Kävin seuraamassa kirjasto Oodissa Saarikoski-matolla pidettyä juhlaseminaaria Eurooppa -päivän aattona (08.05.2026). Seminaarin kysymyksenasettelut olivat haastavia:
- Mitä itsenäinen ja muuttuva Eurooppa tarkoittaa Suomelle?
- EU:n seuraava rahoituskehys – tarjolla uutta, mutta peruuttelemmeko vanhaan?
- Suomi epävakaassa maailmassa – miten vastaamme haasteisiin?
- EU vauhdittaa tasa-arvoon tähtäävää palkka-avoimuutta?
Keskustelun avasi EU:n varapuheenjohtaja Henna Virkkunen ja pääministeri Petteri Orpo piti EU-linjapuheen Aalto-yliopistossa.
Seuraavat lausumat jäivät askarruttamaan mieltäni:
”Näinä voimapolitiikan aikoina on tärkeä muistaa, että EU on perustettu nimenomaan edistämään rauhaa” (Henna Virkkunen)
”Meillä on aika vahva yksimielisyys (europarlamentin, mvv) ryhmien yli, että kukaan ei ole tekemässä EU:sta puolustusliittoa. Tällä hetkellä kukaan ei ajattele, että EU:n pitää olla se, joka ottaa ensisijaisesti vastuun puolustuksesta” (Jussi Saramo)
”Yhdysvaltalaisia emme ole, kiinalaiseksi emme halua tulla, olkaamme siis eurooppalaisia”. (Lotta Nyman-Lindegren, EK)
… ”osittainhan me saadaan kiittää meidän itäistä naapuria siitä, että Eurooppa on herännyt” (Joakim Strand)
”Ollaanko ”EU:ta nyt liikaakin turvallistamassa … onko turvallisuus sellainen mestari diskurssi, joka jyrää kaiken muun alleen.” (Timo Keskinen)
”… ovatko Eurooppa ja eurooppalainen aate puolustamisen arvoisia. Vastaus on edelleen kyllä … Eurooppa on ainoa rakennelma, joka voi turvata sen mihin me uskomme. Eurooppa ei ole menneisyyden projekti. Se on tulevaisuuden projekti.” (Petteri Orpo)
”Nykymallilla me hävitään aivan varmasti. … Berliinissä ja Brysselissä ollaan aivan paniikissa nyt, että jos Saksan autoteollisuus romahtaa, se vie aika paljon Suomen metalliteollisuutta perässä ja paljon muutakin Euroopassa. Ja meillä ei vaan yksinkertaisesti ole varaa siihen”. (Jussi Saramo)
Euroopan ja Suomen idea hukassa?
Suomessa on valiteltu viime viikkoina, että Suomen idea ja visio ovat hukassa. Samaa keskustelua on käyty ylt’ ympäri Eurooppaa: mikä on Euroopan idea – nyt, muuttuvassa maailmassa.
Miksi ne ovat hukassa – nyt?
Äkkiseltään löytäisin kaksi perussyytä. Ensimmäinen liittyy eurooppalaiseen akuuttiin jakomielisyyteen, skitsofreniaan. Käynnissä oleva ulkopoliittisen realismin pohjalta esiin noussut Itä vs. Länsi -voimasuhteiden nykyinen sotainen mittelö on täysin irrotettu ekologisen realismin esiin nostamasta Etelä – Pohjoinen -asetelmasta. Kuvitellaan siis, että pystymme ensin ratkaisemaan Itä vs. Länsi – vastakkainasettelun ja sitten palaamaan keskusteluun akuuteista ekologisista haasteista, ikään kuin näillä kahdella ei olisi minkäänlaista yhteyttä tai yhteistä alkujuurta ja syytä. Tämä on perustavanlaatuinen virhe.
Toinen liittyy eurooppalaiseen aatehistorialliseen dementiaan, siis siihen, että Valistuksen perinne – jonka lapsia me kaikki demokratian, oikeusvaltion ja sääntöperustaisuuden kannattajat olemme – on yksiselitteisesti luettavissa englantilaisesta ajatusmaailmasta ja merivalta -perusteisesta ulkopolitiikasta, tätä nykyä siis Yhdysvaltojen hegemonisista pyrkimyksistä ja intresseistä. Tämä lähtökohta on nyt murtunut aivan silmiemme edessä.
Ekologinen realismin asetuttua haastamaan ulkopoliittisen realismin kahdella tavalla – ydintalvi ja/tai lämpökuolema koko ihmiskunnalle – on Valistuksen perinnettä avattava saksalaisen ja ranskalaisen Valistusperinteen kautta uudelleen – Valistusta on valistettava!
Koska tämä aatehistoriallinen dementia on pitemmän historiallisen kehityksen tulos, sitä on ensin avattava, jotta pystymme ylittämään tämän päiväkohtaisen, akuutin jakomielisyyden ja ilmaisemaan Euroopan ja siten myös Suomen idean – nyt!
Valistuksen valistaminen
Englantilainen Valistus korosti kokemusta, käytännöllistä järkeä, kauppaa, omistusta ja yksilön vapauksia. Sen vahvuutena oli epäluulo abstrakteja järjestelmiä kohtaan: yhteiskuntaa ei pidä rakentaa pelkkien suurten oppien varaan, vaan kokemuksen, kokeilun ja toimivien instituutioiden kautta. Samalla tähän perinteeseen kytkeytyi vahvasti ajatus luonnosta hyödynnettävänä resurssina ja omistuksen kohteena. Luonto nähtiin usein ulkoisena varantona, jota ihminen voi järkensä, työnsä ja teknologiansa avulla muokata. Ekologisen realismin näkökulmasta tämän perinteen ongelma on juuri siinä, että käytännöllisyys muuttuu helposti taloudelliseksi hyötyajatteluksi: jos luonto jää vain markkinoiden, omistusoikeuden ja kasvun taustavarannoksi, Valistuksen vapaus alkaa tuhota omia elinehtojaan.
Ranskalainen Valistus korosti järjen universaalisuutta, kansalaisuutta, tasa-arvoa, oikeuksia ja poliittista emansipaatiota. Sen suuri ansio oli ajatus siitä, että ihmiset eivät ole syntyperän, säädyn tai kirkollisen auktoriteetin alaisia, vaan voivat yhdessä rakentaa järkeen perustuvan poliittisen järjestyksen. Tästä syntyi moderni kansalaisuuden, tasavallan ja yleisten ihmisoikeuksien perinne. Ekologisen realismin kannalta sen heikkous on kuitenkin siinä, että universalismi jäi usein ihmiskeskeiseksi. Se puhui “ihmisestä yleensä”, mutta ei riittävästi siitä aineellisesta ja ekologisesta maailmasta, jonka varassa ihminen elää. Kun luonto jäi poliittisen yhteisön ulkopuolelle, tasa-arvon ja vapauden lupaus saattoi nojata tuotanto- ja kulutusmuotoihin, jotka tuhoavat elämän perustaa. Siksi ranskalainen universalismi on laajennettava planetaariseksi yhteisöllisyydeksi: vapaus, tasa-arvo ja veljeys eivät voi enää koskea vain ihmisiä keskenään, vaan myös ihmisten suhdetta elämän ehtoihin.
Saksalainen Valistus ja sen jälkiperinne korostivat sivistystä, itsetietoisuutta, historiallista kehitystä, kulttuuria ja järjen sisäistä kasvua. Siinä ihminen ei ole vain oikeuksia vaativa yksilö tai hyötyä laskeva toimija, vaan olento, joka muodostaa itseään kielen, työn, taiteen, yhteisön ja ajattelun kautta. Tämän perinteen vahvuus on siinä, että se ymmärtää vapauden kehityksenä: ihminen vapautuu vain, jos hän oppii ymmärtämään itseään, yhteiskuntaansa ja maailmaa syvemmin. Ekologisen realismin näkökulmasta ongelma on kuitenkin se, että tämä sivistysajatus jäi usein liian ihmiskeskeiseksi ja historiallis-kulttuuriseksi. Luonto oli mukana taustana, mutta ei aina täysimääräisenä osallisena sivistyksen prosessissa. Nyt sivistys on ymmärrettävä uudelleen sisäisen ja ulkoisen luonnon suhteena: ihminen sivistyy vasta, kun hän oppii elämään niin, että hänen työnsä, teknologiansa ja yhteiskuntansa uusintavat eivätkä tuhoa elämän kudosta.
Ekologinen realismi pakottaa valistamaan Valistusta, koska Valistuksen alkuperäinen tehtävä — vapauttaa ihminen sokeasta auktoriteetista, pelosta ja tietämättömyydestä — ei enää riitä sellaisenaan. Nyt on vapautettava myös itse Valistus sen omista sokeista kohdista: ihmiskeskeisyydestä, kasvun ideologiasta, luonnon välineellistämisestä ja ajatuksesta, että järki voisi toimia ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Ihminen ei seiso luonnon ulkopuolella, vaan elää ohuessa elämän tekstuurissa, jossa energia, aine, merkitykset, yhteisöt ja instituutiot kietoutuvat toisiinsa. Siksi Valistuksen valistaminen merkitsee järjen uudelleen sijoittamista: järki ei ole luonnon hallinnan väline, vaan kyky tunnistaa elämän ehdot, asettaa rajat, rakentaa reiluja instituutioita ja ohjata työtä yhteisölliseen uusintamiseen. Englannin käytännöllisyys, Ranskan poliittinen universalismi ja Saksan sivistysajattelu on siis nostettava uudelle tasolle: ekologisen sivilisaation rakentamiseen.
Ulkopoliittisen realismin haastaja – ekologinen realismi
Perinteinen realismi lähtee siitä, että valtiot elävät epävarmassa maailmassa, jossa turvallisuus, voima, liittoutumat ja luonnonresurssien hallinta ratkaisevat kansakuntien kohtaloa. Siksi se näkee maailman helposti Itä–Länsi-vastakkainasetteluna: kuka hallitsee alueita, energiavirtoja, merireittejä, teknologiaa, asejärjestelmiä ja raaka-aineita. Ekologinen realismi ei kiistä tätä todellisuutta, mutta se osoittaa sen riittämättömyyden.
Kun voimapolitiikan äärimmäinen päätepiste on ydinsodan mahdollisuus ja ydintalvi, ja kun fossiilisen kasvutalouden päätepiste on ilmaston, lajien ja elämänjärjestelmien romahdus — eräänlainen lämpökuolema ihmisen historiallisessa mittakaavassa — silloin Itä–Länsi-konfliktia ei voida ratkaista vain sotilaallisella tasapainoilulla.
Sen taustalla oleva syvempi kysymys on Etelä–Pohjoinen-suhde: miten maapallon aineelliset, ekologiset ja teknologiset mahdollisuudet jaetaan oikeudenmukaisesti tilanteessa, jossa pohjoisen vauraus on rakentunut pitkälti etelän luonnonvarojen, työn ja ekologisen tilan käytölle.
Siksi rauhanpolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja ilmastopolitiikka eivät ole erillisiä kysymyksiä. Todellinen turvallisuus edellyttää kohtuutaloutta, joka tunnustaa planetaariset rajat, sekä ekologista demokratiaa, jossa luonnonresurssien käyttö, työn suunta, teknologinen kehitys ja yhteinen tulevaisuus asetetaan demokraattisen harkinnan piiriin. Valistuksen valistaminen merkitsee siis myös realismin valistamista: voiman realismista on siirryttävä elinehtojen realismiin, kilpailukyky haasteesta uusintamiskyvyn toteuttamiseen.
Euroopan ja Suomen idea – nyt!
Alussa luettelemani ja mieltäni askarruttaneet Euroopan-päivän lausumat kertovat minulle keskustelijoiden aatteellispoliittisesta skitsofreniasta ja dementiasta. Euroopan idea voi kehkeytyä vai ja jos vain niiden molempien yli päästään. Horisontti on nyt sivilisaation mittainen, kysymys on siis ekologisen sivilisaation rakentamisesta.
Euroopan tehtävä ei ole olla pelkkä lännen sillanpää itää vastaan, eikä pelkkä markkina-alue globaalissa kilpailussa, vaan ekologisen realismin varaan rakentuva sivilisaatioprojekti: pohjoisen vaurauden, teknologian ja demokratian muuttaminen välineiksi, joilla rakennetaan reilu Etelä–Pohjoinen-suhde, kohtuutalous ja ekologinen demokratia.
Toisin sanoen Euroopan uusi historiallinen tehtävä olisi siirtyä vanhasta asetelmasta: “Russia out, Germany down, USA in” uuteen ajatukseen:
“Europe up — within Eurasia, with the Global South, under the conditions of ecological realism.”
Tämä ei tarkoita naiivia rauhanpuhetta eikä turvallisuusrealismista luopumista. Se tarkoittaisi, että Eurooppa ymmärtää todellisen turvallisuuden perustan muuttuneen. Turvallisuus ei enää synny vain sotilaallisesta pidäkkeestä, vaan siitä, että Eurooppa kykenee rakentamaan ekologisesti kestävän, sosiaalisesti oikeudenmukaisen ja geopoliittisesti sovittelevan kehitysmallin. Euroopan pitäisi olla silta, ei etuvartio; ekologisen sivilisaation rakentaja, ei vain blokkikilpailun osapuoli.
Suomen idea siten:
Suomen tulee olla ekologista realismia toteuttava pohjoismainen demokratia: maa, joka yhdistää turvallisuuspolitiikan, hyvinvointivaltion, sivistyksen, teknologisen osaamisen, luonnon kantokyvyn ja demokraattisen yhteisöllisyyden yhdeksi kehitysmalliksi.
Suomen vanha ulkopoliittinen idea oli toimia sillanrakentajana idän ja lännen välillä. Nato-jäsenyyden jälkeen tämä rooli ei voi jatkua entisessä muodossaan. Mutta sen historiallinen ydin voidaan tulkita uudelleen: Suomen tehtävä ei ole olla lännen sotilaallinen sillanpää itää vastaan, vaan yhteispohjoismainen demokratian linna, ei linnake, esimerkki siitä, miten turvallisuus, kohtuullisuus, sivistys ja ekologinen demokratia voidaan yhdistää.
Suomi: pohjoiseksi malliksi ekologisesta demokratiasta,
Eurooppa: sillaksi ekologiseen sivilisaatioon.
Viite
YLE. 2026. Eurooppa-päivän juhlaseminaari Yle-Areena 2026 08.05.2026
… julkaisi tämän uudelleen!