Ekologinen planetaarinen vastuu ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden elonkehä

Otin vapauden kirjoittaa laajemman blogauksen Velkajarru: talouspolitiikkaa vai kuripolitiikan ideologiaa? – kirjoitukseni tuolle puolen. Selkeyttää ja kirkastaa itselleni myös puolueen linjaa Vasemmiston jäsenenä, kun puhumme ekologisuudesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Jos ajatukseni saa vastakaikua tai ajatukseni ikään kuin resonoi mielessäsi, tervetuloa mukaan vasemmisto-puolueen jäseneksi, niin rakennetaan yhdessä tämä kuvailtu näkemys.

Aikamme keskeinen poliittinen kysymys ei enää koske valtioiden ja yhteiskuntien geopolitiikkaa, talouskasvun talouspolitiikkaa tai turvallisuuspolitiikkaa, vaan koko elämän mahdollistavan elonkehän tulevaisuutta. Ekologinen planetaarinen vastuu tarkoittaa sen tunnustamista, että ihmiskunnan taloudellinen ja poliittinen toiminta on planeettamme elonkehän rajoihin. Valtiot ja yhteiskunnat eivät toimi luonnon ulkopuolella, vaan sen sisällä – ja siksi politiikan käsite on laajennettava koskemaan sekä ihmisten välisiä suhteita että ihmisen ja muun elollisen maailman välistä suhdetta.

Ekologinen kriisi ja eriarvoisuus saman järjestelmän oireina

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden elonkehä rakentuu ajatuksesta, että ekologinen kriisi ja eriarvoisuus ovat saman järjestelmän kaksi ilmentymää. Luonnonvarojen ylikulutus ja taloudellisen vallan keskittyminen kulkevat rinnakkain: hyvinvointi on tuotettu usein sekä ympäristön että heikoimmassa asemassa olevien kustannuksella. Siksi ekologinen siirtymä ei voi olla pelkkä teknologinen projekti, vaan yhteiskunnallinen muutos, jossa resurssit, riskit ja mahdollisuudet jaetaan uudelleen oikeudenmukaisesti.

Planetaarinen vastuu merkitsee siirtymää pois politiikasta, joka mittaa onnistumista kasvuluvuilla, kohti politiikkaa, joka mittaa yhteiskunnan kykyä ylläpitää elämää(esim. aidon kehityksen mittari). Tämä tarkoittaa hoivan, julkisten palveluiden ja universaalin perusturvan asettamista talouspolitiikan ytimeen. Kun ihmisillä on turvaa ja osallisuutta, ekologinen muutos ei näyttäydy menetyksenä vaan yhteisenä tulevaisuusnäkemyksenä. Samalla yhteiskunta voi vähentää materiaalista kulutusta ilman, että hyvinvointi romahtaa.

Elinkelpoinen elonkehä ei synny kuripolitiikasta eikä yksilöllisestä syyllistämisestä, vaan kollektiivisesta vastuusta. Se edellyttää demokratian syventämistä: päätöksiä energiasta, tuotannosta ja yhteisistä resursseista ei voida jättää yksin markkinoiden logiikan varaan. Ekologinen planetaarinen vastuu on lopulta solidaarisuuden laajentamista — ajassa tuleviin sukupolviin ja tilassa koko planeetan elolliseen yhteisöön.

Sosiaalisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden yhteinen horisontti

Sosiaalinen oikeudenmukaisuuden elonkehä on taas hyvä yhteinen poliittinen tavoite – tulevaisuuteen tähtäävä, joka koskettaa kaikkea elollista planeetallamme. Ilman ekologista perustaa hyvinvointivaltio menettää aineellisen pohjansa, ja ilman sosiaalista oikeudenmukaisuutta ekologinen siirtymä menettää laillisen ja eettisen perustansa. Vasta näiden kahden yhdistyessä, sosiaalinen ja ekologinen oikeudenmukaisuus, syntyy yhteiskunta, joka ei ainoastaan selviydy kriiseistä, vaan kykenee rakentamaan ympäristön kannalta vakaamman ja inhimillisemmän tulevaisuuden — sellaisen, jossa politiikan keskeinen tehtävä ei ole tuottaa enemmän, vaan mahdollistaa elämän jatkuminen arvokkaana ja jaettuna kokemuksena.