Vasemmiston tulevaisuus 5. osa
Ottakaamme vielä yksi trilemma tarkasteltavaksi ennen kuin siirrymme toiminnallisiin johtopäätöksiin.
Miten sovitamme yhteen kansallismielisyyden, isänmaallisuuden ja maailmankansalaisuuden:
- kansallismielisyys ja isänmaallisuus, vähemmän maailmankansalaisuutta: rakennetaan oma Impivaara
- kansallismielisyys ja maailmankansalaisuus, vähemmän isänmaallisuutta: varaudutaan sotaan
- isänmaallisuus ja maailmankansalaisuus, vähemmän kansallismielisyyttä: kanssalaisuus kansakuntien kesken.
Keskustelu kansakunnasta on pitkään jakautunut kahtaalle: nationalismiin ja isänmaallisuuteen.
Nationalismi määrittää sen mitä emme ole. Emme ole ruotsalaisia emmekä tahdo venäläisiksi tulla, olemme siis suomalaisia. Kansankunnan yhteisyys määritellään siis toisten kieltämisen kautta, vihollisuus toisiin rakentaa keskinäistä toveruutta (1). Sota ja sotien muistelu luovat perustan omalle ainutlaatuiselle kansalliselle identiteetille, niiden toisten identiteetin aitoutta epäillen.
Isänmaallisuus tai voisiko myös sanoa äidinmaallisuus puolestaan sanoo lähtökohtaisesti jotain positiivista Suomesta, sen ihmisistä, kulttuurista ja luonnosta, siis rakkaudestamme tähän maahan, uskosta itseemme kansakuntana. Suomella ja suomalaisilla on siis oma historiansa ja osaamisensa, oma erityisyytensä annettavanaan, kun ihmiskunnan yhteisiä haasteita ratkaistaan lähtien kaikkien kiistämättömästä ihmisarvoista (dignity) hävittämättä itse kunkin erityistä identiteettiä.
Nationalistinen isänmaallisuus haluaa turvata tämän erityisyyden sulkemalla ovet ja ikkunat, hellien omaa Impivaaraamme tai Korpilampeamme pitäen sotaan varautumista rauhan turvaajana.
Isänmaalliset puolestaan innostuivat, erityisesti 1980 –luvun lopun kulttuuriliberalismin maihinnousun myötä, kansakunnan tulevaisuuden sijasta keskustelemaan kansalaisyhteiskunnan avoimuudesta ja sen vahvistamisesta, kanssalaisuudesta (dignity), joka ei rajaudu yksittäiseen kansakuntaan. Jo 1990 -luvulla talousliberalismi sieppasi koko ajatuksen ja alkoi kansainvälisesti rakentamaan kaupallista yhteisöllisyyttä uuden teknologian kehittämisen kautta. Ajatus demokratian laajentamisesta ja vahvistamisesta osaksi kansalaisyhteiskuntaa kärsi haaksirikon.
Niinpä meille asettuukin kysymys demokratiasta, sen rajoista ja perusluonteesta. Perinteellisesti meillä on kolme perushahmoa demokratiasta (2):
- Edustuksellinen enemmistödemokratia, jonka heikkoutena on – tavalla taikka toisella – enemmistön tyrannian uhka (esim. Saksa vv. 1932-1933).
- Liberaalidemokratia ”kriittisenä keskusteluna ja mielipiteiden sekä yhteiskunnallisten instituutioiden kriittisen tarkastelun avoimena prosessina ja samalla erilaisten mielipiteiden ja elämäntapojen esteettömänä ilmaisemisena”, jonka haasteena on – muodossa tai toisessa – vähemmistöjen tyrannia.
- Eettis-emansipatorinen, osallistava, välitön demokratia ”horjumattomana sitoutumisena ihmisarvon (dignity) ja autonomian yleismaailmalliseen kunnioittamiseen sekä ihmisten sorron vastustamiseen kaikkialla”. Sen haasteena on puolestaan ”rajoittamattoman, arvoneutraalin prosessin ongelmat.” (2)
Kun äänestäminen yllyttää meitä enemmän tai vähemmän kiihkeään debattiin, niin osallistava päätöksenteko ohjaa meitä dialogin kautta löytämään yhteistä näkökulmaa. Osallistava päätöksenteko on parhaimmillaan avointa, kasvokkain tapahtuvaa yhteistoimintaa, jossa jokainen on vastuussa kaikille muille. Jokainen on myös henkilökohtaisesti vastuussa omasta työpanoksestaan, eikä ketään voida pakottaa mihin tahansa enemmistön tai vähemmistön nimissä.
Ekologinen realismi haastaakin parlamentaarisen (parley <puhua) liberaalin demokratian. Miksi? Koska nyt jokaisen meistä on muodostettava henkilökohtainen suhde kaikkiin niihin haasteisiin, joita nykyiset ekologiset olosuhteet meille asettavat, ei vain kuluttajina vaan myös työntekijöinä työpaikalla.
Meidän on siis toteutettava ekologinen demokratia. Meidän on itse kunkin oltava mukana päättämässä mitä, miksi, miten, missä ja milloin tuotetaan ja miten mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Työpaikat ovat opinpaikkoja. Ekologinen sivistys on tietoa, tahtoa ja taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista ekologiset haasteemme kestävällä tavalla.
Meidän on oltava varttuvan, koulutuksessa vielä olevan sukupolven kanssa maahan juurtuneita kotimaailmantekijöitä (earthlanded worldmakers, (3)) kaikille tuleville sukupolville. Se on demokratian eettisyyden ja vapauttavan luonteen perusta: ekologinen sivistys ja sivilisaatio eivät lähde liikkeelle kosmoksesta, universumista, vaan maasta, ilmasta ja kodista, kotimaailmasta. Tämä ”elämänsuuntautunut tarina viljelee ajatusta, että menneisyys sellaisena kuin sen tunnemme, saattaa olla vasta alun alkua. … varsinainen maailmanhistoria on vasta alkamassa.” (4, kurs. mvv)
Se on uusi, maallistunut ekumeeninen liike (oikeumenos < asuttu maailma), jonka toivonsiunaus voisi kuulua seuraavasti:
Äiti maa siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Kirkastukoon hänen voimansa meille ja olkoon ne meille armollisia. Ilmaiskoon Äiti maa luontonsa meille, jotta kykenisimme ansaitsemaan leipämme rauhaa rakentaen. Luonnon, historian ja ihmishengen nimeen. Aamen, niin tapahtukoon!
… jatkuu
Viitteet
(1) ks. esim. Huntington, S. P. 2011. The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. Simon & Schuster. Kindle Edition.
(2) Hanna, R. 2024. What is Democracy? (August 2024 version) https://www.academia.edu/122934377/What_is_Democracy_August_2024_version_
(3) ks. esim.
Latour, B. 2018. Down to Earth Politics in the New Climatic Regime Polity press.
Raskin, P. 2021. Journey to Earthland The Great Transition to Planetary Civilization. Tellus Institute
(4) Patomäki, H. 2023. World Statehood: The Future of World Politics. Springer
Kuvat
https://greattransition.org
Suomen Yhdysvalloissa koulutettu kenraalikunta ja puoluepoliittiset eliitit ovat päivittäneet viime vuosikymmeninä suojeluskuntalaisen ryssäviha-ideologian tähän päivään, jonka ydin on aina ollut unohtaa todellisuutemme ja rauhamme reunaehdot eli maantiede ja historia.
Olemme Suomessakin vapaita kuin taivaan linnut häkissä; voimme aidosti päättää todellisuuden – ei haaveilun – asettamien reunaehtojen mukaisesti.
Suomen ja Venäjän nykyiset valtiorajat määrittävät ja edelleen oikeusvoimaiset rauhansopimukset (maaliskuun 1940 ja syyskuun 1944 välirauhansopimukset ja helmikuun 1947 Pariisin rauhansopimus; SopS 20/1947) perustuvat vanhan keisarikunnan ja sen suurruhtinaskunnan valtiorajan siirtämiseen lännemmäksi pois Pietarin metropolin esikaupungista.
Toisin kuin Yhdysvaltojen aseteollisuuden korruptoimat kenraalimme, puolueemme ja eduskuntamme kansanedustajat yksimielisesti kuvittelivat, rauhansopimuksien mukaan Suomen valtio ei voi luovuttaa alueitaan vieraitten valtioiden hiekkalaatikoksi Venäjää vastaan, hankkia ydinaseita tai muitakaan hyökkäyksellisiä asejärjestelmiä kuten hyökkäyspommittajia tai niiden Uralin kantaman risteilyohjuksia, sukellusveneitä sekä armeijan vahvuus saa olla enintään 34 000 henkeä.
Rauhansopimusten – ja nykyisen vuoden 2000 perustuslakimmekin mukaan – valtion ydintehtävää, asekoulutusta eli tappamisen opettamista, ei voida yksityistää suojeluskuntayhdistyksille. Armeija voi laillisesti rahoittaa ja järjestää tappamiskoulutusta Suomessa vain puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen henkilöstölle.
Tasavallan presidentti Mauno Koivisto tiivisti Suomen valtion selviytymisehdon näin: ”Hyvät valtiosuhteet kaikkiin naapureihin.” Koiviston mukaan: ”Jos vihollisia on pakko olla, ne on syytä hankkia merten takaa.”
Martti Pelho
Saundersfoot
Cymru (Wales)
Milanossa maineikkaan La Scala-operatalon johtokunnassa pohdittiin taannoin, miten pitkälle Yhdysvaltojen pakotetiellä Euroopan venäläisen klassisen taiteen hyllyttämisessä voidaan oikein mennä?
La Scalassa oli sovittu ja rakennettu 27 miljoonan euron panostukset ja operalaulajien ja muun henkilöstön kirjalliset työsopimukset venäläisen Modest Mussorgskyn (1839–1881) nuotittamaan ja Venäjän kansalliskirjailija Alexander Pushkinin (1799-1837) sulalla vuonna 1825 kynäilemään Boris Godunoviin (Venäjän hallitsija 1597-1605).
La Scalan johtokunnassa arvuuteltiinkin: ”Ensi vuonna meidät varmaankin pakotetaan kieltämään lastemme balettikouluissa Pjotr Tšaikovskin (1840-1893) Joutsenlammen tanssien harjoittelut.”
Pjotr Tšaikovski (1840-1893) ei ole kansallisuudeltaan edes venäläinen – kuten meille on suojeluskunnissa, kouluissa ja mediassa opetettu – vaan hän on etnisesti suomalaisheimoinen votjakki ja syntynyt ja varttunut nuoruutensa votjakkien asuttaman Udmurtian Votkinskin kaupungissa.
Kun leimaamme asenteissamme, puheissamme ja valtiopolitiikassamme kaikki Venäjän Federaation kansalaiset venäläisiksi, niin virheellisesti unohdamme, että Venäjällä asuu yli sataan erilaisen etnisen taustan kuuluvia kansalaisia, joista peräti 17 on suomalais-ugrilaisia kansoja, jotka ovat etnisesti suomalaisia!
Jean Sibeliuksen (1865-1957) vuonna 1893 Viipurin karjalaisten opiskelijoiden tilauksesta säveltämässä Kareliassa ja vuoden 1899 Finlandiassa sekä vuoden 1914 Jääkärinmarssissa on vahvoja kaikuja ja sointuja Tšaikovskin teoksista ja votjakkien kansanmusiikista.
Martti Pelho
Saundersfoot
Cymru (wngl. Wales)
Turhaan ei maailman kuuluisin valtionrautateiden höyryveturin tyyppi H2 numeron 293 apulämmittäjäharjoittelija (syntynyt vuonna 1870) luonnehtinut koko laajaa Vennäinmaata kansojen vankilaksi.