Fasismi ei tule saappaissa – vaan hallituksen esityksissä

“Fasismi ei välttämättä palaa samassa muodossa kuin ennen. Se voi palata viattomampana, arkisempana, jopa järkevänä näyttävänä tapana käyttää valtaa.”
— Umberto Eco

Fasismi ei ole mielipide, vaan vallankäytön muoto.
Se keskittää päätösvallan harvoille, alistaa yksilöt ja yhteisöt “järjestyksen”, tehokkuuden tai kansallisen edun nimissä ja murentaa demokratiaa sisältäpäin.
Fasismi ei ala väkivallasta, vaan siitä, että yhteinen etu korvataan omanedulla ja valtaa aletaan käyttää ilman todellista vastuuta.

Yksi fasismin ydintunnusmerkki on omanedun nostaminen yhteiskunnan yläpuolelle. Ajatus siitä, että vahvimmat pärjäävät ja muiden tehtävä on sopeutua. Kun tämä ajattelu puetaan talouskurin, tehokkuuden ja ”välttämättömien uudistusten” kielelle, se lakkaa näyttämästä ideologialta – ja alkaa näyttää hallinnolta.

Nykyinen oikeistopolitiikka ei pyri vahvistamaan yhteiskuntaa, vaan muokkaamaan sen uudelleen. Yhteiset rakenteet nähdään esteinä, eivät turvana. Julkinen sektori kuluna, ei investointina. Työelämän pelisäännöt hidasteena, eivät oikeuksina. Ammattiyhdistysliike ongelmana, ei demokraattisena vastavoimana.

Tämä ei ole sivuvaikutus. Se on tarkoitus.

Kun hankintalainsäädäntöä nyt ollaan muuttamassa tavalla, joka suosii suuria toimijoita, kaventaa paikallista päätösvaltaa ja ohittaa yhteiskunnan edun, ei ole kyse tehokkuudesta. Kyse on vallasta. Vallasta keskittää päätöksenteko harvoille ja siirtää riskit monille – samalla kun hyödyt kerääntyvät rajatulle joukolle.

Oikeisto ei tällä hetkellä rakenna toimivaa yhteiskuntaa. Se purkaa sen osiin, joista jokaisesta voidaan tehdä markkina. Koulutus, terveys, työ ja turva pilkotaan markkinaksi: kilpailutetaan, ulkoistetaan ja lopulta häivytetään vastuu pois.

Fasismi ei tarvitse diktaattoria, kun se saa hallinnon. Se ei tarvitse väkivaltaa, kun se saa lainsäädäntöä. Se ei tarvitse propagandaa, kun se saa talouspuheen.

Ja kaikkein vaarallisinta on tämä: suuri osa meistä hyväksyy tämän hiljaa. Suomalainen lojaalius ja halu olla ”vaivaksi” kääntyy itseään vastaan. Ajattelemme, ettemme ole itse kohteena ja että järjestelmä kyllä kantaa – koska se on aina ennenkin kantanut.
Ei kanna, jos se puretaan tarkoituksella ja omanedun hyväksi.

Tässä ei ole kyse vasemmiston ja oikeiston välisistä mielipide-eroista. Kyse on siitä, uskooko joku yhteiskuntaan vai omaan etuunsa sen kustannuksella. Siitä, nähdäänkö ihmiset kansalaisina vai kustannuserinä ja tulonlähteinä. Siitä, onko demokratia muutakin kuin vaalipäivä ja sitä seuraavat voitonjuhlat.

Fasismi ei tule Suomeen saappaissa. Se tulee muistioissa, lausuntokierroksilla ja ”välttämättöminä uudistuksina”. Ja jos emme tunnista sitä ajoissa, huomaamme liian myöhään, ettei yhteiskunta rapautunut vahingossa – vaan siksi, että joku hyötyi siitä.

Muutos
Ei synny itsestään, eikä demokratia puolusta itseään.
Jos valtaa keskitetään hallinnollisesti, sitä vastaan on toimittava tietoisesti ja avoimesti.

Se tarkoittaa kiinnostusta, osallistumista ja järjestäytymistä.
Se tarkoittaa sitä, ettei hyväksy kaikkea “välttämättömänä”, vaan kysyy: kenen etu, kenen kustannuksella.

Fasismi elää hiljaisuudesta. Demokratia vaatii ääntä.

Petteri Heimonen
Vasemmistoliiton puoluevaltuuston jäsen, Pääluottamusedustaja, työsuojeluvaltuutettu, kunnallisvaltuutettu(vara) sekä erotuomari.