Suomen Pankin Rahamuseon tilaisuudessa 07.03.2024 kysyttiin, onko ”Venäjä muuttunut? Onko Venäjän historiassa havaittavissa toistuvia kehityskulkuja?” Maunu Koiviston vuonna 2001 julkaiseman ”Venäjän idea” kirjan -pohjalta. Kiintoisa keskustelu.
Tilaisuuden lopussa asetettu yleisökysymys ja siihen annetut mielestäni aivan onnettomat vastaukset herättävät minussa epäilyksen siemenen.
On hämmentävää, kuinka kauas suurvaltojen toiminnan tulkintamallit ovat ajautuneet toisistaan: toisaalta sisäisiä tekijöitä korostavat näkemykset (historiasidonnaisuus, demokratiatilanne) ja toisaalta ulkoiset selitystekijät (talous- ja turvallisuus intressit, koetut uhkat) eivät tunnu välittyvän kokonaisuudeksi vaan puolin ja toisin vähätellään tai jopa kielletään toisen tulkinnan korostamia näkökohtia.
Niinpä nämä sisäpoliittisen ja ulkopoliittisen realismin tuekseen tarvitsemat selitysnarratiivit – Äiti (suur)Venäjä, NATO eksistentiaalisena uhkana – avaavat kysymyksen kapeasti Länsi/Itä – asetelmana kun pääasetelma on jo siirtynyt Pohjoinen/Etelä -kysymykseksi, siis kysymykseksi nyt rajallisiksi todettujen luonnonvarantojen jakamisesta kansakuntien kesken ja kansakuntien sisällä taloudellisen toiminnan painopisteen palatessa maapallon väestölliseen painopisteeseen kun sielläkin on nyt omaksuttu Pohjoisen Lännen teknologia, taloudenpito ja yhteiskuntasuunnittelu (engineering).
Ongelma on siinä, että he – noin kuusi miljardia ihmistä – eivät voi ekologisista syistä kulkea samaa tietä kuin Pohjoinen/Länsi on kulkenut. Meidän on tunnustettava realiteetit – ekologiset realiteetit. Yhteisen tien löytäminen tulee olemaan meille, Pohjoisen Lännen pienelle vähemmistölle monin verroin kivuliaampi ja vaikeampi kuin Länsi/Itä -asetelma antaa ymmärtää – jos siitä nyt ensin selvitään ilman suursotaa. Se siitä on nyt syntymässä juuri siksi kun suurvaltojen – miksei pienenpienkin – sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä ei katsota kokonaisuutena. Tragedian perussyy on siinä, että oman toiminnan seurauksia ei tunnisteta eikä tunnusteta, puolin ja toisin.
Maailman menon jäsentäminen ekologisen realismin kannalta tarkoittaa ulkopolitiikan muuntumista sisäpolitiikaksi, ihmiskunnan aseman uudelleenjäsennykseksi osaksi ekosfääriä. Enää ei ole mitään eikä ketään ulkopuolista, jota syyttää tai syyllistää omista virheistä.
Viite
”Enää ei ole mitään eikä ketään ulkopuolista, jota syyttää tai syyllistää omista virheistä.”
Ei ole, ei.
Mutta silti sokeana, muutama huipputyperys maailmalla pelaa ikuisena pikkupoikana ikivanhaa leikkiä: – ”Se olen minä, joka kusen pitemmälle kuin sinä ja siksi minä määrään!”
Ja näitä ”sankareita” jumaloivia pölvästejä riittää ja sikiää koko ajan lisää. Suomessakin.