Orpon uusliberalismi voi sortua synkkään taantumukseen

Uusliberalismi on poliittinen suuntaus, jonka lähtölaukaus pannaan yleisesti Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin nimiin. Oikeiston näkökulmasta tuossa poliittisessa – ja ideologisessa! – suuntauksessa lienee ollut oleellisinta tavoitella mahdollisimman monien – oletetusti ja uskotusti – vapaata yritystoimintaa haitanneiden esteiden poistamista. Vasemmiston näkökulmasta uusliberalismi on nähty ennen kaikkea ammattiyhdistysliikettä vastaan kohdistuneena hyökkäyksenä.

En ole voinut välttyä kysymästä itseltäni, onko Petteri Orpon hallituksen virittämässä taistelussa SAK:ta ja muuta ammattiyhdistysliikettä vastaan kysymys itse asiassa juuri tuosta samasta uusliberalismista?

Vastaus ei voine olla kuin myönteinen.

Petteri Orpo käy siis nyt Suomessa samaa ideologista sotaa ammattiyhdistysliikettä vastaa, jota kävivät 1980-luvulla Iso-Britanniassa rautarouva Margaret Thatcher ja USA:ssa Ronald Reagan. Miksi tämä taistelu on tullut Suomeen vasta nyt? Vastaus lienee, että poliittiset edellytykset kypsyivät meillä täysimittaisesti vasta viime eduskuntavaalissa, vaikka uusliberalismin esisoittoa saimme kuulla jo Sipilän hallituksen aikana.

Orpon hallituksensa uusliberaalille poliittiselle projektille saama keskeisin poliittinen tuki on tullut perussuomalaisten voimistuneesta kannatuksessa ja heidän ottamisestaan mukaan maan hallitukseen. Ei pidä väheksyä myöskään sitä tahatonta tukea, jonka Sanna Marinin hallitus tuli antaneeksi, koska se joutui korona-epidemian takia pakon edessä kasvattamaan valtion velkaa poikkeuksellisen runsaasti.

Jo vaalikamppailussa Orpo ja Orpon kokoomus halusivat profiloitua sinä vastuullisena poliittisena voimana, joka Marinin ”holtittoman” hallituksen jälkeen pelastaa Suomen talouden ja meidän lapsemme veronmaksajina siltä kohtuuttomalta ylivelkaantumiselta, johon Marinin hallitus maan vei.

Margaret Thatcherin populismi puri aikanaan kansaan aivan erityisesti kun hän vertasi valtiontaloutta kotitalouteen. Rouva pääministeri oli helppo mieltää tarkaksi emännäksi, joka pitää paitsi oman kotitaloutensa myös valtiontalouden tasapainossa. Suomessa viime viikkoina ja kuukausina kuullut ekonomistien vakuuttelut, että valtiontalouden vertaaminen kotitalouteen yksinkertaistaa asioita liiaksi, ovat valuneet kuin vesi hanhen selästä. Kansan mielikuvissa valtion velkaantumisesta on onnistuttu tekemään hirvittävä ja pelottava mörkö.

Perussuomalaistenkin ydinpelko liittyy valtiontalouteen. Siinä köyhä maahanmuuttaja, erityisesti turvapaikan saanut, elää valtion sosiaaliturvan turvin ja kuluttaa näin sitä varantoa, jolla oli tarkoitus kustantaa kanta-suomalaisten sosiaaliturva ja koulutus. Tottakai xenofobiaan eli muukalais-pelkoon liittyy muitakin kuvitelmia: ”Ne” vievät kanta-suomalaisten työpaikkat ja naiset. Niillä on pelottava uskonto. Sitäpaitsi niiden ulkomuoto yksinkertaisesti vain ärsyttää outoudellaan jne.

Globalisoituneessa ja jatkuvasti lisää globalisoituvassa maailmassa perussuomalaisuus, samoin kuin lisääntynyt populistinen nationalismi kaikkialla muuallakin, on irrationaalinen – siis järjenvastainen – poliittinen reaktio. Uusliberaali oikeistolaisuus ymmärtää tämän erittäin hyvin ja tolkuttaa siksi Suomessa kansalle, että meidän maamme tarvitsee maahanmuuttoa paitsi työntekijöiksi myös veronmaksajiksi. Kokoomuksen ja perussuomalaisten liitto on siis pohjaltaan hutera. Vaarana on kuitenkin, että perinteinen kokoomuslainen konservatiivisuus ja uudempi perusuomalaisten nurkkakuntainen ennakkoluuloisuus löytävät toisensa yhä syvemmin ideologisesti ja Suomeen syntyy ikävä oikeiston autoritaarinen poliittinen liike, joka muistuttaisi Unkarissa valta-aseman saanutta Viktor Orbánin Fidesiä. Orpon viime viikkojen julkinen esiintyminen ei ole omiaan haihduttamaan tätä pelkoa.

Vaaraa tuollaisesta kehityksestä on lisäksi omiaan ruokkimaan kansainvälinen tilanne, joka nostaa kovia oikeistolaisia arvoja varsinkin turvallisuuspolitiikassa.

SAK ja muu ammattiyhdistysliike on noussut ihailtavaan taisteluun Orpon hallituksen pyrkimystä vastaan kääntää Suomen yhteiskunnallinen kehitys vuosikymmeniä taaksepäin. SAK:n edustajat ovat viime viikkoina monin eri tavoin korostaneet, että kolmikantaiset neuvottelut toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä merkitsivät edistystä ja yleisen hyvinvoinnin kasvua; siksi sillä menetelmällä olisi syytä jatkaa.

Hallituksen ja työnantajien piirissä asia nähdään toisin. EK:n muutaman vuoden takainen päätös irtautua kolmikantaisesta yhteistyöstä oli uusliberaalismin alkusoittoa. Nyt Orpon hallituksen työelämän uudistusvaatimukset ja sen härski tapa ajaa niitä paljastavat uusliberaalin asenteen korskeuden: me poliittisesti oikealla ja yritysjohdossa tiedämme, mikä on työntekijöille hyväksi; he eivät itse sitä ymmärrä, siksi heidän kanssaan ei tarvitse neuvotellakaan.

Kysymys on aidosti erilaisista ideologisista hahmotuksista, jossa vastakkain ovat Länsi-Euroopassa aikaisemmin (1945 -1980) hegemoninen sosialistinen ihmis- ja yhteiskunta-näkemys ja sen haastajaksi 1980-luvulla noussut uusliberaali ihmis- ja yhteiskunta-näkemys.

Aikaisemman hegemonisen aseman saavuttaneen sosialistisen näkemyksen voi tiivistää seuraavasti: markkinatalouteen perustuvat demokraattiset hyvinvointi-yhteiskunnat koostuvat kahdesta osasta, hyvinvointivaltiosta ja kansalaisten sopimus-yhteiskunnasta.

Hyvinvointivaltio on kaikkien niiden lakisääteisten instituutioiden kokonaisuus, jotka on pystytetty edistämään kansalaisten ja koko yhteiskunnan hyvinvointia.

Sopimusyhteiskunnan keskiössä ovat työmarkkinat, mutta siellä on lisäksi valtava määrä kansalaisten kaikenlaista vapaaehtoista toimintaa kansalaisjärjestöissä ja yrityksissä – ja poliittisissa puolueissakin.

Ideologisesti hyvinvointi-yhteiskuntaa ohjaavat sen molemmissa osissa sosialistisen näkemyksen mukaan tasa-arvon ja solidaarisuuden arvot.

Uusliberaalin näkemyksen mukaan hyvinvointivaltiot on kasvatettu liian anteliaiksi, jonka takia verot ovat liian korkeita, ja liialliset hyvinvointi-sitoumukset ovat johtaneet monet valtiot kestämättömään velkaantumiseen.

Hyvinvoinnin ainoa perusta uusliberaalin ajattelun mukaan ovat menestyvät yritykset. Ne takaavat työllisyyden ja työntekijöille sekä palkan että ostovoiman. Ajattelulle on ominaista, että yritysten omistajien ja johdon palkitsemiselle ei nähdä ylärajaa; työntekijät – joita ideologian retoriikassa pidetään suun tunnustuksena voimavarana – nähdään käytännössä ensisijaisesti vain ikävänä kulueränä.

Klassisessa – siis 1800-luvun alkuvuosikymmeninä syntyneessä – sosialismissa tiedostettiin työn ja pääoman ristiriita. Ratkaisuksi työttömyyteen, köyhyyteen ja kaikenlaiseen yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon nähtiin kaikkien pääomien omistuksen siirtäminen vallankumouksellisessa prosessissa työntekijöiden käsiin. Venäjän vallankumous ja Neuvosto-Venäjän kehitys osoittivat jo varhain, että sen tien kulkeminen on yhteiskunnallisesti aivan liian ongelmallista. Kun sen unelmissa piti johtaa valtion kuoleutumiseen ja häviämiseen, se johti todellisuudessa puolue-valtion diktatuuriin, vainoharhaiseen totalitarismiin ja kaikkien ihmisten ihmisarvon polkemiseen.

Kehittynyt länsi-eurooppalainen sosialismi pääsi vaikuttamaan kaikella ideologisella ja poliittisella voimallaan toisen maailmansodan jälkeen. Se merkitsi käytännössä kukoistavien hyvinvointi-yhteiskuntien rakentamista ja syntymistä 1980-lukuun tultaessa.

Samaan aikaan kun Neuvostoliitto julisti edustavansa ainoaa olemassa olevaa sosialismia sen ruma ja kestämätön yhteiskunnallinen todellisuus tuli yhä ilmeisemmäksi sekä valtakunnan sisällä että kaikkialla Euroopassa. Ideologisesti suuri vahinko oli jo kuitenkin tapahtunut kaikkialla maailmassa. Valtaosalle maailman ihmisiä sosialismin määritelmäksi oli tullut Neuvostoliitto; harva ymmärsi mitä käsite oli tarkoittanut syntyessään 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.

Orpon pystyyn panema arvoton näytelmä suorastaan kutsuu ajattelemaan historiaa ja ”syntyjä syviä”.Kysymys ei ole vain sanasta ja käsitteestä ”sosialismi”. Ennen kaikkea kysymys on ammattiyhdistysliikkeen merkittävän roolin nousemisesta esille eurooppalaisen demokratian ja hyvinvointiyhteiskuntien rakentamisen historiassa.

Samalla se nostaa fokukseen ne hirvittävät väärinkäsitykset ja sen syvän  yhteiskunnallisen tietämättömyyden, joka on synnyttänyt muukalais-kammoisen ja fasistoidisen perussuomalaisen liikkeen, kasvattanut sen nykyisiin vaarallisiin mittoihinsa ja nostanut sen vaarallisesti maan hallitukseen.