Oli ehkä aika jolloin asiat/ilmiöt saattoivat olla universaaleja/riippumattomia, mutta oikeisto on tuhonnut tämän horisontin.
Suomen perusturvaa ei ole viime vuosina uudistettu siksi, että köyhien asemaa haluttaisiin parantaa. Sitä on uudistettu siksi, että köyhyyttä halutaan hallita. Aktivointivaatimukset, velvoitteet ja sanktiot eivät ole epäonnistuneen järjestelmän sivutuotteita, vaan sen keskeisiä osia.
Aikamme keskeinen poliittinen kysymys ei enää koske valtioiden ja yhteiskuntien geopolitiikkaa, talouskasvun talouspolitiikkaa.
Velkajarru kuulostaa tekniseltä taloussäännöltä. Todellisuudessa se on poliittinen valinta — ja vieläpä hyvin vanha sellainen. Sen ydinviesti on yksinkertainen: julkinen sektori on ongelma, ja sitä pitää rajoittaa riippumatta siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.
Näitten sotateollisuus psykopaattien/sosiopaattien keskellä pohdin ja kommentoin toisaalla
Kun opimme kuuntelemaan toisiamme uudelleen, myös toivo yhteisestä tulevaisuudesta palaa.
Demokratia on paljon enemmän kuin poliittinen järjestelmä, jossa kansalaiset äänestävät vaaleissa. Se on ennen kaikkea tapa elää yhdessä ja ratkaista yhteisiä asioita vuorovaikutuksen kautta.
Kun talouskuri ja velkajarru kaventavat poliittista liikkumatilaa, julkinen sektori joutuu jatkuvan sopeutuksen kohteeksi. Kohtuutalouden näkökulmasta suunta pitäisi olla päinvastainen: julkinen sektori on juuri se rakenne, jonka kautta yhteiskunta voi irrottautua kasvun pakosta ja rakentaa kestävää tulevaisuutta.
Suomen oikeistohallituksen politiikka murentaa määrätietoisesti hyvinvointivaltion perustuksia. Sosiaali- ja terveyspalvelujen aliresursointi, julkisen sektorin leikkaukset ja sosiaaliturvan heikennykset eivät ole irrallisia päätöksiä, vaan osa johdonmukaista ideologista linjaa: vastuun siirtämistä yksilölle ja markkinoille.