaa esseessään Acemogluun ja Robinsoniin.
Acemoglun ja Robinsonin kaikkea kehitystä selittävä hypoteesi on oivaltavan yksinkertainen: on kysymys kulttuurien eksklusiivisuudesta tai inklusiivisuudesta. Eksklusiivisuus (mm. byrokratia, jyrkät luokkaerot, ennakkoluulot) estää tai ainakin tukahduttaa kehitystä. Inklusiivisuus (mm. tasa-arvo, avoimuus, demokratia, yhteisöllisyys, suvaitsevaisuus) suosii ja siksi edistää innovaatioita ja kehitystä.
A&R ovat käyneet läpi käytännöllisesti katsoen koko maailmanhistorian ja maapallon kaikkien kolkkien kulttuurit testatakseen hypoteesiaan. Laaja testaus on tukenut hypoteesia. Se tuntuu myös intuitiivisesti oikealta.
Sosiologian varhaisiin isiin luettavan Karl Marxin suurin lahja yhteiskunta-tieteelliselle ymmärtämiselle on ollut kehityksen ajatus ja sen aineellisen perustan, mukaan lukien tieteen ja teknologian merkityksen, oivaltaminen. Mielestäni voidaan nähdä, että Acemoglun ja Robinsonin hypoteesi auttaa lopullisesti ymmärtämään kehitystä – ja samalla lähestymään historiantutkimusta järkevällä tavalla.
Tämän päivän Hesarissa (tiistaina 5.3.2024) on Sixten Korkmanin kolumni ”Sivistys sitoo menneisyyteen ja ohjaa tulevaisuuteen”. Ilmeisenä pontimena jutun kirjoittamiselle Korkmanilla on ollut Pirjo Hounin uunituore kirja Sodan sellisti. Se on saanut Korkmanin näkemään samankaltaisuuden ukrainalaisten ja suomalaisten taisteluissa olemassaolonsa ja identiteettinsä puolesta. Historialliset ”samankaltaisuudet eivät voi olla herättämättä suomalaisissa erityistä myötätuntoa ukrainalaisia kohtaan”.
Korkmaninkin kolumnin luin Acemoglun ja Robinsonin hypoteesi mielessäni. Samalla muistelin, mitä hän sanoi erinomaisessa Talous ja humanismi kirjassaan (Otava 2022). Nyt hän muistuttaa, että sivistystä on kahta lajia, on järjen sivistystä ja on sydämen sivistystä, antaen samalla ymmärtää, että todellinen sivistys edellyttää, että ihmisellä on molempia.
Korkman sanoo, että sivistyksessä on viime vuosina nähty taantumista. Hän viittaa Donald Trump ilmiöön ja Yhdysvaltoihin, mutta olisi yhtä hyvin voinut viitata Saksaan ja AfD-puolueeseen, tai Ranskaan, tai Ruotsiin ja Suomeenkin. Tämän päivän globalisoituneessa maailmassa fasistoidinen nationalismi on nimenomaan sivistymättömyyttä. Se kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita ja rakentaa aitoja – sekä henkisesti että fyysisesti
Fasistoidismilla ei ole minkäänlaista selvää ja kouriintuntuvaa ideologiaa.
Silkkaa pelkuruutta keskiluokkaisuuden ihannoinnin suossa. Toisin sanoen: – merkkinä siitä, että tietyntasoinen epävarmuus pistää polovet klapajamahan ja niin sitä myöten pienet päät työnnetään pensaisiin!
Samaan johtopäätökseen tuli Ari Turunen mainiossa tietokirjassaan ”Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit”, eli miten erilaisuuden sietäminen synnnyttää vaurautta ja sivistystä. Into 2015.
JOS pari pv sitten kuollut Hannu Taanila ( 1939-2024) olisi sairastuttuaan jaksanut kommentoida vielä näitä aikoja, hänellä olisi varmasti ollut osuvaa sanottavaa niin Suomen tilasta, sivistyksen rappiosta, militarismista ja äärioikeistosta!
Hannu oli 1980-luvulla eräs monista työnantajistani YLE:n kulttuuritoimituksen päällikkönä ja muistan hyvin ensi tapaamisenkin Hgin Kesäkadun toimitalossa keväällä 1978 kun toimittaja Juha Virkkunen esitteli meidät; olin köyhä ja työtön freelancer ja sain keskustelutuokiomme päätteeksi Hannun allekirjoituksella tonnin verran (markkoja siis) YLE:n kassalta” kottia” pyytämättä (vaikka vielä yhtään kirjailija-haastattelunauhaa ei oltuedes purettu venäjästä suomeksi).
Muistan myös Hannun mainiot juonnot ja keskustelujen avaukset 1960-luvun loppupuolen ”Jatkoaika”-ohjelmissa, joita ainakin minun ja monen muun 60-lukulaisen oli pakko katsoa lauantaisin ennen lähtöä baariin tai muihin rientoihin Kannus-Parsialassakin.
Viimeiset kerrat tapasin Hannu Taanilaa Joensuussa; hän kävi puhumassa Joensuun Rauhanryhmän tilaisuudessa ehkä 6-7 vuotta sitten, Hannu sai täälläkin puhua täpötäydelle salille, kun JNS-asemarakennuksen vieressä vielä tuolloin seisova Asemakahvila toimi hienosti erilaisten vaihtoehtoisten tapaamisten paikkana. Nythän se on betonielementtien tieltä purettu, kuten koko puu-Joensuu. Ev.lut. kirkko seisoo silti Joensuussakin vielä taivaisiin kurkottaen; sielläkin Hannu kävi harvinaisen runsasta kirkkoyleisöä sivistämässä, saarnaamassa eräästä mieliteemastaan, urku- ja kirkkomusiikin historiasta.
Siellä , tilaisuuden jälkeen vaihdoimme muutaman sanan – se oli viimeinen tapaaminen.
Hannu oli aito toisinajattelija ja laajasti sivistynyt ihminen, joka ei peitellyt maailmankatsomustaan eikä hävennyt suoraa puhetta silloin kun sitä tarvittiin.
Kovasti on maailma muuttunut parin vuoden aikana – ja kovin moni on takkiaankin nato-suuntaan kääntänyt, militarismistakin innostunut. Hannu oli RauhanMies,
jollaisia kaivattaisiin nytkin.
Pentti Stranius, susirajan virallinen Öisinajattelija
Kiitos kommentistasi Pentti Stranius.
Tunsin Hannu Taanilan oikein hyvin jo 60-luvulta. Olemme samanikäisiä, samana vuonna syntyeitä. Viime vuosin olen tavannut Hannua lähinnä Yrjönkadun uimahallissa lauantaisin alkuiltapäivästä.
Hannu oli mielenkiintoinen ihminen: kommunislti epäilemättä, mutta itsenäisesti ajatteleva – ja paljon ajatteleva, myös paljon puhuva. Hän oli aikoinaan kovasti taistolaisiin kallellaan, mutta voi olla että taistolaisten rakkaus häneen oli vahvemmpaa kuin hänen rakkautensa taistolaisiin. Jo hyvissä ajoin ennenkuin taistolaisuus alkoi yleisesti näyttäytyä intellektuaaliselta vararikolta Hannu kirjoitti eräänlaisen intellektuaalisen erokirjeen taistolaisesta kommunismista. Se julkaistiin joko Tiedonantajassa tai Tiedonanja-lehden toimittamassa erillisessä liitteessä. (Tiedonantaja ansaitsee siitä hatun noston.)
Olin vuosien varrella aina silloin tällöin piikitellyt Hannua hänen taistolais-sympatioistaan sekä tavatessamme että joissakin kirjallisissa jutuissanikin. Luultavasti juuri tämän takia Hannu halusi pitää erityisen huolen siitä, että luen tuon erokirjeen. Luin ja kuittasin, taisin siitä kirjoittaa bloginkin.
Minua viehättivät Hannun älykkyys ja ahkeruus sekä aivan erikseen hänen uskomaton musiikin osaamisensa. Nyt suomalainen kulttuuri on yhtä merkittävää hannua köyhempi.