Maailma, jossa elämme, ei ole vain kriisissä. Se elää myös väärässä kuvassa itsestään. Yhä puhumme taloudesta kuin se olisi oma itsenäinen koneensa, luonnosta kuin se olisi vain tämän koneen ulkoinen varasto, ja yhteiskunnasta kuin se voisi jatkaa entisellä urallaan, kunhan vähän säädetään veroja, hiotaan tehokkuutta tai vaihdetaan hallitusta. Mutta juuri tämä kuvitelma on nyt murtumassa. Ilmastokriisi, luontokato, materiaalisten virtojen kiihtyminen, energiariippuvuudet, maaperän kuluminen, hoivavaje, työn pirstoutuminen ja demokratian rapautuminen eivät ole erillisiä ongelmia, jotka vain sattuvat esiintymään samaan aikaan. Ne kertovat yhdestä ja samasta asiasta: nykyinen tapa järjestää elämää ei enää vastaa niitä ehtoja, joiden varassa elämä voi jatkua.
Tätä tarkoitan ekologisella realismilla. Se ei ole yksi mielipide muiden joukossa eikä vihreä lisä vanhaan politiikkaan. Se on lähtökohta, josta käsin politiikka, talous ja yhteiskunta on ajateltava uudelleen. Yhteiskunta ei elä luonnon ulkopuolella. Talous ei kellu materiaalisen maailman yläpuolella. Ihmisen sisäinen luonto — ruumis, mieli, terveys, hoivan tarve, työn kyvyt, yhteisölliset suhteet — ja ulkoinen luonto — energia, maa, vesi, metsät, mineraalit, ilmasto, eliölajit, infrastruktuurit — kuuluvat samaan elämän tekstuuriin. Kun tätä ei nähdä, politiikka muuttuu harhaksi. Se alkaa käsitellä seurauksia irrallaan niiden ehdoista.
Juuri siksi tarvitsemme neljännen vasemmiston.
Vasemmistolla on historiassaan vähintään kolme suurta vaihetta. Jokainen niistä ratkaisi jotakin olennaista. Jokainen niistä myös jätti jotakin ratkaisematta. Nyt nämä ratkaisematta jääneet ristiriidat ovat kasautuneet niin suuriksi, ettei vanha vasemmisto enää riitä, vaikka sen historiallisia saavutuksia onkin puolustettava. Tarvitaan uusi historiallinen vaihe, joka ei hylkää aiempia vaan kokoaa niiden vapauttavan ytimen uuteen tilanteeseen.
Ensimmäinen vasemmisto: kansalaisen vapautus
Ensimmäinen vasemmisto nousi aatelisvaltaa, sääty-yhteiskuntaa ja kirkollista pakkovaltaa vastaan. Sen historiallinen tehtävä oli murtaa perinnöllinen etuoikeus ja tehdä ihmisistä kansalaisia. Se toi julkisuuden, oikeuden yleisyyden, järjenkäytön, parlamentarismin ja ajatuksen siitä, että valta tarvitsee oikeutuksen. Tämä oli modernin politiikan synty. Ilman tätä murrosta ei olisi kansalaisuutta, oikeusvaltiota, lehdistön vapautta eikä ajatusta siitä, että valtaa voidaan ja täytyy arvostella yleisin perustein.
Tämä oli valtava historiallinen askel eteenpäin. Mutta samalla se avasi tilaa uudelle vallalle. Kun säätyjen maailma hajosi, markkinat, sopimusvapaus ja yksityinen omistus pääsivät laajenemaan uusilla tavoilla. Ihminen muuttui lain edessä vapaaksi, mutta yhä useammin taloudessa riippuvaiseksi. Ensimmäinen vasemmisto vapautti kansalaisen, mutta jätti työntekijän pääoman vallan alle. Se loi poliittisen vapauden, mutta ei puuttunut riittävästi siihen, kuka hallitsee työn ehtoja, tuotannon välineitä, investointeja ja elämän aineellisia perusteita.
Siksi ensimmäisen vasemmiston ratkaisematta jättämä kysymys oli perustava: mitä hyötyä poliittisesta vapaudesta on, jos talouden todellinen valta jää harvojen käsiin? Muodollinen yhdenvertaisuus ei vielä poista tosiasiallista riippuvuutta. Kansalaisuus ei vielä tarkoita yhteistä valtaa yhteiskunnan aineellisiin ehtoihin.
Toinen vasemmisto: työn, omistuksen ja hyvinvoinnin politisoiminen
Toinen vasemmisto syntyi tästä ristiriidasta. Se näki, ettei riitä, että ihmiset ovat muodollisesti yhdenvertaisia, jos heidän työnsä, elinkeinonsa, asumisensa ja koko elämänsä ovat pääoman ehdoilla järjestettyjä. Se toi politiikkaan luokan, omistuksen, työehdot, sosiaaliturvan, kollektiivisen järjestäytymisen ja hyvinvointivaltion. Se teki näkyväksi sen, minkä ensimmäinen vasemmisto jätti varjoon: yhteiskunnan aineellinen uusintaminen on poliittinen kysymys.
Ilman toista vasemmistoa ei olisi työväenliikettä, kahdeksan tunnin työpäivää, sosiaalivakuutuksia, julkista koulutusta, kunnallisia palveluja eikä pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Se avasi vapautuksen toisen ulottuvuuden. Ihminen ei ole vain oikeuksien kantaja vaan myös työntekijä, hoivan saaja ja antaja, yhteiskunnallisen vaurauden tuottaja ja sen uusintamisen osallinen. Toisen vasemmiston suurin saavutus oli, että se toi tuotannon, työn ja omistuksen takaisin politiikan piiriin.
Mutta toisellakin vasemmistolla oli rajansa. Se näki tuotannon ja omistuksen, mutta liian usein se hyväksyi modernin kasvulogiikan lähes sellaisenaan. Se halusi oikeudenmukaisemman jaon, mutta ei aina kysynyt tarpeeksi syvästi, mitä tuotetaan, miksi tuotetaan, millä energialla tuotetaan ja mitä luonnolle tapahtuu. Se puolusti työtä, mutta usein palkkatyönä ja teollisen tuotannon kielellä. Hoiva, arjen ylläpito, ekologinen uusiutuminen ja elämän kokonaisuus jäivät helposti taustalle. Hyvinvointia rakennettiin usein kasvavan materiaalisen läpivirran varaan, vaikka juuri tämä läpivirta alkoi pitkällä aikavälillä nakertaa hyvinvoinnin omia edellytyksiä.
Siksi toisen vasemmiston ratkaisematta jättämä kysymys oli tämä: voiko hyvinvointia rakentaa loputtomasti kasvavan tuotannon varaan, jos samalla kulutetaan loppuun elämän perustaa? Toisin sanoen: voiko sosiaalinen oikeudenmukaisuus säilyä, jos sen aineellinen pohja on ekologisesti kestämätön?
Kolmas vasemmisto: vapaus elää omana itsenään
Kolmas vasemmisto nousi vastalauseena sekä markkinoiden kylmyydelle että vanhan vasemmiston jäykkyydelle. Se nosti esiin sukupuolen, seksuaalisuuden, identiteetin, vähemmistöt, ruumiillisuuden, ympäristön, arjen demokratian ja oikeuden tulla tunnustetuksi omana itsenään. Se muistutti, ettei ihminen ole vain työntekijä eikä yhteiskunta vain tuotantokone. Se laajensi vapautuksen käsitettä kohti elämänmuotoja, kokemusta, tunnustusta ja ruumiillista ihmisyyttä.
Pohjoismaissa tämä avasi myös toivon yhteisövaltiosta: ei vain valtiosta, joka jakaa etuuksia, vaan yhteiskunnasta, jossa ihmiset kokevat osallisuutta, kuulumista ja yhteistä vastuuta. Ajatus oli tärkeä, koska se tunnisti hyvinvointivaltionkin rajat. Pelkkä hallinnollinen jakaminen ei riitä, jos ihmiset eivät koe olevansa yhteisen elämän tekijöitä.
Tämäkin oli suuri historiallinen avaus. Mutta vähitellen kolmas vasemmisto ajautui usein eroon poliittisesta taloudesta. Se puolusti kulttuurista vapautta, mutta jäi monesti aseettomaksi finanssivallan, omistuksen, teknologisen vallan ja ekologisen kriisin edessä. Se halusi yhteisöllisyyttä, mutta liian usein ilman niitä aineellisia ja institutionaalisia rakenteita, joiden varassa yhteisöt voivat kestää. Tunnustuksen politiikka saattoi irrota tuotannon, työn, asumisen, energian, infrastruktuurien ja hoivan kysymyksistä.
Niinpä kolmannen vasemmiston ratkaisematta jättämä kysymys oli tämä: voiko kulttuurinen vapaus säilyä, jos talouden ja luonnon perusta murenee alta? Voidaanko erilaisuutta, tunnustusta ja yksilöllistä vapautta todella puolustaa, jos yhteiskunnallinen uusintaminen ei enää toimi?
Neljännen vasemmiston välttämättömyys
Nyt näiden kolmen vaiheen rajat ovat tulleet vastaan yhtä aikaa. Markkinat ovat globaalit, mutta demokratia on paikallista ja usein heikkoa. Hyvinvointijärjestelmät puolustavat elämää, mutta usein sellaisen talouden varassa, joka kuluttaa luontoa kestämättömästi. Kulttuurinen vapaus on laajentunut, mutta samalla yksilö on jätetty markkinoiden, alustojen ja hajonneiden yhteisöjen keskelle. Oikeusvaltio on olemassa, mutta investointivalta, teknologinen ohjaus ja logistiset järjestelmät pakenevat yhä useammin kansalaisdemokratian ulottuvilta.
Tässä tilanteessa ei riitä, että puolustetaan vanhoja saavutuksia niiden vanhoilla perusteilla. Tarvitaan uusi perusta. Tämä perusta on ekologinen realismi.
Neljäs vasemmisto alkaa yksinkertaisesta mutta ratkaisevasta väitteestä: yhteiskunnan tärkein kysymys ei enää ole vain se, kuka saa enemmän, vaan se, miten elämän ehdot ylipäätään turvataan oikeudenmukaisesti. Se ei kysy vain, miten vauraus jaetaan, vaan miten sisäinen ja ulkoinen luonto uusinnetaan niin, että ihmiset voivat elää vapaasti, arvokkaasti ja yhdessä myös tulevaisuudessa.
Siksi neljäs vasemmisto ei voi olla vain sosiaalidemokratian päivitys eikä vain vihreä lisä vanhaan ohjelmaan. Se on vasemmisto, joka ottaa todesta sen, että yhteiskunta on osa elämän kokonaisuutta. Se lähtee siitä, että yhteiskunnan perusongelma ei ole vain jakokysymys, vaan uusintamiskysymys. Miten uusinnetaan maa, energia, vesi, ravinto, infrastruktuuri, ruumiillinen ja henkinen toimintakyky, hoiva, kasvatus, tieto, taito, yhteisöllisyys ja demokraattinen itsehallinta? Ilman tätä kysymystä kaikki muut poliittiset kysymykset alkavat hajota.
Mitä neljäs vasemmisto puolustaa?
Neljäs vasemmisto puolustaa oikeusvaltiota, mutta tietää, ettei laki yksin pelasta elämän ehtoja. Se puolustaa tasa-arvoa, mutta tietää, ettei tulonjako yksin riitä, jos omistus, investoinnit, energia ja maa pysyvät väärän logiikan alaisina. Se puolustaa vapautta, mutta tietää, ettei vapaus ole todellista, jos se perustuu luonnon tuhoamiseen ja toisten näkymättömään ylikuormittamiseen. Se puolustaa yhteisöllisyyttä, mutta tietää, ettei yhteisö synny pelkistä arvoista, vaan työn, hoivan, asumisen, ravinnon, kulttuurin ja paikallisen elämän konkreettisista rakenteista.
Tässä mielessä neljäs vasemmisto ei hylkää aiempia vasemmistoja. Se säilyttää ensimmäiseltä oikeuden yleisyyden ja kansalaisuuden, toiselta omistuskritiikin ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, kolmannelta tunnustuksen, moninaisuuden ja arjen demokratian. Mutta se alistaa nämä kaikki uudelle historialliselle kysymykselle: ovatko yhteiskunnan uusintamisen muodot elämän kannalta kestäviä?
Juuri tässä kohden nousee keskeiseksi yhteisöllisen uusintamisen käsite. Se on neljännen vasemmiston ydin. Ei vain tuotanto eikä vain kulutus, vaan elämän ehtojen ylläpitäminen, korjaaminen, hoitaminen ja kehittäminen yhdessä. Ravinto, terveys, asuminen, energia, koulutus, kulttuuri, vesi, infrastruktuurit, paikalliset ekosysteemit, arjen turvallisuus, lasten kasvatus, vanhusten hoiva, ympäristön ennallistaminen — juuri nämä ovat yhteiskunnan todellinen perusta. Jos ne järjestetään väärin, kaikki muu alkaa hajota, vaikka tilastot vielä hetkellisesti näyttäisivät kasvua.
Yhteisöllinen uusintaminen myös muuttaa käsitystä työstä. Työ ei enää näyttäydy ensisijaisesti pääoman arvonlisäyksen välineenä, vaan yhteiskunnan uusintamisen käytännöllisenä työnä. Hoiva, korjaaminen, kunnossapito, kasvatus, ekologinen ennallistaminen, paikallinen huolenpito ja sivistävä työ siirtyvät marginaalista keskukseen. Tämä ei tarkoita työn romantisointia eikä paluuta menneeseen, vaan työn vapauttamista sellaisesta logiikasta, jossa sen arvo määräytyy yksin markkinakelpoisuuden ja voitontuoton kautta.
Ekologinen realismi ja ekologisen hyväksyttävyyden periaate
Ekologinen realismi ei jää yleiseksi asenteeksi, vaan sillä on myös institutionaalinen seuraus. Kaikki se, mikä on laillista, kannattavaa tai teknisesti mahdollista, ei ole vielä ekologisesti hyväksyttävää. Tarvitsemme periaatteen, joka sitoo yhteen koko yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ketjun: mistä energia ja materiaalit tulevat, miten niitä muunnetaan, mitä niistä seuraa ulosvirtauksina ja jätteinä, ja miten hyödyt ja haitat jaetaan.
Tätä voidaan kutsua ekologisen hyväksyttävyyden periaatteeksi. Se tarkoittaa, että energian ja raaka-aineiden käytttöönotto, muuntaminen, ulosvirtaus ja allokointi eivät voi olla toisistaan irrotettuja. Yhteiskunta ei voi pitää vain yhtä ketjun osaa näkyvissä ja ulkoistaa muuta näkymättömiin. Se ei voi juhlia kulutuksen vapautta, jos sen edellytykset perustuvat toisaalla tapahtuvaan luontotuhoon, näkymättömään hoivatyöhön tai tulevien sukupolvien kustannuksella elämiseen.
Tästä seuraa myös uusi omistuksen ajatus. Maa, energia, asuminen, vesi, data ja perusinfrastruktuurit eivät voi olla pelkkiä voiton välineitä. Niitä on hallittava yhteisen vastuun ja huolenpidon periaatteella. Tässä mielessä siirtymä on siirtymä omistaperusteisesta ylivallasta, dominiumista, kohti custodiumia, huolenpitoon sidottua hallintaa. Omistus ei ole enää rajaton oikeus käyttää, hyödyntää ja kuluttaa, vaan sidottu vastuu siitä, että elämän ehdot säilyvät.
Tämä vaatii myös uudenlaista suunnittelua. Kyse ei ole paluusta kaikkivoipaan komentotalouteen eikä toisaalta markkinoiden mystifioinnista. Kyse on demokraattisesta ohjauksesta ekologisten reunaehtojen sisällä. Yhteiskunnan on kyettävä asettamaan sitovia tavoitteita, rajoja ja prioriteetteja, mutta samalla tunnustettava käytännöllisen tiedon, paikallisen osaamisen ja kokeilevan oppimisen merkitys. Tarvitaan siis sekä makrotason suuntaa että metis-henkistä käytännöllistä järkeä: kykyä sovittaa yhteen tosi, hyvä, kaunis ja reilu konkreettisissa olosuhteissa.
Ekologinen sivilisaatio ohjelmana
Tästä seuraa myös uusi horisontti: ekologinen sivilisaatio. Se ei ole iskulause eikä moraalinen ele. Se on ohjelma. Se ei tarkoita paluuta menneeseen eikä elämäntavan moralismia, vaan modernin yhteiskunnan järjestämistä uudelleen niin, että sen instituutiot tukevat elämän uusiutumista eivätkä syö sitä.
Ohjelmallisesti tämä merkitsee ainakin viittä suurta muutosta.
Ensiksi talouden on toimittava ekologisten rajojen sisällä aidosti, ei vain juhlapuheissa. Rahavirtojen rinnalle on tuotava sitovasti energia-, materiaali- ja ekologiset taseet. Se, mikä näyttää taloudelliselta voitolta mutta tuhoaa maaperää, ilmastoa, biodiversiteettiä tai yhteiskunnan hoivakykyä, ei ole todellista vaurautta.
Toiseksi työn on muututtava. Yhteiskunnan tärkein työ ei ole enää tavarapaljouden kasvattaminen, vaan hoiva, korjaaminen, kunnossapito, energiasiirtymä, luonnon ennallistaminen, koulutus, terveys ja kulttuuri. Tämä ei merkitse teollisen työn halventamista, vaan työn käsitteen laajentamista elämän uusintamisen koko alueelle.
Kolmanneksi omistuksen on muututtava. Keskeisiä elämän ehtoja ei voida jättää puhtaasti spekulatiivisen logiikan alaisiksi. Julkinen omistus, yhteisomistus, osuustoiminta, kunnallinen hallinta, demokraattiset rahastot ja muut yhteisvastuulliset muodot eivät ole menneisyyden jäänteitä, vaan välttämättömiä välineitä palauttaa päätösvaltaa yhteiskunnalle.
Neljänneksi demokratian on syvennyttävä. Ihmisten on voitava vaikuttaa siihen, mitä tuotetaan, miksi, missä, miten ja kenen tarpeisiin. Muuten ekologinen siirtymä koetaan vain ylhäältä tulevana pakottamisena. Demokratian on ulotuttava investointeihin, infrastruktuureihin, maankäyttöön, energiaratkaisuihin ja teknologisiin järjestelmiin.
Viidenneksi sivistyksen on muututtava. Meidän on opittava uudelleen ymmärtämään, ettemme elä luonnon ulkopuolella vaan sen sisällä. Tämä koskee koulua, tiedettä, mediaa, taidetta ja koko julkista keskustelua. Ekologinen sivilisaatio ei synny vain säädöksillä, vaan myös uudella yleissivistyksellä, joka tunnistaa elämän tekstuurin ja yhteiskunnan paikan siinä. Työpaikkakin on nyt opinpaikka. Sivistys on tietoa, tahtoa ja taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakauden haasteet reilulla tavalla ekologisen realismin ehdoin.
Neljäs vasemmisto historian seuraavana tehtävänä
Vasemmiston historia voidaan tiivistää näin: ensimmäinen vasemmisto vapautti kansalaisen säätyvallasta. Toinen vasemmisto nosti näkyviin työntekijän ja pääomavallan ongelman. Kolmas vasemmisto puolusti oikeutta elää omana itsenään ja etsi yhteisöllisyyden uusia muotoja. Neljännen vasemmiston tehtävä on vapauttaa yhteiskunta ekologisesti tuhoisasta uusintamistavasta.
Tämä ei tarkoita, että aikaisemmat vasemmistot olisivat vanhentuneita. Päinvastoin. Ilman ensimmäisen vasemmiston oikeusvaltiota, toisen vasemmiston sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja kolmannen vasemmiston tunnustuksen politiikkaa neljäs vasemmisto olisi mahdoton. Mutta niitä ei enää voida puolustaa vanhalla perustalla. Nyt perusta on elämän uusiutumisen ehdoissa.
Ilman ekologista realismia vapaus muuttuu kulutusvapaudeksi, tasa-arvo niukkuuden hallinnaksi, yhteisöllisyys tyhjäksi kaipuuksi ja demokratia muodolliseksi näytelmäksi, taloudenhoito kalpenee yhä suorasukaisemmaksi, voimankäyttöön perustuvaksi luonnonvarantojen jakotaloudeksi.
Neljäs vasemmisto alkaa siitä, että yhteiskunta tunnistaa oman paikkansa elämän tekstuurissa. Se jatkuu siinä, että sisäisen ja ulkoisen luonnon uusintaminen järjestetään uudelleen yhteisöllisesti, demokraattisesti ja ekologisesti realistisesti.
Siksi ekologinen realismi ei ole vain yksi uusi teoria. Se on historian pakottama lähtökohta sille, mitä vasemmisto 2030-luvulla enää voi olla. Ja juuri siksi neljäs vasemmisto ei ole vain uusi tunnus tai ohjelmaliite. Se on yritys koota modernin vapauttava perintö uudelleen maailmassa, jossa yhteiskunnan peruskysymys ei enää ole vain vaurauden jako, vaan elämän ehtojen yhteinen uusintaminen.
Kuvat:
The Fourth Estate (1901) by Giuseppe Pellizza da Volpedo
https://en.wikipedia.org/wiki/Proletariat#/media/File:Quarto_Stato.jpg
Trans+ Pride March, central London, September 2020 – photo: Steve Eason
https://revsoc21.uk/2022/07/29/the-right-on-right-battle-behind-the-war-on-woke/
Eugène Delacroix’n Vapaus johtaa kansaa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heinäkuun_vallankumous
Save Environment to Save Earth https://www.facebook.com/saveenvironmenttosaveearth
… julkaisi tämän uudelleen!