… kysyy tutkimusprofessori Mikael Mattlin (UPI) maailman tilannekuvauksensa lopuksi (HS 06.04.2025):
”Horisontissa häämöttää tulevaisuus, jossa Kiinasta tulee keskeisin valtiotoimija monilla kentillä. Globaalissa etelässä se on jo sitä. Kiina tulee olemaan keskeisessä asemassa monenkeskisissä järjestöissä, kuten YK:ssa ja WTO:ssa, kestävässä kehityksessä, tieteessä ja teknologiassa.
Kiinasta tutut taloudelliset käytänteet ovat jo yleistyneet, aktiivisesta teollisuuspolitiikasta valtiontukiin ja strategisten alojen suojelusta uusiin kehitysyhteistyön muotoihin. Kiinalaiset arvot, normit ja standardit tulevat näkymään monessa muussakin yhteydessä.
Kiina tulee. Onko Suomi valmis?” (1)
Kysymys onkin juuri tästä: miten valtiokoneiston, kansalaisyhteiskunnan, reaalisen tuotannon ja rahoituksen keskinäissuhteet organisoituvat. USA, EU, Kiina ja Venäjä ovat alkaneet muistuttamaan toisiaan yhä enemmän. Kaikki ovat omalla tavallaan harvainvaltaisia, oligarkkisia, joissa yksityisen (privat) ja julkisen (public) välinen työnjako on ratkaistu eri tavoin.
Perinteellisesti julkinen taho on rakentanut tilan, jossa toimia (kansallisvaltio) ja yksityinen taho on pystyttänyt toimintaa, joka on vaatinut tilan (yritys). Kun julkinen tila on määrittänyt toimijoiden – kansalaisten – keskinäissuhteet toiminnalle, niin yksityinen tila on määrittänyt reaaliset – tuotannolliset – suhteemme ulkoiseen luontoon. Samalla julkiselle puolelle jäi sisäisen luonnon työstäminen, siis työvoiman uusintaminen, kansalaiskasvatus, kuten asia joskus ilmaistiin.
Tämä jako on purkautunut. Julkinen taho on mitä moninaisilla tavoin tuotannon organisoimisessa ja rahoituksessa ja yksityinen puoli toimii voimaperäisesti sekä mainos- ja markkinoinnin että sosiaalisen median mitä moninaisimpien alustojen ja algoritmien kautta kasvattamassa kansalaisia – globaaleiksi kuluttajiksi.
Tätä nykyä, kuten tiedämme, rahaa tuotetaan niin yksityisesti kuin julkisestikin sekä mahdollistamaan lupauksenannot tulevaisuudesta että ehkäisemään täyttymättömien lupausten katastrofaalisia seurauksia. Rahan määrällä ei ole rajaa, mutta luonnon resurssien määrä on rajallinen. Ja se raja on tullut vastaan. Kaikkia jo olemassa olevia tulevaisuuden lupauksia – siis rahaa – ei voida realisoida, ei mitenkään.
Tämä tarkoittaa sitä, että tilojen kautta hahmotetut toiminnat (kansalaisyhteiskunta, valtio) ja tuotantotoiminnan kautta hahmotetut tilat (tuotanto ja rahoitus) eivät voi enää olla vain ulkoisessa suhteessa keskenään, vaan kaikki neljä on asetettava sen haasteen eteen, jonka ekologinen realismi meille nyt asettaa. Se tarkoittaa, että on sovitettava yhteen tosi (suhteessa luontoon), hyvä (keskinäisissä suhteissamme), kaunis (luonnon hyödyntämisessä) ja reilu (luonnonvarantojen jakamisessa) ekologisesti kestävällä tavalla.
Kysymys kuuluu siis: rakennammeko reaalisen luontosuhteemme – tuotannon – kautta tiloja VAI rakennammeko yhteisen tilan – keskinäiset suhteemme – määrittelemään luontosuhdettamme?
Tämä kysymys asettuu kovin eri tavoin Kiinassa, USA:ssa, Venäjällä ja EU:ssa.
Kiina tulee. Suomi ei ole valmis, mutta ei ole Kiinakaan! Palaan asiaan.
Viitteet
(1) Mattlin, M. 2025. Kiinalle aukeni tie maailman johtavaksi valtioksi. HS 06.04.2025
https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011140610.html
Mattlinin puheenvuoroa kannattaa täydentää prof. Wang Gungwu’n (Singaporen kansallinen yliopisto) äskeisellä haastattelulla ”Kiina, USA ja uuden maailmanjärjestyksen etsiminen” (englanninkielinen). https://www.youtube.com/watch?v=wm46G4OTpzA
