Miksi olen taistolainen – vieläkin

Saatteeksi: KOM- teatterissa pidettiin 25.04.2024 Lauri Hokkasen teoksen Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia -kirjan julkkarit. Juontajana ja kirjailijan haastattelijana toimii valtiotieteiden tohtori
Veli-Pekka Leppänen. Paneelissa mukana olivat Lauri Hokkanen, emeritusprofessori, historian tutkija Kimmo Rentola, emeritusprofessori, valtiotieteilijä Sakari Hänninen, valtiotieteiden lisensiaatti Ilkka-Christian Björklund. Kirjaa en ole vielä lukenut, enkä tuntenut henkilökohtaisesti Seppo Toiviaista, vaikka monessa tilaisuudessa olin mukana häntä kuulemassa.

Kun tilaisuuden puheenjohtaja ei antanut minulle mahdollisuutta vastata asetettuun kysymykseen, teen sen tässä lyhyesti. KU blogeistani löytyy lisää.

Taas kerran miksi?

Tilaisuudessa nousi jälleen kerran kysymys MIKSI? Miksi kokonainen ikäpolvi älykköjä lähti muuttamaan maailmaa tukeutuen kommunismiin ja Neuvostoliittoon?

Syynä epä-älyllisyys? Uskonnollinen herätys? 1930 -luvun älykkökapinan toisinto 1960 -luvulla, nyt käänteisenä? Kotitaustastaan etääntyneiden, yliopisto-opinnot aloittaneiden suurten ikäluokkien työläisperheiden perillisten neuvottomuus yliopistojen käytävillä? … … jälleen kerran samat, minulle vieraat tulkinnat.

Miksi siis olen taistolainen?

Voin vastata vain omalta osaltani, en ole tutkinut asiaa. Olen syntynyt vuonna 1947.

Aivan aluksi: emme olleet Taistolaisia a la Taisto vaan taistolaisia (< yrittää kovasti, ponnistella, kilpailla voitolle pääsystä, kamppailla) kukin omalla tavallamme.

Joskus 1960 -alussa olohuoneeseemme ilmestyi näköradio, televisio. Koko maailma tuli varoittamatta ja nopeasti osaksi elämäämme: Vietnamin sota, Afrikan vapaustaistelut, USA rotumellakat, presidentti Kennedyn murha, Kuuban kriisi, Etelä-Amerikka alkuperäiskansoineen, sademetsineen, vapaustaistelijoineen, mutta myös tekniikan huima kehitys, avaruuden valloituksesta vihreään vallankumoukseen ja DNA:n löytämiseen: ihmiskunnan uusi tieteistekninen kumous oli alkanut, jonka johdossa kamppailivat Neuvostoliitto ja USA rintarinnan.

Olen, kuten varmaan kaikki ikäpolvestani, laulanut monen monituista kertaa koululuokassa ja koulun juhlissakin riemurinnoin, sanoja ehkä paljonkaan ajattelematta, Ateenalaisten laulua:

”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut,
Taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin. ….
Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.
Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon,
Taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.”

Kaiken tuon oli kansakoulun ensimmäiseltä luokalta lukion päättymiseen saakka kestänyt tunnustuksellinen uskonnonopetus vahvistanut: Oma kohtalo ja kokemus ei siis ole ensisijaista, vaan sen on väistyttävä yhteisten kansallisten tavoitteiden toteuttamisessa: oli isä taivaan ja isänmaan asettamat universaalit määritteet, jotka asettivat elämän suuntaviivat … mutta jo lukioaikoina epäilyn siemenen oli kylvänyt ajatuksiini mm. Herbert Marcusen kirja Yksiulotteinen ihminen. Nietzschen Hyvän ja pahan tuolla puolen tuli myös luettua, ja Freudin unien selityksiä etsittyä.

Kun aloitin ensisukupolvisena psykologian opintoni yliopistossa, ajattelin, että nyt vihdoin saan varmuuden siihen, kuinka asiat oikein ovat. Psykologian peruskurssin ensimmäisen luennon alussa professorimme kuitenkin totesi: ”Olette tulleet tänne yliopistoon oppimaan epävarmuuden sietoa”.

Epävarmuutta, ei siis varmuutta? Siis oppia epäilyä analyyttisen valtafilosofian hengessä ja ihmisen käyttäytymistä behaviorismin opein. Ei innostanut, ei alkuunkaan. Eteemmehän oli asetettu koko ihmiskunnan tulevaisuuden universaaliset kysymykset: kuinka saattaa yhteen Isä taivaan ja Äiti maa niin omassa kuin ihmiskunnankin elämänkudoksessa? Kuinka sovittaa siis yhteen ihmiskunnan elämänehdot luonnonlakien sanelemiin ehtoihin?

Eipä ihme, että Freud ja nuori Marx avautuivat vaihtoehtona maailman ongelmien selvittämisessä mm. Marx-Freud –opintopiirissä, joita pidimme. Siitä avautui tie klassiseen saksalaiseen filosofiaan ja siihen neukkupsykologiaan, joka oli sen varaan pitkälti rakennettu. Väitöskirjakin tuli tehtyä.

Kyllä, jo 1970 -luvun kuluessa ”yhden maan sosialismi”, siis valtiokapitalismi, ja sen synkkä historia avautui askel askeleelta. ”Sosialismi” ei siis ollutkaan sosialismia, kommunismista puhumattakaan. 1980 -luvun kulttuuriliberalismiaallon ja 1990 -luvun talousliberalismin myötä asetelma kääntyikin päälaelleen: kulttuuriliberalismin kolme perusteesiä olivat ja ovat vieläkin:

– kukaan ei voi kiistää itse kunkin henkilökohtaisen kokemuksen (Erlebnis) todellisuutta

– jokaisella on oikeus ilman sen kiistämistä julkisesti puolustaa omaa kokemustaan,

– yhteisöllisyys (commonity) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen: ”jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto” (Marx) – yksilökohtainen välittyy erityisen kautta yleiseen ja päinvastoin siten, että yksilökohtainen rikastuu/moninaistuu yleisestä ja yleinen yksilökohtaisesta.

Kulttuuriliberalismin arvoperusta on siis ihmisten keskinäisissä suhteissa, yhteisöissä. Sen sijaan talousliberalismissa määritetään reaalinen suhde ihmisen ja luonnon välillä yksityisenä (privat) suhteena:

Ihmisen reaalinen suhde sisäiseen ja ulkoiseen luontoon ei ole julkinen (public) vaan yksityinen (privat), johon liittyy kolme perusoikeutta

– usus: omaisuuden käyttöoikeus,
– fructus: oikeus nauttia omaisuuden tuotteista, esimerkiksi puun hedelmistä,
– abusus: oikeus vahingoittaa tai tuhota oma(isuus).

Olemme toteuttaneet kulttuuriliberalismin arvopohjaa talousliberalismin ja sittemmin fossiilikapitalismin reaalisin keinoin olettaen, että luonnon varannot ovat ehtymättömät. Se tie on nyt lopussa.

Käsitteenä kommunismi viittaa ihmisten yhteiseen luontosuhteeseen (com+mu/mo+ism: yhteinen+vesi/ruoka+käytäntö/opetus), siis siihen miten ihmisten keskinäiset suhteet (social) rakentuvat meidän reaalisissa suhteissamme luontoon. Se – kuten kaikki käsitteet – asettaa tehtävän ratkaistavaksi.

Olemme voineet päättää – monasti raivokkaasti taistellen ja sotia käyden – keskinäisistä valtasuhteistamme niin kauan kuin kuvittelimme, että luonto ei ole mikään este tai rajoite vaan luonnon meille lahjoittamat voimavarat – energia, raaka-aineet, ruoka, työvoima – ovat lähes ilmaiset ja rajattomat. Kuten tiedämme, näin ei ole.

Se tarkoittaa, että kuten 1930 – ja 1960 -lukujen älyköiden ideat, niin myös 1990 luvun ideat – liberaalidemokratia, globalisaatio – on sovitettava realismin, nyt ekologisen realismin ehtoihin.

Kulttuuriliberalismin ja talousliberalismin yhteensovittaminen ekologisen realismin ehdoilla ei merkitse vain fossiilikapitalismin hallittua alasajoa, vaan myös ihmisen luontosuhteen yhteisöllisen (commonity) perusluonteen tunnustamista: Aivo- ja maapeltojen viljelemisen (culture) keskinäissuhteen on perustuttava elämän kunnioitukseen.

Meidän on nyt ja vasta nyt mahdollista ratkaista kommunismi -käsitteen asettama haaste – siis ihmisen reaalinen suhde ulkoiseen ja sisäiseen luontoon – humanistisesti ja reaalisesti, reaalisena, käytännöllisenä humanismina. Se ei onnistunut eikä onnistu ”yhden maan sosialismina”. Eikä se onnistu ”Me ensin” -ulkopoliittisella realismilla, jonka nimiin nyt vannotaan. Ei todella.