Tuovi Pääkkösen Vieraskynä Hesarissa viime perjantaina (21.3.2025) oli otsikoitu: ”Kaikille yhteinen oppiaine ratkaisisi katsomusopetuksen nykyiset ongelmat”. Se kiinnosti minua heti, koska olen pitkään ihmetellyt nykyistä järjestelmää, joka perustuu ”oman uskonnon” opetuksen pakollisuuteen. ”Oma uskontohan” on – tekee mieli sanoa älyllisesti hyvin epärehellinen – eufemismi, jolla tarkoitetaan vanhempien uskontoa.
En ole uskontotieteilijä. Se että puutun tähän aiheeseen ja sanon jotakin uskonnon opetuksesta, ei siis perustu omalla kohdallani aiheen syvälliseen tutkimukseen ja tuntemukseen, vaan siihen käsitykseen, että asiantuntijatkin tätä aihetta käsitellessään puhuvat niin sanoakseni ”uskon asiasta”.
Kun aiheesta puhutaan, on mielestäni välttämätöntä jakaa hitoriallinen aika vanhaan ja uuteen. Senjakavat tieteen ja tieteellisen ajattelun universaali läpimurto, runsas siirtolaisuus, monikulttuurisuus, valtava yleinen koulutustason nousu ja kirjapainotaidon läpimurron jälkeen nyt meneillään oleva valtava viestitä-teknologian kehitys.
Mikään ei enää ole kuin ennen vanhaan. Sosiologisesti uskonnon tärkein tehtävä (funktio) oli olemassa olevan vallan legitimointi. Tätä tosiasiaa ei muuttanut miksikään (nopeasti) se, että oli olemassa valtioita, joissa suvaittiin ”tois-uskoisia” vähemmistöjä ja uskonsa takia vainottu saattoi saada jossakin maassa turvapaikan.
Uskonnonvapauden idean synty ja leviäminen on ollut yksi tärkeimpiä modernin ajan läpimurron merkkejä. Se liittyy oleellisesti demokratian kehitykseen, eikä sosiologisesti mikään ole enemmän nykyaikaa, kuin juuri demokratian kehittyminen.
Noin kuusikymmentä vuotta sitten osa kavereistani erosi kirkosta, koska se oli poliittisesti niin taantumuksellinen. Oman eroamiseni syy oli toinen: en voinut lausua uskontunnustusta tuntematta olevani epärehellinen. Minulla ei ollut uskoa.
Ymmärsin jo silloin, että itse asiassa monet ihmiset kokevat vähän samanlaisia viboja kuin minä uskontunnustusta mutistessaan, mutta sivuuttavat ne perinnesyistä ja pysyvät kirkon jäsenenä, koska ovat syntyneet perheeseen, jossa ollaan kirkon jäseniä.
Kirkon usein todella julmaa valtaa legitimoiva merkitys sellaisena kuin se näyttäytyi vielä keskiajalla, on heikentynyt oleellisesti. Nykyisin kirkko joutuu itse perustelemaan olemassaoloaan ja pyrkii legitimoimaan sitä tekemällä monenlaisissa muodoissa hyvää. Onnellisimmissa tapauksissa se täydentää onnistuneesti julkisen vallan tehtäväkseen ottamia sosiaalipoliittisia palveluja. Tähän hyvän tekijän rooliin kuuluu myös se, että kirkko on ottanut tärkeäksi tehtäväkseen levittää lähimmäisen rakkauden sanomaa.
Tuovi Pääkkönen on uskonnon, elämänkatsomustiedon ja filosofian opettaja Tampereen yliopiston normaalikoulussa ja on lisäksi Suomen uskonnon opettajain liiton puheenjohtaja. Hän lausuu kirjoituksessaan koulun tehtävää ajatellen vaativan, mutta erittäin järkevän ja erittäin kannatettavan tavoitteen: ”Jokaisen tulisi ymmärtää, mitä katsomukset vaikuttavat yhteiskuntaan, kulttuuriin ja poliittisiin päätöksiin eri puolilla maailmaa.”
Demokratia on meidän kulttuurimme ja elämänmuotomme tärkein määre ja parhaimmillaan sen tärkein arvo. Kaikille yhteinen katsomus-aine voisi itse asiassa olla kouluna paras panos demokratian vahvistamiseen ja kehittämiseen. Pääkkönen toteaa, että ”kaikille yhteinen laadukas ja tutkimukseen perustuva katsomusopetus vahvistaisi lasten ja nuorten tasapainoista kasvua ja mielenterveyttä”.
Kyllä juuri niin, lisäksi se kehittäisi dialogi-taitoja, filosofista uteliaisuutta, historian ja perinteiden ymmärtämistä. Demokratia tarvitsee elääkseen ja kehittyäkseen demokratian arvona sisäistäneitä ihmisiä.
Vakuuttavaa pohdintaa valtauskonnon yhteiskunnallisesta roolista tämän historiallista taustaa vasten. Erityisen tärkeä havainto on mielestäni se, että vallan legitimointi näyttää tosiaankin olleen aikanaan se päätehtävä – mikä toki pidettiin alamaisilta salassa.
Kirjoitan tarkoituksella valtauskonnoista. Eri puolilla maailmaa luolamaalauksissa sekä toisilleen tuntemattomien alkuperäiskansojen taruissa ja perinnemenoissa toistuvat aiheet viittaavat mielestäni siihen, että halu pohtia tuntematonta on mahdollisesti ihmisyksilön sisäänrakennettu perustarve. Ongelmaksi tämä muodostuu siinä vaiheessa, kun tätä tarvetta ryhdytään hyväksikäyttämään.
Ihmisellä on oltava vapaus niin uskontoon kuin uskonnottomuuteen. Mielestäni liikutaan kohti epätasa-arvoa, mikäli oikeus tuntemattoman tutkimiseen rajoitetaan koskemaan ainoastaan yhteiskunnan vakiinnuttamia tieteenaloja, mutta filosofian kohdalla oikeus pohdintoihin otetaan pois osalta yhteiskunnasta.
Olen siis täysin samaa mieltä: uskonnon opetus tulisi kehittää uskontojen opetukseksi. Uskon ( 🙂 ), että tällä tavoin nuorista ihmisistä voisi kasvaa solidaarisempia, kansainvälisempiä ja kriittisemmin ajattelevia aikuisia, kun useampi ymmärtäisi, että maailman valtauskonnot eroavat toisistaan lopulta hyvin vähän.