Hesarin Marko Junkkari on tämäpäiväisessä (29.11.2024) HS-analyysissaan tehnyt melkoisen palvelun sosialismin aatehistoriallisen taustan ymmärtämiselle – tai ainakin siitä kiinnostumiselle.
Kysymys Junkkarin analyysissa on tietysti siitä sanailusta, jonka sai aikaan Riikka Purra. Hän antoi eduskunnassa ymmärtää, että sosialismi vaikuttaa Sdp:n tekemisiin myös nykyään. Sekä Sdp:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tytti Tuppurainen että puolueen puheenjohtaja Antti Lindman – sen sijaan, että olisivat kiittäneet Purraa -hermostuivat hänen sanomisistaan.
Miksi Tuppurainen ja Lindman olisivat voineet kiittää Purraa? Tietysti siksi, että se olisi tarjonnut heille tilaisuuden tuoda esiin sen tosiasian, että Sdp todellakin on kansainvälisen Sosialistisen Internationaalin jäsenjärjestö ja kuuluu Euroopan unionissa ”sosialistien ja demokraattien” ryhmään – ja että näiden organisaatioiden sosialismi on kaksisataa vuotta vanha demokraattinen ideologia, jota kannattavat sosiaalidemokraattiset ja sosialistiset puolueet ovat vaikuttaneet enemmän kuin mitkään toiset puolueet eurooppalaisten hyvinvointi-yhteiskuntien rakentamiseen jo 1800-luvun lopulta alkaen.
Miksi Tuppurainen ja Lindman kuitenkin hermostuivat? Perimmältään se johtuu Suomen geopoliittisesta asemasta Venäjän naapurina. Koko sen toisen maailmansodan jälkeisen ajan, jolloin Venäjä oli Neuvostoliitto ja väitti olevansa sosialistinen valtio, Sdp vältteli tuomasta esiin, että kuuluu Sosialistiseen Internationaaliin.
Tunnustan, etten tunne tarpeeksi hyvin ”demokraattinen sosialismi” käsitteen historiaa. Otettiinko se käyttöön jo maailmansotien välisenä aikana? En tiedä. Toisen maailmansodan jälkeisessä kylmän sodan maailmassa läntisen Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet käyttivät sitä ahkerasti. Neuvostoliiton vastaveto oli sanoa, että ”me joka tapauksessa edustamme ainoaa reaalisesti olemassa olevaa sosialismia”. Sosialismin käsitteen ymmärtämisestä käytiin siis kylmän sodan maailmassa rajua ”sanasotaa”.
Länsi-Euroopassa Sosialistisen Internationaalin puolueet pärjäsivät tuossa sanasodassa hyvin. Länsi-Euroopan työväenpuolueiden kannattajat – myös kommunistit mm. Italiassa ja Ranskassa – ymmärsivät jo varhain, että neuvostoliittolaiselle, vain yhden puolueen sallivalle yhteiskuntajärjestykselle, ei voi näissä maissa toivoa minkäänlaista tulevaisuutta. Seitsemänkymmentäluvulla eurooppalaiset kommunistiset puolueet sanoutuivat irti Neuvostoliiton mallista ja alkoivat kutsua itseään ”eurokommunistisiksi”. Se tarkoitti sitoutumista demokratiaan. Suomessa Skp oli tehnyt saman uudistuksen jo 60-luvulla.
Suomessa ”sanasodan” kuitenkin hävisi vasemmisto. Meillä sosialismin käsitettä ei alettu muun Länsi-Euroopan tapaan ymmärtää historiallisesti, ideologisesti, aatteellisesti ja demokraattisiin arvoihin viittaavana käsitteenä, vaan meillä ”sosialismi” alkoi lisääntyvästi merkitä yleisessä kielenkäytössä juuri Neuvostoliiton mallia.
Marko Junkkarin HS-analyysi kannattaa lukea tarkkaan. Hän on kaivanut esiin paljon sitä kädenvääntöä, jota Sdp:ssä on käyty ohjelmallisissa asiakirjoissa joko mainittavasta ja hylättävästä sosialismin käsitteestä.
Aatehistoriallisesti Sdp on tietysti itsestään selvästi ja kiistattomasti sosialistinen puolue. Onkin varsin hälyttävää, että sen paremmin puolueen puheenjohtaja kuin sen eduskunta-ryhmänkään puheenjohtaja eivät pysty näkemään tätä tosiasiaa puolueelle voimavarana, vaan häpeilevät sitä. He ovat siis jääneet henkisesti aikaan, jolloin Suomessa Neuvostoliiton olemassaolo määritti tuon käsitteen sisällön.
Kaikki poliittiset ideat ja ideologiat elävät ajassa, muuttuvat. Sosialismin lähtökohdissa on kuitenkin paljon kestävää ja muuttumatonta. Lähtökohtana voi pitää valistuksen iskulausetta ”vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus”, liberté, egalité, fraternité. Se on ollut yhteinen arvoperusta sekä taloudelliselle liberalismille että sosialismille. Edellinen on krostanut kapitalismin hyödyllisyyttä, siis yksityistä omaisuutta ja sopimisen vapautta. Jälkimmäinen on korostanut työn arvoa ja samalla kapitalismin – eli pääomien omistajien kohtuuttoman vallan – ongelmallisuutta, suuria tuloeroja, työllä itseään elättävien ihmisten köyhyyttä ja ihmisten monimuotoista eriarvoisuutta.
Poliittiset aatteet eivät ole yhteiskuntajärjestelmiä, vaa teorioita yhteiskunnan toiminnasta ja arvoja, joita yhteiskunnan erilaisia instituutioita rakennettaessa tulisi edistää. Ehkä Purra, Lindman ja Tuppurainen tulivatkin tahattomasti nostaneeksi esiin Sdp:n tarpeen paneutua tosissaan omaan aatehistoriaansa, sen ymmärtämiseen ja sen tunnetuksi tekemiseen.
Jos Marko Junkkarin otsikossa: ’”Sosialismin” kitkeminen Sdp:stä on edennyt hitaasti’, sitaatteihin laitetulla ”sosialismilla” tarkoitetaan sosialismin ymmärtämistä neuvostoliittolaisesti, niin Junkkarikin tulee tehneeksi aidon palveluksen paitsi aatehistorialle, myös Sdp:lle, demokratialle ja vahvasti aatteellista elämäänsä elävälle sosialismille.
Ja miten minä olin jo kuvitellut ”sosialismi”-sanan olleen ”sosiaalisuus”-ilmiön ja nimityksen suora johdannainen?
Ihmisillä kuitenkin on tarve hakeutua toistensa seuraan, juurikin erityisesti samaa mieltä olevien kanssa. Tätä ilmiötä kuvaa sana ”puolue” oikrin hyvin, (omine tuntomerkkeineen).
Lindtman ja Tuppurainen tekivät ison palvelun oikeistolle kieltäessään ilmiselvän asian ja niin ”kukko tulee laulamaan Pietarille kolmesti”.
Perkele. Nyt olemmekin sitten oman onnemme seppiä, oikeiston valheellisen seireeninlaulun sekoittamina: – lampaita lampaiden vaatteissa.
1970-luvulla SAK:lla oli mainoslause: ”Meitä on jo yli miljoona!”
Just Lindtmanin ja Tuppuraisen takia Etelärannassa on jo samppanjapullot odottamassa avaamistaan! Poks! Poks! (- Hyvä pojat! Niin sitä pitää!)
SAK:ssa ei enää muisteta tuota mainoslausetta: – oikeiston tympäisevä huseeraaminen on onnistunutntäydellisesti, kun nyt SDP:ssäkin sana ”sosialismi” aiheuttaa oksennusreaktioita!
Porukan yhteisöllisyys on hajotettu, onnistuneestiko?
Kyllä Esa J.
Sosialismi ja sosiaalisuus ovat samaa kantaa.
Eikä ole vain niin, että seurassa on kivemmpaa; yhdessä saadaan enemmän aikaan.
Tutkitusti on myös niin, että mitä tasa-arvoisemmin yhdessä tekeminen on organisoitu, sitä tuottavampia ollaan.
On kukkupuhetta, että sosiaalisuus ja solidaarisuus jotenkin polkisivat yksilöllisyyttä. Asia on tasan päinvastoin.
70-luvulla tapahtunut siirtyminen ”eurokommunismiin” heijasti laajempaa ymmärrystä siitä, että Neuvostoliiton malli ei ollut kestävä vaihtoehto länsieurooppalaisille demokraattisille yhteiskunnille. Eurokommunismi tarkoitti sitoutumista demokraattisiin prosesseihin ja ihmisoikeuksiin, mikä erotti sen Neuvostoliiton autoritaarisista käytännöistä.