Valistuksen perintö ja liberaali demokratia

Valistuksen perintö

Sixten Korkman asetti muutama päivä sitten (09.12.2025) omaan sympaattiseen tapaansa meille vakavan kysymyksen vastattavaksi: 

”Valistuksen perintö on arvokas mutta uhattuna. Se menetetään, jos luovutaan pyrkimyksestä totuudellisuuteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. … Fukuymalle ja meille kaikille ajankohtainen kysymys on: voiko liberaali demokratia säilyä hengissä, jos sitä kantavista arvoista luovutaan?” (1).

 Yritetäänpä vastata pitemmän kaavan kautta: Jospa meidän on korjattava tai oikeastaan täsmennettävä Valistuksen perinnettä, jotta liberaalidemokratia voisi säilyä hengissä tai jopa vahvistua!

Valistuksen kaksi keskeistä käsitettä – universalismi ja suvereniteetti – näyttävät ensi silmäyksellä olevan sovittamattomassa ristiriidassa keskenään: jos on olemassa joitain universaalisia lakeja, niin kuinka voimme samalla vaatia itse kunkin – yksilön tai kansakunnan – ehdotonta itsemäärittelyoikeutta, suvereniteettia?

Valistuksen universalismin lähtöoletus: ulkopuolisuus

Aloittakaamme universalismista. Sillähän on kaksi historiallista juurta: lakiuskonnot ja empiirinen maailmamme. Molemmissa on perinteellisesti lähtökohtana tarkastella maailmaa ulkopuolelta – joko taivaallisena isänä tai maallisena jumalana, luonnontieteilijänä. 

Valistuksen universalismi nojaa mielikuvaan laista (law), joka tulee ”ulkopuolelta”. Uskonnossa universaalisuus perustuu Jumalan lakiin: transsendenssiin ankkuroituihin sitoviin normeihin. Luonnontieteessä universaalisuus perustuu luonnonlakeihin: empiirisiin säännönmukaisuuksiin, joita kuvataan ikään kuin niiden tutkija voisi itse seistä maailman ulkopuolella niitä havainnoidessaan. Tämä lähtökohta on osoittautunut virheelliseksi.

Me emme ole luonnon ulkopuolisia tarkkailijoita emmekä historian ulkopuolisia tuomareita, vaan osallistujia niihin kytkeytyneissä järjestelmissä. Maapallon ekojärjestelmä reagoi tekoihimme; sisäinen luontomme reagoi symbolis-teknologisiin ympäristöihin; ja tuotannon materiaaliset infrastruktuurit palautuvat takaisin politiikkaan, talouteen ja arkeen. Universaalius on siksi muotoiltava uudelleen ilman oletusta “jumalankaltaisesta etäisyydestä”.

Kolme “lain” tasoa: kuvauksesta velvoitteeseen

Jotta universaalius voidaan rakentaa ilman transsendentaalista ulkopuolta, on syytä erottaa kolme tasoa, jotka moderni puhe universalismista sekoittaa toisiinsa.

1. Luonnonlait deskriptiivisinä rajoitteina. Se, mitä kutsumme “luonnonlaeiksi”, on ihmisen konstruoimia malleja empiirisistä säännönmukaisuuksista – mutta ne seuraavat todellisia rajoitteita. Malli on meidän; rajoite ei ole. Energiagradientit, entropiantuotanto, ekosysteeminen keskinäisriippuvuus ja kynnysilmiöt eivät anna käskyjä, mutta ne rajaavat sen, mikä on elinkelpoista.
   
2. Normit ja oikeudelliset muodot preskriptiivisenä koordinaationa. Moraaliset ja juridiset “lait” ovat kulttuurisia rakennelmia, joilla koordinoidaan ihmisten välisiä suhteita: oikeuksia, velvollisuuksia, sanktioita ja lupia. Ne eivät kuvaa sitä, mitä tapahtuu, vaan määräävät sitä, mitä tulisi tapahtua yhteisesti jaettujen sääntöjen puitteissa.
   
3. Metanormit universaaliuden oikeutuksena. Sekä uskonto että filosofia tarjoavat yläkielen sille, miksi normien tulisi olla sitovia. “Jumalan laki”, “luonnolliset oikeudet”, “ihmisarvo” tai “järki” eivät ole sama asia kuin säädökset; ne ovat oikeutuksen ja legitimiteetin kieliä, joiden varassa syntyy sisäinen sitoutuminen.

Kun nämä tasot erotetaan, “luonnon laki” ja “Jumalan laki” eivät enää kilpaile samassa kategoriassa. Ne toimivat eri rekistereissä. Yhdistävä tehtävä on kytkeä ne toisiinsa niin, ettei samalla teeskennellä, että kumpikaan tulisi ulkoisesta, “jumalaisesta” tarkkailupaikasta.

Endo/exo-dialektiikka: universaalius kytkeytyneen järjestelmän sisältä

Jos hyväksymme endo/exo-dialektiikan – sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäisen tuottamisen jatkuvan vaihdon kautta – universaalius on muotoiltava uudelleen “sisäiseksi” eikä ulkoiseksi ominaisuudeksi. Universaalius ei ole maailman ulkopuolelta annettu määräys, vaan osallistumisen rakenteesta ja prosesseista nouseva piirre.

Exo-puolella universaalius näyttäytyy maapallon järjestelmän reunaehtoina: entropian peruuttamattomuutena, nielujen rajallisuutena, uusiutumisen rytmeinä ja kynnysilmiöiden hauraana dynamiikkana. Endo-puolella universaalius näyttäytyy sosiaalisen koordinaation perusvaatimuksina haavoittuvien olentojen välillä: ei herruuden vaan vastavuoroisuuden ja huolenpidon vähimmäisnormeina. (Custodium).

Ratkaisevaa on, ettei kumpikaan puoli ole valinnainen. Poliittinen talous, joka rikkoo exo-reunaehdot, “korjautuu” biofysikaalisen palautteen kautta; yhteiskuntajärjestys, joka rikkoo endo-reunaehdot, “korjautuu” epäluottamuksena, konfliktina ja instituutioiden rapautumisena. Tämä on universaalius ulkopuolen jälkeen: ei käsky, vaan väistämätön seuraus.

Metis ja mimesis: miksi universaali ei voi olla pelkkää abstraktiota

Moderni universalismin mielikuva suosii usein mimesistä: representoivaa asennetta, jossa maailma tehdään kaukaa luettavaksi, abstrahoidaan yleisiksi säännöiksi ja hallitaan ulkoistettujen mittareiden kautta. Tämä asenne on tuottanut valtavaa teknistä voimaa, mutta se kantaa riskin: elämää kohdellaan kuin se olisi täysin mallinnettavissa ja hallintaa kuin kysymys olisi vain sääntöjen soveltamista (Dominium).

Ekologinen realismi edellyttää korjausta: metistä, tilanteista ja paikoista nousevaa älykkyyttä, joka toimii erityisten paikkojen, ajallisten rytmien ja elävien prosessien “syiden” mukaisesti. Metis ei hylkää universaalia; se torjuu harhan, että universaali voitaisiin toimeenpanna ilman ”käsityötä”, kontekstuaalista harkintaa ja jatkuvaa korjausta. Universaalin täytyy muuttua proseduraaliseksi ja sisäänrakennetuksi: se toteutuu toistuvien säätöjen, huollon ja kalibroinnin kautta epävarmuuden oloissa.

Uusi universalismi

Ekologisen realismin kanssa yhteensopiva universalismi voidaan ilmaista näin:

Jokainen oikeus sisältää vastaavan velvollisuuden ylläpitää sosiaalisen ja ekologisen uusintamisen ehtoja, jotka tekevät kyseisestä oikeudesta merkityksellisen.

Tämä siirtää klassisen luonnollisten oikeuksien kielen Custodium-rekisteriin. Oikeudet pysyvät universaaleina, mutta ne eivät enää näyttäydy irrotettuina etuuksina, vaan osallistumisena yhteiseen uusintamisprosessiin, jonka reunaehdot ovat yhtä aikaa biofysikaalisia ja sosiaalisia.

Tässä kohdin “Jumalan laki” voidaan tulkita uudelleen ilman olennaista menetystä: historiallisen transsendenssin sijaan sitovuus voidaan sijoittaa immanenssiin – siihen, että yhteiselämä ja elämän tekstuuri eivät pysy koossa, jos uusintamisen ehdot rikotaan.

Ekologinen demokratia sisäisen universaaliuden poliittisena muotona

Ekologinen demokratia on sisäisen universaaliuden poliittinen institutionalisaatio. Se ei ole demokratia “lisättynä luonnolla” ulkoisena sektorina, vaan demokratia, joka määrittyy uudelleen siitä tosiasiasta käsin, että itsehallinta täytyy harjoittaa ekologisten reunaehtojen sisällä ja että uusintaminen on julkinen hyvä.

Tämä merkitsee kolmea suunnittelusitoumusta:

1. Yhteisvastuu taseiden yli: rahoitus-, energia- ja ekotaseet samaan ohjauslogiikkaan.

2. Monirytminen hallinta: legitimiteetti useilla aikaskaaloilla (arki–sykli–sukupolvi–perintö).

3. Custodium ennen dominiumia: omistus- ja hallintaoikeudet huolenpidon ja ylläpidon velvoitteilla ehdollistettuina.

Suvereniteetti uuden universalismin poliittisena käyttöliittymänä

Ulkopuolisen tarkkailijan jälkeinen universaalius jää abstraktioksi, ellei sitä käännetä toiminnalliseksi päätösvallaksi ja vastuuksi. Tässä kohdin suvereniteetti on ratkaiseva: se on se kyky, jolla yhteisö muuttaa universaalit reunaehdot instituutioiksi.

Klassisesti suvereniteetti ymmärretään oikeutena päättää omalla alueella ja oikeutena olla alistumatta ulkoiseen määräysvaltaan. Ekologisen realismin kehyksessä tämä määritelmä on riittämätön, koska se olettaa hiljaisesti, että päätösvallalla ei ole periaatteellista reunaehtoa tai että reunaehtojen hinta voidaan ulkoistaa muualle ja myöhemmäksi. Äärellisessä maapallon järjestelmässä tällainen suvereniteetti on illuusio: luonnon reunaehdot palaavat päätöksenteon sisään palautteena.

Siksi suvereniteetti on määriteltävä uudelleen sisäiseksi kyvykkyydeksi, ei ulkoiseksi herruudeksi. Suvereniteetti ei ole vapautta rajoista, vaan vapautta ja toimintakykyä rajojen sisällä. Se on kollektiivinen kyky säätää endo/exo-rajapintaa: ylläpitää sisäisen luonnon (luottamuksen, hoivan, merkityksen, työn) ja ulkoisen luonnon (energia- ja materiaalivirtojen, ekosysteemien rytmien, kynnysprosessien) yhteensopivuutta.

Tämä muuttaa myös suvereniteetin normatiivisen sisällön. Uudessa universalismissa suvereniteetti ei ole “poikkeuksen” valtaa, vaan uusintamisen velvoitetta. Custodium-suvereniteetti tarkoittaa päätösvaltaa, joka on ehdollistettu velvollisuudelle ylläpitää sosiaalisen ja ekologisen uusintamisen ehtoja. Ilman suvereniteettia universaalius jää julistukseksi; ilman universaaliutta suvereniteetti muuttuu mielivallaksi.

Universaalius ilman jumalankaltaista etäisyyttä

Universaalius voidaan säilyttää – ja samalla selkeyttää – luopumalla jumalankaltaisesta etäisyydestä, jonka moderni aika usein salakuljetti sekä teologiaan että tieteeseen. Kun hyväksymme, että olemme luonnon sisällä ja historian sisällä, universaalius ei enää tarkoita ulkoista määräystä. Se tarkoittaa, että tietyt rajoitteet ja velvoitteet ovat väistämättömiä kaikelle elinkelpoiselle “yhdessä elämiselle”.

Ekologisessa realismissa luonnon lait ovat elinkelpoisuuden kielioppia; ekologisessa demokratiassa huolenpidon normit ovat legitimiteetin kielioppia. Metis on käytäntö, joka kytkee ne toisiinsa: tilanteinen työ elämän tekstuurin ylläpitämiseksi todellisten reunaehtojen puitteissa.

Vastaukseni Korkmannin kysymykseen: Liberaalidemokratia voi säilyä hengissä vain ja vain jos sitä lavennetaan ekologiseksi demokratiaksi kohtuutalouden ehdoilla: kohtuus kaikille, kaikessa, kaikkialla ja alati. Mitä tämä tarkoittaa? 

Palaan asiaan, kun olen perehtynyt laajemmin juuri ilmestyneeseen Maailman eriarvoisuusraporttiin vuodeksi 2026(Word Inquality lab, Lucas Chancel, Ricardo Gómez-Carrera (pääkirjoittaja), Rowaida Moshrif, Thomas Piketty). (2)

Hyvät vuodenvaihteet!

Viite

(1) Korkman, S. 2025. Demokratia on vähiten huono järjestelmä, HS 08.12.2025

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011676651.html
(2) WORLD INEQUALITY REPORT 2026 – “INEQUALITY PERSISTS AT A VERY EXTREME LEVEL”
https://inequalitylab.world/en/

Olen käynyt pitkän ja mitä moninaisimman keskustelun ChatGPTThinking5.2 kanssa.