Oletko sinä populismin uhri – ja onko sinussa antifasistia?

Mitä populismi on?

Populismin klassinen tutkimusmääritelmä on yksinkertainen. Se kuvaa populismin ideologiaksi tai poliittiseksi tyyliksi, joka jakaa yhteiskunnan kahteen moraaliseen leiriin – “puhdas kansa” ja “korruptoitunut eliitti”. Ongelma ei kuitenkaan ole eliittikritiikki itsessään, vaan ajatus siitä, että vain yksi poliittinen suuntaus voisi aidosti edustaa kansaa.

Populismi ei yleensä ala vallankaappauksesta. Se alkaa poliittisesta retoriikasta, joka vähitellen rajaa sitä, ketkä ovat “todellista kansaa” ja ketkä asetetaan sen vastakohdaksi.

Kuka saa päättää, ketkä kuuluvat ‘tavalliseen kansaan?

Miltä tämä näyttää Suomessa nyt?

Nykyisessä poliittisessa keskustelussa esiintyy toistuvasti ilmaisuja, joissa vastustajien näkemykset kuvataan ideologisiksi, epärealistisiksi tai vastuuttomiksi. Samalla median riippumattomuutta kyseenalaistetaan puhumalla ideologisesta vinoumasta tai “punavihreästä kuplasta”. Myös tutkimus ja asiantuntijat esitetään ajoittain poliittisesti ohjautuvina toimijoina, ja järjestöjä tai viranomaisia kuvataan demokraattisen mandaatin ulkopuolisiksi.

Samanaikaisesti poliittista päätöksentekoa perustellaan kriisipuheella: vaihtoehtoja ei ole, vaikeat päätökset ovat pakollisia ja käsillä oleva linja on ainoa vastuullinen. Tällainen kieli ei ainoastaan kuvaa todellisuutta – se myös rajaa sitä, kuka kuuluu hyväksyttävään keskusteluun ja millaiset näkemykset voidaan sivuuttaa epärealistisina.

Oletko huomannut tilanteita, joissa poliittinen vastustaja, media tai asiantuntija kuvataan väärässä olevan sijaan epäluotettavaksi?

Miksi tämä on ongelma?

Demokratia rakentuu erimielisyyden hallinnalle. Kun poliittiset erimielisyydet alkavat näyttäytyä moraalisina vastakkainasetteluina, moniarvoisuus alkaa näyttäytyä heikkoutena. Kompromissi muuttuu petokseksi ja oppositio esteeksi.

Tässä vaiheessa politiikka ei enää ole neuvottelua ja näkemysten yhteensovittamista, vaan kamppailua siitä, kenen näkemykset otetaan vakavasti.

Kun kompromissi alkaa näyttäytyä heikkoutena, politiikka muuttuu kilpailusta kamppailuksi. Silloin kompromissi voidaan nähdä petoksena ja oppositio esteenä.

Oletko itse huomannut hetkiä, jolloin kompromissi on tuntunut luopumiselta — ei yhteiseltä ratkaisulta?

Milloin tästä tulee uhka?

Demokratioiden rapautuminen on harvoin äkillinen tapahtuma. Usein ensin muuttuu poliittinen kieli, sitten hyväksyntä ja vasta lopuksi rakenteet.

Jos poliittista vastapuolta ei enää nähdä kilpailijana vaan ongelmana, pluralismi muuttuu esteeksi, joka on voitettava eikä periaatteeksi, jota on puolustettava.

Missä vaiheessa poliittinen erimielisyys muuttuu mielestäsi esteeksi, joka pitää voittaa – ei näkemykseksi, jonka kanssa pitää elää?

Antifasismi demokratian itsepuolustuksena

Juuri tässä kohtaa antifasismi tulee mukaan – ei liikkeenä, vaan periaatteena. Antifasismi ei ole yksi organisaatio eikä yhden puolueen projekti. Se on vastarintaa autoritaariselle ajattelulle silloin, kun demokratian omat käytännöt alkavat kaventua.

Avoimen yhteiskunnan ajatus on yksinkertainen. Mikään poliittinen näkemys ei ole absoluuttinen, ja valta vaihtuu vaalien ja lakien kautta. Suvaitsevaisuus ei kuitenkaan voi olla rajatonta, jos samalla kyseenalaistetaan ne demokraattiset pelisäännöt, jotka tekevät erimielisyydestä yhteistä päätöksentekoa.

Totalitarismi ei synny hetkessä. Se rakentuu vähitellen, kun kieli kovenee, pelko kasvaa ja vastustajia aletaan eristää. Kun tapa puhua muuttuu, muuttuu myös tapa nähdä todellisuus.

Tässä merkityksessä antifasismi ei ole huutoa kadulla, vaan sitoutumista kolmeen ajatukseen: politiikassa voi olla useita oikeita näkemyksiä, enemmistövalta tarvitsee rajoja ja vastapuolella on oikeus olla olemassa.

Historiallisesti tämän periaatteen ovat jakaneet sosialistit, liberaalit ja konservatiivit. Heitä ei yhdistänyt yhteinen talousohjelma, vaan ymmärrys siitä, että demokratiaa ei voi puolustaa luopumalla sen omista pelisäännöistä.

Antifasismi ei siis ole tunnus, vaan kysymys avoimesta yhteiskunnasta. Siksi olennaista ei ole ensisijaisesti se, mihin poliittiseen leiriin kuulut, vaan se, millaisena näet demokratian rajat ja vastuun.

Tästä näkökulmasta antifasismi ei ole vastakkainasettelua, vaan sitoutumista pelisääntöihin, jotka tekevät erimielisyydestä mahdollisen.

Missä kohtaa sinä vedät rajan?
Suvaitsetko myös sen poliittisen voiman, joka ei suvaitse muita – vai uskallatko puolustaa avoimuutta silloinkin, kun se ei ole helppoa?

Epilogi: Valinnat, ei säännöt

Demokratia ei murene kerralla. Se kaventuu vähitellen, kun vaikutusvalta kasautuu ja kuulluksi tuleminen alkaa riippua asemasta tai varallisuudesta.

Kenen ääni jää kuulumatta, jos päätöksiä perustellaan sillä, ettei vaihtoehtoja ole?

Demokratia toimii vain, jos se kuuluu kaikille.

Olen itse valinnut Vasemmistoliiton. En siksi, että uskoisin sen olevan erehtymätön, vaan siksi että se edustaa minulle ajatusta ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta ja demokratiasta, joka kestää myös erimielisyyttä. Olen vahvasti antifasisti – en tunnuksena, vaan periaatteena. Minulle se tarkoittaa sitoutumista siihen, ettei kenenkään ihmisarvo ole neuvoteltavissa, eikä yhteiskuntaa rakenneta pelolle tai vastakkainasettelulle.

Haluan puolustaa yhteiskuntaa, jossa työ, hyvinvointi ja raha ovat tasapainossa. Kyse ei ole säännöistä, joita ei voisi muuttaa, vaan valinnoista. Vastavoima rahan vääristämälle demokratialle ja populismille syntyy avoimuudesta, osallisuudesta ja siitä, että jokaisella on oikeus tulla kuulluksi – asemasta tai varallisuudesta riippumatta.

Petteri Heimonen
Vasemmistoliiton puoluevaltuuston jäsen, Pääluottamusedustaja, työsuojeluvaltuutettu, kunnallisvaltuutettu(vara) sekä erotuomari. JHL608 Hallitus.