Sivistävän työn peruskirja

Saatteeksi: olen pyöritellyt ja selaillut viime keväänä ilmestynyttä Sivistyksen vuoksi kirjaa edestakaisin, lukien sitä sieltä ja täältä ja ihmetellyt jälleen kerran miksi työn ja sivistyksen keskinäistä suhdetta avata osaksi akateemista sivistyskeskustelua, kysymys ei siis olisi vain sivistystyöstä vaan työn sivistävyydestä. Voidaanko ja tulisiko työ organisoida sivistyksen periaatteiden mukaan? Minäpä yritän taas kerran (2). … mutta ensi alkuun muutama huomio kirjasta …

Sivistyksen vuoksi!
Sivistyksen teemavuoden 2024 jälkikaikuna Janne S. Kotiaho, Sanna Karkulehto, Kyösti Ylikulju ja Helmi Jyrkkänen toimittivat puheenvuorojen vuoksen sivistyksestä. (INTO kustannus, 2025). (1)

Kirjassa käsitellyt mitä moninaisimmat kysymykset on ryhmitelty kuuden teeman alle: Sivistyksen syvin olemus, Tekstin sivistävä voima, Ruumiin sivistys, Polarisoituva sivistys, Kulutuksesta kukoistukseen, Hyvän elämän ylistys. 

Tässä 300 -sivuisessa kirjassa ääneen pääsevät Ilkka Niiniluoto, Jari Ojala, M. A. Numminen, Tarja Halonen, Hannu L. T. Heikkinen, Ilona Herlin, Seela Sella, Jarkko Martikainen, Iikka Kivi, Sanna Karkulehto, Tiina Parviainen, Anni Vuohijoki, Sami Kolamo, Kari Silvola, Quivine Ndomo, Johanna Vuorelma, Kirsi Piha, Janne Riiheläinen, Tuija Saresma, Juha Hurme, Julia Thurén, Sixten Korkman, Oras Tynkkynen, Kaj Nyman, Jussi Jäppinen, Piia Viitanen, Yrjö Sepänmaa, Anni Sinnemäki, Kerttu Kotakorpi, Liia-Maria Raippalinna, Arto O. Salonen ja Kaarlo Hildén. Melkoinen joukko! Todella.

Sivistyksen vuoksi -kirjan julkilausuttu pyrkimys on, että ”lukija pysähtyisi pohtimaan omia tapojaan ja olemistaan osana yhteiskuntaa ja päättäisi pyrkiä elämässään kohti kokonaisvaltaista sivistystä” …  Sivistyksen tavoittelu niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla rakentaa merkityksellistä, hyvää elämää ja edistää kykyämme vastata kestävyyskriiseihin” (kurs. mvv) (1, takakansi)

”… Sivistys on elänyt ja elää ajassa, mutta yksi sivistyksen kulmakivistä tuntuisi kuitenkin olevan se, miten käyttäydymme toisia ihmisiä kohtaan. Voidaan ajatella, että sivistynyt käytös pitää vastuullisesti yllä yhteisöllistä ja yhteiskunnallista järjestystä. Sivistynyt käytös huokuu viisautta, avarakatseisuutta ja henkistä kehittyneisyyttä.” … mutta ”sivistyksen voi menettää” (1, johdanto)

Ylpeä sivistymättömyys

Kirjailija Juha Hurme arvio viisaan, avarakatseisen ja henkisesti kehittyneen ”sivistyksen” menetyksestä on suorasukainen, se on ”ylpeätä sivistymättömyyttä”:

”Sivistyksen aikakausi tuotti täydellisen ekokatastrofin planeetalle, jonka elämää ylläpitävät mekanismit ovat romahtamaisillaan elleivät jo romahtaneet. Sivistys lietsoi kolmannen vuosituhannen alkuun kroonisen demokratiavajeen, uudet sodat ja väkivallan kierteen. Sivistys ei ole saanut sivilisaatioihin rakentunutta naisvihaa, suvaitsemattomuutta ja epätasa-arvoa aisoihin. Sivistys teki totuudesta mielipidekysymyksen. Sivistys rakensi joka käteen älykoneen, joka vangitsee mielenkiinnon, hajottaa mielen ja sieppaa älyn mennessään. …  On koittanut ylpeästi sivistymättömien aikakausi: End game, Leikin loppu, Loppuleikki. Suurten tyyliniekkojen, huomionkaappaajien aika. (1, 188-189).

Hurme viittaa kirjoituksessaan saksalaiseen ”Bildung” perinteeseen ja ottaa esille suomenkielen ”sivistys” sanan maanläheisyyden, se kun viittaa ”pellavan työstämiseen”, mutta hän ei kiinnitä huomiota ”sivistyksen” radikaalia eroa ”Bildung” perinteeseen. ”Sivistys” sitoo ihmisen kehityksen luontosuhteeseen, siis työhön ja tuotantoon, ei vain sisäiseen luontoon (Jumalaan) tai toiseen ihmiseen. Työ voi siis olla sivistävää, jos niin halutaan.

Jospa ongelmamme, ekologinen katastrofin syy onkin juuri siinä, että työtä ja tuotantoa ei ole organisoitu sivistyksen periaatteiden mukaan? Miltä se näyttäisi? Yritetäänpä!

Sivistävän työn peruskirja

Sivistävä työ ja ekologinen realismi

Sivistys ei jäsennä vain ihmisen suhdetta itseensä tai ihmisten keskinäisiä suhteita, vaan se on kulttuurinen prosessi, jossa sisäinen ja ulkoinen luonto uusintavat toisiaan toinen toistaan tukevalla tavalla (commoning reproduction). Sivistys on aikakauden haasteiden asettamista, arvottamista ja ratkaisemista yhteisöllisesti: toden, hyvän, kauniin ja reilun todentamista ja yhteensovittamista aikakauden mitassa.

Ekologinen realismi merkitsee, että taloudelliset lupaukset ovat hyväksyttävissä vain, jos ne voivat toteutua reaalisten resurssien ja ekosysteemien kantokyvyn puitteissa. Tämä, elämän ankaruuden omaksuminen, edellyttää arjessa toimivaa kanssalaisuutta, yhteisöllisyyttä. Se vaatii aikaa ekologisten reunaehtojen kokemukselliseen omaksumiseen, jatkuvan oppimisen infrastruktuuria, demokraattista päätöksentekoa ja taloudellisen turvarakenteen yhteisen tulevaisuuden rakentamiselle.

Sivistävä työ on kaikissa elämän yhteyksissään työntekijöiden todellista osallisuutta työn tarkoituksen, muodon, rytmin, vaikutusten ja mahdollisen tuotannollisen ylijäämän hyödyntämisen määrittelyyn.

Ajankäytön rytmitys

Ajankäytön nelirytmitys on ajallinen perusrakenne, jossa ansiotyö, hoiva/kotityö, yhteiskunnallinen työ ja omakohtainen työ/oppiminen ovat kaikille mahdollisia ja yhteiskunnallisesti taattuja.

Sosiaalitakuu on sosiaaliturvan laajennus toimintatakuuksi. Se on toimeentulon perusta ja takaa pääsyn eri toimintojen nelirytmitykseen ja niiden vaatimiin tiloihin.

Ekologinen demokratia edellyttää, että kansalaisilla on omassa arjessaan välineet arvioida ja olla mukana päättämässä annettujen tulevaisuuden lupausten realisoitumista ja niihin liittyviä riskejä ekologisen realismin lähtökohdista. Olemme kanssalaisia myös luonnon kanssa: luonto on nyt työtoveri, liittolainen ja kanssakulkija. Kanssalaisuus on kansalaisuuden laajennus: olemme poliittisia toimijoita samassa tilassa ja ajassa myös luonnon kanssa, emme luonnon ylä- tai ulkopuolella.

Tosi, hyvä, kaunis ja reilu!

Sivistävän työn keskeiset jäsentäjät ovat: tosi, hyvä, kaunis ja reilu. 

Tosi: tuotannon ja taloudenpidon vaikutukset ja riippuvuudet (energia, materia, luonto, terveys, hoiva, turvallisuus) on tehtävä näkyviksi, ja riskit sekä epävarmuus käsitellään tosiasioiden perustalta.

Hyvä: tuotannon ja palvelujen tarkoitus on tarveperusteinen ja kytkeytyy sisäisen ja ulkoisen luonnon toinen toistaan tukevaan yhteisölliseen uusintamiseen (commoning reproduction).

Kaunis: kaikki toiminta, myös tuotannollinen, on luonnon ehdoin uusintavaa, ei sitä tuhoavaa. Se on huolehtivaa, korjattavissa olevaa, pitkäikäistä ja arkea parantavaa, eikä se perustu kertakäyttöisyyteen tai luontotuhoa lisäävään huolimattomuuteen.

Reilu: valta, hyödyt, riskit ja haitat jakautuvat oikeudenmukaisesti; luontohaittojen ehkäisystä ja kompensaatiosta sekä ylijäämän käytöstä päätetään avoimesti ja demokraattisesti ekologisen realismin perustein.

Työntekijöiden päätösvalta

Sivistävän työn ytimessä on työntekijöiden päätösvalta siihen, mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan ja kulutetaan, sekä siihen, miten luontohaitta ehkäistään ja kompensoidaan ja miten ylijäämät hyödynnetään. Tätä päätösvaltaa toteutetaan myös työssä ja työpaikoilla sekä paikallisissa siirtymäfoorumeissa, ja se edellyttää läpinäkyvää päätösten kirjaamista ja yhdessä sovittuja kriteerejä. 

Sivistävä työ edellyttää myös velvollisuutta tuoda oman työn vaikutukset ja riskit näkyviksi, vastata huolenpidosta ja tarvittavista korjauksista sekä sitoutua työn tulosten reiluun jakoon ilman haittojen ulkoistamista.

Työntekijöiden päätösvallan piiri määrittyy seuraavasti:

Mitä tuotetaan ja mitä jätetään tuottamatta on päätettävä yhdessä, koska se määrittää koko yhteiskunnan materiaalisen jalanjäljen ja arjen suunnan.

Miksi tuotetaan on perusteltava tarve- ja tarkoitusperusteisesti, ei rahavälitteisen pääomittamisen (capitalization) vaan elämän tekstuurin huolenpidon (curatorization) ehdoin.

Missä ja miten tuotetaan ratkaisee energia- ja materiaalivirrat, turvallisuuden, huollon ja toimitusketjujen haavoittuvuudet.

Milloin tuotetaan määrittää työn rytmin, kuormituksen ja palautumisen, eli sen, onko työ ylipäätään inhimillisesti ja ekologisesti kestävää.

Luontohaittojen ehkäisy ja kompensaatio on päätettävä ennakolta, ei jälkikäteen raportoiden.

Ylijäämän käyttö on yhteiskunnallinen kysymys, koska se määrää, ohjataanko tuotto ensisijaisesti uusintamiseen, huolenpitoon ja ekologiseen palauttamiseen, vai vasta toissijaisesti liiketaloudelliseksi voitoksi.

Sivistävän työn ensimmäinen velvollisuus on läpinäkyvyys: päätöksiä ei tehdä pimennossa, vaan niiden perusteet ja seuraukset kirjataan ja avataan. Toinen velvollisuus on huolenpito ja uusintaminen: tehty työ sisältää ylläpidon, korjauksen ja yhteisen osaamisen kasvattamisen. Kolmas velvollisuus on reiluus: haittaa ei ulkoisteta ilman korjaus- ja kompensaatiovelvoitetta, eikä ylijäämää yksityistetä ilman yhteistä päätöstä.

Ajankäytön nelirytmityksen toteuttaminen

Oppiminen ja yhteiskunnallinen työ ovat osa kaikkien normaalia arkea – eivät “ylimääräisiä”, vaan ajankäytön nelirytmityksen perusrakennetta. Ajankäytön nelirytmitys ei toteudu “asenteella”, vaan se tarvitsee koulun, työpaikan ja yhteisön uudelleenmuotoilun sekä sosiaalitakuun. Näistä syntyy arjen aikatilat, joissa tulevaisuutta tehdään, opitaan, huolehditaan ja päätetään yhdessä.

Koulut sukupolvien yhteisinä aikatiloina (making future), opintokeskuksina. Koulu ei ole vain nousevan sukupolven kasvupaikka, vaan myös aikuisten ja ikääntyvien oppimis- ja tulevaisuustyön keskus. Koulussa mahdollistetaan käytännöllisten siirtymä- ja uusintamistaitojen (energia, ruoka, huolto, hoiva, kansalaisvaikuttaminen) oppiminen sekä organisoidaan paikallisia kanssalaisfoorumeja, joissa tulevaisuuden lupauksia ja niiden ehtoja käsitellään selkokielisesti.

Työpaikat opinpaikkoina (oppiva työskentely / työskentelevä oppiminen). Työpaikalla oppiminen ei ole lisävaatimus vapaa-ajalle, vaan osa työaikaa ja työn normaalia järjestystä. Osaaminen tehdään siirrettäväksi ja tunnistettavaksi, jotta ihmiset voivat liikkua tehtävien ja tarpeiden mukaan ilman putoamista työn ulkopuolelle. Työpaikkademokratia on käytännön ehto sille, että oppiminen ei muutu pelkäksi tehostamisen välineeksi.

Työn vaihtoehto ei ole työttömyys vaan opiskelu ja/tai kansalaistyö. Kun ansiotyötä ei ole tarjolla, vaihtoehto on turvattu siirtymä oppimiseen tai kansalaistyöhön, ei passivoiva ulossulku. Kansalaistyö määritellään sisällöllisesti: hoiva, huolto, ekologinen korjaustyö ja demokratia-infra, ei näennäinen aktivointi. Siirtymät työstä oppimiseen ja yhteisölliseen työhön ovat sujuvia ja arvostettuja, eivät rankaisevia.

Turvasta takuu

Sosiaaliturva kääntyy sosiaalitakuuksi. Sosiaalitakuu tarkoittaa toimeentulon perustaa kaikille sekä toimintatakuuta: paikkaa, aikaa ja ohjausta oppimiseen, yhteisölliseen työhön ja uusintamisen tiloihin ilman katkoksia. Tavoite on, ettei mikään neljästä työmuodosta jää “harrastukseksi” vain niille, joilla on varaa, vaan kaikille mahdolliseksi kanssalaisuuden muodoksi.

Sosiaalitakuu on perusta sujuvia siirtymiä varten työn, oppimisen, kansalaistyön ja huolenpidon välillä ilman rankaisevia katkoksia.

Lupaukset tulevaisuudesta

Jokaisella merkittävällä julkisella ja yksityisellä ohjelmalla ja investoinnilla on oltava lyhyt, vertailtavissa oleva lupaussitoumus, jotta kansalaiset voivat arvioida lupausten realisoitumisen seurauksia omassa arjessaan. Sitoumus tekee näkyväksi, mitä luvataan, millä ehdoilla, millä riskillä ja millä ekologisella hinnalla tai hyödyllä. Sen on oltava luettavissa ja käsiteltävissä opintokeskusten, työpaikkojen ja yhteisöfoorumien arjessa.

Lupaussitoumukset sisältävät kolmoistaseen:

Rahoitustase kertoo kustannuksen, rahoitusmuodon, koron/ehdot, erääntymisen ja jakovaikutuksen: kuka maksaa ja kuka saa.

Reaalitase kertoo työvoiman ja osaamisen vaateen, energia- ja materiaalipanokset, pullonkaulat, huolto- ja korjausvelan sekä toimitusketjujen haavoittuvuudet.

Ekotase kertoo päästöt ja luontohaitan eri mittakaavoissa, ehkäisytoimet, kompensaation laadun ja sijainnin sekä sen, mikä osa toiminnasta on aidosti “uusintavaa saldoa”.

Lupaussitoumus on hyväksymiskriteeri: päätöstä ei tehdä ilman sitä, eikä sitä laadita jälkikäteen selittelyksi. Sitoumukset käsitellään avoimesti opintokeskusten, työpaikkojen ja yhteisöfoorumien aikatiloissa, jotta arviointi ei jää asiantuntijamonopoliksi. Kansalaisrahoitus ja yhteiset investointivälineet sidotaan lupaussitoumukseen: “lainaamme itseltämme” vain niihin tulevaisuuden lupauksiin, jotka läpäisevät raha–reaali–eko -todentamisen ehdot.

Lupaussitoumusten standardoidut kansalaiskäyttöliittymät tekevät lupausten ehdot näkyviksi arjen paikoissa: oppimiskeskuksissa, työpaikoilla ja yhteisöissä.

Työpaikkademokratialla ja tulevaisuuden lupausten sitovuudella tulee olla todelliset oikeusvaikutukset, eikä vain pelkkä kuulemisen rituaali. Luonnon tulee saada perustuslaillinen turva tuhoamista (abusus) vastaan.

Luontohaitan kompensoinnin perussääntö kuuluu näin: Luontohaittoja ensisijaisesti ehkäistään ja kompensoidaan vasta toissijaisesti, jotta kompensaatio ei muutu luvaksi jatkaa vahinkoa. Mahdollisten ylijäämien ensisijainen käyttö kohdistuu sisäisen ja ulkoisen luonnon uusintamiseen (hoiva, huolto ja korjausvelka), yhteisölliseen toimintapotentiaaliin sekä ekologiseen palauttamiseen. Toissijaisesti ylijäämää ohjataan resilienssi-investointeihin, ja vasta sen jälkeen rahoitustaseen ylijäämäksi.

Yhteenveto

Sivistävä työ on ekologisen realismin edellyttämä kanssalaisuuden muoto: se antaa tekijöilleen päätösvallan työn tarkoitukseen ja ehtoihin, sitoo tulevaisuuden lupaukset raha–reaali–eko -todentamiseen ja turvaa ajankäytön nelirytmityksen, siis ajan oppimiseen, huolenpitoon, osallistumiseen ja työntekoon. Ilman sivistävää työtä ekologinen realismi kääntyy teknokratiaksi tai menneisyyden perusteettomaksi kaipuuksi.

Sivistysyhteiskunnan idea
Niinpä päädymme lähelle Arto O. Salonen ideaa sivistysyhteiskunnasta, jossa kokonaisuus rakentuu ”kansalaisten, työelämän, talouden järjestäytymisen, energian ja luonnonvarojen sekä yhteiskunnan tarkoituksen näkökulmista”. Hänelle ”sivistymisen korkein muoto on sen maailman rakastaminen, johon kietoutuneena ihminen elämäänsä elää ja joka elämän edellytykset antaa”. (1, 289).

On siis rakennettava kulttuurinen yhteys – entanglement, kietoutuneisuus tai niinkuin itse sen ilmaisen, elämän tekstuuri – ”sen maailman, jossa elämme ja sen maailman, josta elämme” välille (Latour). Se voi muotoutua ekologisen realismin ehdoin vain reaalisessa suhteessamme luontoon – siis työssä, tuotannossa ja kulutuksessa – sivistävän työn myötä.

Viitteet

(1) Jyrkkänen, H., Kotiaho, J., Ylikulju, K., Karkulehto, S. 2025. Sivistyksen vuoksi. INTO-kustannus. Helsinki.

(2) Volanen, M. V., 2006, Filoteknia ja kysymys sivistävästä työstä. Koulutuksen tutkimuslaitos, Jyväskylä: Yliopistopaino

Volanen, M. V. 2012. Sivistyksen muuttuneet historialliset ja teoriahistorialliset olosuh-teet. Puheenvuoro. Kasvatus (43) 5, 534-539.

Volanen, M.V. 2012. Sivistys työn kautta. Teoksessa Volanen, M. V. (toim.) 2012. Toiseksi paras? Tieteentekijät ja uusi yliopisto, 176-191. Tieteentekijöiden liitto. Helsinki.

Volanen, M. V. 2012. Theoria|Praxis|Poiesis Individualization as the constitution of sociality. Finnish Institute for Educational Research. Research Reports 28. Jyväskylä: Jyväskylä University Press.